Kovan onnen lapsia: Toinen näytös

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ensimmäinen näytös Toinen näytös.
Kovan onnen lapsia
Kirjoittanut Minna Canth
Kolmas näytös


(Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko ja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään syrjässä.)

KUNNARI (laulaa).

»Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina.
Koko viikon reisulle,
Riti rati, riti rati rallallalalilai,
Riti rati, riti rati rallallalalilai,
Rallallalalilali rallallaa.
Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä,
Ettei ne koijarit narrata saa.
Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
Rallallalalilai rallallaa.»

Pata valttia ja tuossa sotamies!

MIKKO. Sen kuningas kaataa.

KUNNARI. Perhana, kun en muistanut koko kuningasta. Luulin sen jo menneeksi.

MIKKO. Vielähän tässä on risti-akkakin.

KUNNARI. Pieni kuin potatti.

MIKKO. Mutta veipä sinulta ässän.

KUNNARI. Soromnoo! (Laulaa.)

»Tiistaiaamuna kello kuus’, kello kuus’ ja kello kuus’.
Tiistaiaamuna kello kuus’,
Olin minä ovensa takana.
Riti rati, riti rati, rallallalilai,
Riti rati, riti rati, rallallalilai,
Rallallalilali, rallallaa.
Se oli Annille vallan uus’, vallan uus’ ja vallan uus’,
Se oli oli Annille vallan uus’,
Rakkauden sattuma.
Riti rati, riti rati, rallallalilai,
Riti rati, riti rati rallallalilai,
Rallallalilali, rallallaa.»

MIKKO. Myrkky!

KUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita.

MIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina.

KUNNARI. Sep’senon. Pannaanpas uudestaan.

MIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä.

KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle). Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas itsekseen?

MIKKO. Unia näkee.

KUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan. – Jaara!

JAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa.

KUNNARI. Ota ryyppy!

JAARA. En huoli.

KUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi.

JAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun.

KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo, joutuun, joutuun!

JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin arveluttaa.

KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme, mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia, ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas kultalinnassaan ei ole onnellisempi. – Nälkä tosin välistä kiusaa ja välistä vilu, – mutta kaks’ niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee, menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja. Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin, Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.

MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.

JAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan.

KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki. Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa. – Kuulkaahan:

»Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!
Jos tahdot välttää tautia, niin juo!
Sill’ viinapa iloiseks’ tekee sun mieles,
Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,
Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!
Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,
Sill’ viinan vilja kun pellosta kasvaa.
Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,
Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Sill’ pappi se uskosta saarnaa ja juo.
Saaliins’ hän pitäjältä kokoo ja juo.
Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,
Sielun autuuden sairaille antaa
Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Vallesmann’ rästiä kantaa ja juo.
Lehmäin korvia leikkaa ja juo.
Välistä antaa hän viikon aikaa,
Sitten hän laittaa ett’ vasarat paukkaa.
Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!»

JAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda.

KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan, mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä asetus.

MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän lertaa.

KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä hyvää se sieltä tuo mukanaan.

JAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois.

KUNNARI. Mihinkä pois?

JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.

MIKKO. Pelottaako sinua?

JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.

KUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa, – aika miestä? Ota, velikulta, ryyppy.

JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää teitäkin, jos vaan kerron.

MIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt?

JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.

KUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit?

JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa. Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.

MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan kaikki pahalle päälle. – Voi, kun Topra jo tulisi.

JAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin kauvan kuin vielä armon aika on.

KUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos me vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa vaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja nautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla?

MIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme tähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu laiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy. Saavat vastata meidän synneistämme.

KUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme pahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät.

JAARA. Ei ne suotta eikä ilman aikojaan. Sanokaa mitä sanotte.

MIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme kaikki synkät ajatukset mielestä pois.

KUNNARI. Mitäs nyt laulaisin? Ehkä Orpopojasta?

MIKKO. No, vaikkapa siitä.

KUNNARI (laulaa).

Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton,
Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.
Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan,
Vaan mull’ ei maailmassa oo turvaa missäkään –
Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee,
Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee.

MIKKO. Tuossapa Topra tulee, Jumalan kiitos.

TOPRA-HEIKKI. Te huudatte täällä niin että kuuluu kuinka ja kauvas.

KUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa? – On! On! Nyt ei hätää enää. Ja vieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut?

TOPRA-HEIKKI. Syökäähän pois, sitte kerron.

KUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla vaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää.

MIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka lieneekään paistanut?

KUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt. Topra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään itseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen hyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin, mitä tekisin. (Laulaa.)

»Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia.
Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.»

TOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä ole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan.

KUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin vastarannan kiiski.

TOPRA-HEIKKI. Joko olette ensimmäisen nälkänne sammuttaneet?

MIKKO. Sen verran ainakin, että kuunnella saatamme.

TOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen enää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan saada.

KUNNARI. Hyvä juttu! Minä olen mukana vaikka paikalla.

MIKKO. Minä myös. Kun vaan ilmoitat mitä on tehtävä.

TOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät seisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä neuvo. Onko tämä laitaa? – Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi meidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä kierrämme ja päivät menevät hukkaan.

MIKKO. Tuota samaa olen minä ajatellut.

KUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra, sillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa.

MIKKO. Niin, sinusta se riippuu.

TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu rikkaan Ruohomäen alle.

KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä ollenkaan.

MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja ilkeydestään?

TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä vaeltamaan.

KUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi.

TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa, kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.

MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.

KUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman.

TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt, hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.

MIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin että muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta.

KUNNARI. Viskataan ruojaa kivellä päähän.

TOPRA-HEIKKI. Mitäs hyötyä siitä? – Paremman neuvon minä tiedän.

MIKKO. No, sanopas!

TOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka tarvitsevat.

MIKKO. Mutta kuinkas se käy?

TOPRA-HEIKKI. Minä jo äsken mietin asian valmiiksi.

KUNNARI. Annahan kuulla.

TOPRA-HEIKKI. Kuka teistä on käynyt Ruohomäessä.

KUNNARI. En minä suinkaan.

MIKKO. Enkä minä. Mutta Jaara, joka on tänpuolen miehiä?

JAARA. Olen käynyt.

TOPRA-HEIKKI. Tunnet väen ja paikat?

JAARA. Kyllä.

TOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa, jossa asuu vaan isäntä ja emäntä?

JAARA. Niin on. Mutta mitä aiot?

TOPRA-HEIKKI. Kamarissa salin takana ikkuna järvelle päin?

JAARA. Topra, muista kuolematonta sieluasi! Muista ijankaikkista kadotusta!

TOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme, kyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme.

JAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen? Topra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat.

TOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa. Paiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi.

JAARA. Kriste armahda sen puheita.

KUNNARI. Niin, mitä sinä oikeastaan ajattelit ehdotella, Topra?

MIKKO. Ettei sinulla vaan olisi jotain kummaa mielessä.

TOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan särpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta?

KUNNARI. No niin?

TOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä tässä kompaniiassa?

KUNNARI. Sanoin.

TOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä kuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa tuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: »valkea on irti!» Mutta varo, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi kuin me muut joudumme paikalle.

KUNNARI. Ettäkö –?

TOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme tyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte ulos vahtimaan.

KUNNARI. Mutta tuohan on – murhapolttoa ja varkautta.

TOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta kuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle.

MIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta – ei tok’ ruveta semmoiseen. Ei ruveta, ei.

JAARA. Arveluttaako teitäkin viimein?

TOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole ymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä. Kuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa pussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan kelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin menen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla. Jääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa ja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset suuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö.

MIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin, puhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi suuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään.

KUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat täyteen, että oikein tuota jo säikähtää.

TOPRA-HEIKKI. Mitäs te sitten jankkaatte joutavia.

KUNNARI. Kun sinä ehdottelet niin kamalia. Ajatteleppas, Topra –

TOPRA-HEIKKI. Se ei enää ajattelemisista parane. Eikä pitkistä tuumista. Päivän selvä asia. Rikkaat meitä ahdistavat, me ahdistamme heitä vastaan. Syntyy vaan tavallinen sota, ja sotaa ovat ihmiset ennenkin käyneet, maailman alusta saakka. Tämä ei ole sen kummempaa. Sodassa ryövätään, poltetaan, murhataan – suuremmassa määrässä kuin me vähillä voimillamme vielä kykenemmekään. Luvallista kaikki. Voitteko kieltää?

JAARA. Sinä onneton et ymmärrä enää mitään. Paha henki sekoittaa järkesi. Sinä Jumalan hylkäsit, nyt Jumala hylkää sinut ja jättää sinut perkeleen valtaan. Rukoile, rukoile poloinen!

TOPRA-HEIKKI. Rukoile itse! Mutta rukoile aseillemme siunausta ja että sotavoimamme kasvaisi sekä maalla että merellä.

JAARA. Lopeta. Sinä Jumalaa pilkkaat.

