Koulutalo
| Koulutalo. (Suom. ”Työmiehelle”). Kirjoittanut Emil Rosenow |
Vapaaherra oli juuri painanut vihreän metsästyshatun päähänsä ja oli nyt lähtövalmis. Hän puristi monekelin silmälleen ja katsoi ihastellen itseään suuresta seinäpeilistä: mainiosti ”istuvaa” nuttuaan ja kiiltovartisia saappaitaan. Sitten katsahti hän ulos ikkunasta. Pihalla seisoi jo kaksi komeaa rotuhevosta levottomasti polkien jalkojaan leveiden vaunujen edessä ja lintukoira, joka istui nahkatuppiin pistettyjen kiväärien vieressä, rupesi haukkumaan.
Vapaaherra käänsihe äkkiä oveen päin, kun muuan palvelija astui sisään.
”Mitä nyt taas?”
”Herra vapaaherra – herra opettaja...”
”Helkkari vieköön... taasko se on tuo kirottu koulumestari. Ei minulla ole aikaa.”
Palvelija vetäysi takaperin mutisten: ”Hän on kauan odottanut...”
Tilanomistaja polki jalkaansa ja kirosi karkeasti, vaan hillitsi sitten hiukan itseään ja sanoi:
”No – tulkoon sitten, mutta minulla ei ole viittä minuttia enemmän aikaa... sano hänelle niin.”
Pian seisoi opettaja huoneessa. Miehet olivat luultavasti yhdenikäisiä, vaan opettaja oli kalpean ja köyhän näköinen.
”Valitsette aina hyvin sopimattoman ajan”, sanoi hovinherra äkäisesti. ”Mitä teillä nyt on asiaa?... tietysti taas koulutalosta.”
Opettaja rohkasi itsensä.
”Niin, herra vapaaherra, koulutalosta on taas kysymys. En ollut rohjeta tulla, vaan hätä ei lakia lue. – Nähkääs, herra vapaaherra, kosteus on niin suuresti lisääntynyt, että kateederin etupuolella on lattia kokonaan mädäntynyt... Tullaa edes kerran katsomaan, kuinka savi irtautuu katosta ja seinistä ja vettä vuotaa. Joka päivä sairastuu alustalaistenne lapsia. Säännöllisellä opetuksesta ei voi enää olla puhettakaan...”
Vapaaherra keskeytti hänet äkäisesti:
”Se on se vanha juttu. Tunnen sen vajan, tiedän että se on vanha, jonka tähden sitä ei maksa vaivaa enää korjauttaa. Pari vuotta tullee siinä vielä toimeen... tai ehkä se kestää kauemmin kuin te, hyvä herra!”
Ja kun opettaja oli vaiti, jatkoi hän: ”Ja sitten olette te tunkeutunut omavaltaisesti tänne valituksinenne... olen sanonut teille ennen...”
Opettaja punastui:
”Olen kyllä valittanut, vaan en sopimattomasti... eikä taas mistään tänne tunkeutumisesta voi olla puhettakaan...”
”Hävytöntä se on joka tapauksessa!” huusi vapaaherra. ”Te olette yllyttänyt ihmisiä selkäni takana. Kuka on kirjottanut kirjotuksen jonka nimi on ”Muuan itä-elbeläinen koulutalo”, joka nyt kiertelee sanomalehdissä?... häh!”
Kun opettaja aikoi kieltää, huusi vapaaherra:
”Olkoon niin, ettette te ole sitä kirjottanut, vaan kertonut te olette sen noille musteentöhrijöille. Ja sentähden saa koulutyö olla sellainen kuin se on, ja sillä hyvä, hyvästi!”
Hän astui opettajan ohi ovelle.
”Herra vapaaherra”, sanoi opettaja, astuen epätoivoisen näköisenä hänen rinnallaan, ”en tahdo teitä syyttää, vaan pyydän teitä... Katsokaa minua, olen tullut ihan sairaaksi tuossa epäterveellisestä koulurakennuksessa. Nyt on talvi tulossa... vaimoni makaa heikkona sairaana kosteassa ullakkokammarissa. Antakaa minulle edes toinen asunto talveksi, onhan teillä suuri tila...”
Hovinherra pysähtyi ja huusi ihan raivoissaan:
”Se vielä puuttuisi. Tahdotte kai, että antaisin vaimoni salongin teidän käytettäväksenne? Kuinka hävytöntä! Näkyy, ettette ole vielä kauan ollut virassa! Kun kerran entiset opettajat ovat tulleet toimeen talvella, niin onnistunee se teillekin. Vaimonne kai pian paranee, ja jos huoneessa onkin kosteanlaista, niin lämmittäkää lujasti, onhan teillä puita riittävästi.”
Vapaaherra hyppäsi vaunuihin. Koira rupesi haukkumaan ja hevoset läksivät kauniissa ravissa, juoksemaan linnanportista.
Opettaja astui jalkaisin lokaista tietä kotiin. Syystuuli puhalsi purevasti, ja hänen täytyi varjella käsillään kasvojaan.