TOPRA-HEIKKI. Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvittaisi. Se olisi silloin jo valmis. Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea joka haaralle yhtaikaa. – No niin, kuinkas käy? Suostutteko tuumaan, vai menenkö yksin? Päättäkää sukkelaan!

KUNNARI. Mitä sanot sinä, Mikko?

MIKKO. Minä – minä suostun.

KUNNARI. Minä myös. Oli menneeksi, syteen taikka saveen!

JAARA. Siinä ollaan! Ensin maankiertäjiä, sitten murhapolttajia ja rosvoja. Antaa pahalle sormen, pian se valtaa kädenkin ja viimein koko ruumiin.

TOPRA-HEIKKI. Suus’ kiinni, elä mökötä turhia. Me kumminkin panemme asian alkuun, siinä ei auta mikään. Ja tämä ensimmäinen yritys kun onnistuu, sitten jatkamme yhä suuremmalla voimalla. Mutta nyt toimeen, Kunnari!

KUNNARI (säpsähtäen). Niin minäkö? Entäs te muut?

TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sitten perässä, kun sinä olet sytyttänyt. Riihi tuolla kaukana, siinä ei mitään vaaraa. Sivumennen pistäännyt kuitenkin kartanolla ensin katsomassa, jos nukkuvat kaikki.

KUNNARI. Lähdettiin, sanoi poika-Jussi. Mutta ryyppy ensin ja se kunnollinen. (Ryyppää ja menee.)

TOPRA-HEIKKI. Otetaas mekin, ei tee pahaa (Ryyppää ja antaa Mikolle.) No, mikäs Jaaraa vaivaa, kun on pudonnut noin läjään.

MIKKO (laskee pullon pois). Se rukoilee.

TOPRA-HEIKKI. Ryyppy, Jaara, ja pystyyn sitten. Ole mies!

JAARA. Jättäkää minut tänne, kun menette. – Taikka ei tänne, ei tänne. Tuossahan ne juuri asuvat, tuossa kalliossa. Voi, minua onnetonta, kun jouduin teidän pariinne.

TOPRA-HEIKKI. Houritko sinä, vai –? Ketkä asuvat tuossa kalliossa?

JAARA. Ne, ne – en uskalla sanoa.

MIKKO. Ne pirut, joista hän viime yönä näki unta ja joita hän sitten kaiken päivää on hautonut mielessään.

TOPRA-HEIKKI. Heitä hiiteen, elä ole lapsellinen. Aika mies!

JAARA. Minä käännyn pois, teen parannusta, armahda laupias Jumala, sinä ristiinnaulittu. Päästäkää minua, päästäkää! Päästäkää Kristuksen tähden.

TOPRA-HEIKKI. Niin mekö? Mene herran nimeen. Emmehän me sinusta kiinni pidä.

JAARA.

»Ah, kunne kulkenen,
Kosk’ tuskaa tuntenen,
Mun syntein suurten tähden?
Ah, kusta avun löydän?
Ei taida kaikki maailma
Mult’ huojentaa tät’ vaivaa.»

TOPRA-HEIKKI. Niinpä sinä rohkaiset itseäsi ja seuraat meitä. Etkä rasita mieltäsi turhilla. Niistä ei kumminkaan mitään hyötyä ole. Päinvastoin pikemmin. (Pudistelee Jaaraa.) No, Jaara, kuuletko sinä. Ylös nyt!

JAARA. Minä nousen, minä nousen. Mutta antakaa mun mennä omia teitäni.

TOPRA-HEIKKI. Minnekä?

JAARA. Kirkon ovelle menen polvilleni. Jos sieltä vielä armon löytäisin. Löytäisin, löytäisin! Voi, kurjaa minua, voi!

TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Tuo se kärsimystä koettelee. Mene sitten, sen vietävä. Mene, mene! Mene paikalla. Ja kiiruusti nyt, että pääsen sinua näkemästä.

JAARA.

»Ah, kunne kulkenen,
Kosk’ tuskan tuntenen
Mun syntein suurten tähden.
Ah, kusta avun löydän» – – (menee).

TOPRA-HEIKKI. Jos se pakana menee ja hukuttaa itsensä? Seis Jaara! Tule takaisin, kuuletkos. Tule, minä puhun sinulle. Mihinkä se joutui?

MIKKO. Tuoltapäin kuuluu ääni.

JAARA (ulkopuolella). »Jos joukko saatanan on mua vastahan.»

MIKKO. Anna mokoman mennä, että pääsemme hänestä.

TOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske häntä yksin vaeltamaan.

MIKKO. Topra, kuulitko vihellystä?

TOPRA-HEIKKI. Kunnari! Palaako hän takaisin? Mitä hittoa!

MIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta tosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.)

KUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän luoksenne.

TOPRA-HEIKKI. Mutta nyt samaa päätä sinne, johon oli puhe.

KUNNARI. Eikö jätetä vielä toiseen kertaan?

TOPRA-HEIKKI. Ei missään tapauksessa.

KUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä pääsettekään.

MATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä niin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet ihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat.

MIKKO. Meitäkö te etsitte?

ANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai minut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt’ympäri, eikä pienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä mailta.

MATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur’ikään tuolla tiellä ja rupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut teidän tähtenne, kelvottomat.

TOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et tullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt. Vai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean luokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa nyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville parantunut?

ANTTI. Eikä ole, huonompi vaan yhä.

TOPRA-HEIKKI. Ohho! Sepä ikävää.

MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.

MIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti?

ANTTI. Koetin minä jo sitäkin.

TOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he?

ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä», sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.»

TOPRA-HEIKKI. Pöllöt! Olisit ärjässyt heille, että »antakaa työtä!»

ANTTI. Enhän minä. Kiukuissaan nuo olivat ilmankin.

TOPRA-HEIKKI. Tietäähän niiden, möhömahojen. Tyhmiä, että pää kolisee.

MATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen lapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin varjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä.

TOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä rohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: »sen verran oli siihenkin luottamista».

ANTTI. Voi veikkonen! Ymmärtäähän Silja, ettei sinulla ole, mistä laitat.

TOPRA-HEIKKI. Minäpä toimitan; minä hankin vaikka kiven kolosta. Odotahan siunaama hetki vaan. Ville saa rohtoja, ja leipää saatte kaikki. Sinulle, Matlena, ostan uuden, kauniin huivin. Silkkisen semmoisen, pitkillä ranssuilla. Kuinka sanoitkaan äsken? Että olit tuskassa meidän tähtemme? Minunkin, niinkö? Ei Mikon ainoastaan?

MATLENA. Molempain, tietysti, koska olitte yhdessä matkassa.

TOPRA-HEIKKI. Surettaisiko sinua, Matlena, jos minulle pahoin kävisi? Vastaapas oikein rehellisesti.

MATLENA. Surettaisi kyllä. Hyvinkin.

TOPRA-HEIKKI. Sinä pidät minusta sitten? Pidäthän? Kuule, pidäthän pikkuisen edes?

MATLENA. Kaikkia sinä tahdot tietää.

TOPRA-HEIKKI. Tämän vaan. En enempää. En mitään sen enempää. Pidätkö sinä minusta?

MATLENA. No, pidän, pidän, pidän! Tyydytkös nyt?

TOPRA-HEIKKI. Tyydyn! Tyydyn! – Mutta sano se vielä kerran!

MATLENA. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata.

TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Niinhän se oli? »Pidän, pidän, pidän!» Voi, kuinka se tuntuu hyvältä. Annan palttua koko maailmalle. Matlena, tule istumaan tänne polvelleni. Tule, että on lämpöisempi.

MATLENA. Johan tuli. Lämmin minulla sitä pait on liiaksikin.

ANTTI. Ei se ole Matlena tuntenut vilua eikä nälkää tällä matkalla.

MATLENA. Kun en ole nukkunutkaan yhtä ainoata yötä siitä saakka, kuin nämä karkuun läksivät.

TOPRA-HEIKKI. Kuuletkos, Mikko, hän ei ole nukkunut yhtä ainoata yötä meidän tähtemme. Etkö sinä ole onnellinen, mies? Lurjus, kun pidetään sinusta niin suurta huolta. Sinusta ja minusta näes. Mitäs enempää vielä pyydät?

MIKKO. Hm –

TOPRA-HEIKKI. Hm – hm! Mitä hm?

MIKKO. Arvelen, ettei sillä elä.

MATLENA (naurahtaen). Siinä olet oikeassa, Mikko.

TOPRA-HEIKKI. Sillä elää! Minä sanon, että sillä elää! Annan palttua koko maailmalle enkä välitä mistään muusta kuin sinusta, Matlena. »Pidän, pidän pidän!» – Niin, sanopas se vielä kerran, Matlena. Yhden ainoan kerran vaan. Kuiskase tuohon korvaan.

MATLENA. Sinä olet hassu. Ihan vissiin sinä olet hassu.