Oli jouluilta. Opettajan asunnossa, koulutalossa, vallitsi painostava hiljaisuus. Ikkunaluukut olivat puoliksi sulelut, joten vain valo osittain valaisi pientä huonetta. Huoneessa näytti kaikki köyhältä ja epäjärjestyksessä olevalta, ikäänkuin ei siellä järjestävä käsi olisi pitkiin aikoihin toiminut. Synkkää vaikutusta lisäsi vielä katosta ja seiniltä tippuva savivesi. Kaksi kalpeaa lasta istut uunin ääressä liikkumatta; viereisestä huoneesta kuului opettajan askeleet. Hän käveli siellä edestakaisin yhteenpuristettuin hampain, ja kyynelettömin silmin kömpelösti tehdyn arkun vieressä. Siinä makasi hänen kuollut vaimonsa, ja kun hovin alustalaiset, jotka odottivat lumisella tiellä hautausta, katsoivat ikkunanluukkujen lomitse, voivat he nähdä vainajan laihat kasvot, jotka todistivat paljoista kärsimyksistä.
Opettaja hätkähti, kun kaksi miestä astui sisään ja laski lattialle paarit. Kylästä kuului kirkonkellojen ääni, ja nyt tuli pappikin, hyvinvoivan näköinen, arvokkain askelin.
Mustalaiset vetäytyivät arkoina syrjään. Kuului hevosen kavioiden napsetta ja reen jalasten natinaa lumeen; hovin herra näyttäytyi ovessa, osanottavan näköisenä, osottaakseen opettajan vaimolle viimeistä ”kunnioitusta”.
Kun ruumista lähdettiin kantamaan ulos, puristi hän molemmilla käsillään opellajan kättä alentuvasti ja lausui hänelle kovasti, että kaikki kuulivat, syvän osanottonsa tapahtuman johdosta.
”Kuka olisi voinut luulla sen tapahtuvan niin pian. Vaimo raukka. Armollinen rouva ja minä olimme jo aikoneet tarjota vähän apua... vaan silloin saapui jo kuolinsanoma. – Pian se käy, kun sattuu sisällinen tauti. Tiedän sen kokemuksesta. – Ollessani rykmentissä, sairastui äkkiä paras hevoseni...” Hän pysähtyi, huomatessaan että tämä loukkasi opettajaa, ja hieman hämillään lisäsi hän. – Älkää pahastuko – se oli vain vertaus. – Ei, mutta kuolla noin äkkiä ja lisäksi vielä jouluna...”
Saatto kulki verkkaan tietä; paarien perästä kulki pappi, opettaja ja nuo kaksi itkevää lasta, sitten vapaaherra tilanhoitajan kanssa, ja heistä kunnioittavan matkan päässä pienoinen joukko alustalaisia. Ja lumihiutaleita putoili köyhään hautajaissaattoon.
Hautausmaalla seisoi kylän naisia avoimen haudan partaalla. Kaikki katsoivat ihmetellen vapaaherraan. Olihan suuri kunnia opettajalle, että hovinherra itse oli mukana hautajaisissa!
Pappi oli alkanut puheensa, saman puheen, jonka hän aina piti, kun joku paikkakuntalainen kuoli. Vainaja oli ollut hyvä kristitty ja kelpo äiti; hän oli ollut esimerkkinä paikkakuntalaisille, ja olihan se lohdutuksena sureville omaisille.
Opettaja ei kuullut mitään. Hän tuijotti mustanruskeaan multaläjään, johon oli pistetty lapio, arkkuun, joka seisoi kahdella laudalla ammottavan maakuopan portaalla, ja hän katsoi hovinheraan, joka seisoi mustissaan, kunnianmiehenä läpeensä.
– Ja hänen hyvyytensä tähden, puhui pappi, suree hänen paariensa ääressä koko pitäjä ja armollinen herra vapaaherra...
Pappi vaikeni pelästyneenä; opettaja oli puhjennut käheään, vihlovaan nauruun. Hän ojensi laihoja käsiään haudan poikki hovinherraa kohden.
”Tuossa seisoo hänen murhaajansa!”
Väki väistyi säikähtyneenä haudalta. Vain hovinherra, opettaja ja pappi jäivät jälelle.
”Herra opettaja”, sanoi pappi arvokkaasti, ”tointukaa toki. Ette tiedä, mitä sanotte.”
”Kyllä tiedän”, huusi kiusaantunut koulunopettaja hurjasti, kääntyen hovinherraan; ”vaimoni ei kaivannut muuta kuin vähän valoa ja auringonpaistetta, jota olisitte voinut antaa yllinkyllin; mutta te annoitte meidän kuihtua kurjassa savikuopassa, koulutalossanne. Olen rukoillut teitä, kun vielä oli aikaa – annoitte hänen joutua maan omaksi... Olette murhannut hänet ja sentähden poistukaa hänen haudaltaan!”
Vapaaherra väistyi hämmästyneenä takaperin.
”Tätä saatte katua!” sähisi hän käheällä äänellä ja riensi pois alustalaisten sivu, jotka arasti väistyivät syrjään. Pappi ja väki seurasi hänen jäljissään. Kaksi alustalaista laski arkun köysillä hautaan ja poistui sitten. Vain tuo kalpea, vapiseva mies seisoi vielä jälellä hautaan tuijottaen, jonne lumihiutaleita hiljaa putoili. Kirkontornista kaikui joulukellojen tervehdys, ja maalohkare irtosi haudan reunalta ja putosi arkulle.
Lähde: Työmies 24.3.1904.