TOPRA-HEIKKI. Olenko minä? Niin, ehkä olen, ehkä tosiaankin olen. Mutta mitäs pahaa siinä? Kun sinä minusta vaan pidät, Matlena, vähät muusta. – Anna, että panen pääni tuohon polvellesi, tuohon noin. Annathan, hyvä, rakas tyttöseni, annathan sinä? Pikkuruikkuseksi ajaksi edes. Enhän minä kauvaksi pyydäkään. No, Matlena, elä väisty pois. Raskitko kieltää? Sen verran tuota voinet minulle mieliksi tehdä, minä kun sinun tähtesi menisin vaikka tuleen. No niin, no niin! Sillä lailla! Voi, sinä korkea kuningasten kuningas! Lieköhän taivaassa autuaitten sieluilla niin suurta onnea, kuin minulla, syntisellä tässä nyt. Arvaas, kuinka paljon minä sinua rakastan, Matlena? Arvaas.

MATLENA. Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.

TOPRA-HEIKKI. Oho! Kautta taivaan ja maan! –

MATLENA. Mutta olepas, hyvä Topra, jo hiljaa. Minullakin olisi puhumista, mutta sinä et anna suunvuoroa etkä malta kuunnella.

TOPRA-HEIKKI. Puhu, armas! Nyt kuuntelen vaikka tuomiopäivään asti.

MATLENA. No, saadaanpas nähdä. Mikko, kuuntele sinäkin, eläkä vilkuile sinne taaksesi alinomaa. Asia koskee sinua yhtä paljon.

MIKKO. Minua? Tulenpa sitten likemmäksi. Kas niin! Ala jutella, minä olen valmis.

MATLENA. Sitä ajattelin vaan sanoa, että mitä hyvää teille lähtee tästä kuljeksimisesta. Asettuisitte yhteen kohti, eläisitte ihmisiksi ja herkiäisitte pois maita, metsiä kiertelemästä.

TOPRA-HEIKKI (laulaa).

»Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille,
Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille.
Että tahdotkos sa neiti tulla tälle juomarille.»

MATLENA. Tuossa oli! Etpäs voinutkaan talttua kuuntelemaan.

TOPRA-HEIKKI. Siunaa ja varjele! En muistanut. Mutta nyt! Nyt vaikenen kuin muuri.

MATLENA. Niin, herkiätte pois maita, metsiä kiertelemästä ja tulette meidän mukanamme sinne, omalle puolelle. Antin tuvassa on kyllä sijaa teille molemmille.

MIKKO. Ja mitä me siellä tekisimme? Istuisimme nurkassa, kädet ristissä ja kiristäisimme suolivyötä, niinkö? Kiitoksia paljon!

MATLENA. Ei teille siellä pahemmin nälkä tulisi kuin täällä metsässäkään. Ja olisihan lämmintä ja suojaa yhtäkaikki.

MIKKO. Mutta avarassa maailmassa jotain hommaa. Ellei yksi neuvo auta, niin totta toinen.

ANTTI. Sitä minä jo Matlenalle sanoin. Kuka nuoren miehen sijasta viitsii yhteen kohti asettua ilman työtä ja ruokaa. Joukollisen on eri asia.

MATLENA. Vaan paleltuvathan ne, kun tulee talvipakkaset ja tuiskut.

TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Ei, minä en osaa sanoa sitä niin suloisesti kuin Matlena. En vaikka. »Pidän, pidän, pidän –!»

MATLENA. Varsinko sinä tahallasi teet kiusaa, Topra? Tuon kun olisin arvannut, niin –

TOPRA-HEIKKI. Mitä niin –?

MATLENA. Niin en sitä sanaa olisi suustani päästänytkään.

TOPRA-HEIKKI. En virka enää mitäkään. En tuon koomin. Pane kätesi huulilleni, että pysyvät varmemmin kiinni. Missä sinun kätesi on? Tänne, laps’ kulta. Herran terttu, kuinka se on kylmä. Anna kun lämmitän.

MATLENA. Mitä sinä, Topra, arvelet? Eikö ole parasta seurata minun neuvoani?

TOPRA-HEIKKI. Parasta, tietysti, parasta. Vaikka en minä, totta puhuen, kuunnellut äsken niin tarkkaan, että oikein tietäisin –

MATLENA. Tuommoinen sinä olet. Et välitä pyynnöstäni ollenkaan.

TOPRA-HEIKKI. Enhän minä voinut, kun olin niin onnellinen tässä polvellasi. Sitä vaan ajattelen, että kuinka paljon sinä minusta pidät, Matlena. Pidätkö yhtä paljon kuin veljestäsi, Mikosta? Vai pidätkö enemmän?

MIKKO. Topra! Ylös! Pian!

TOPRA-HEIKKI (kavahtaa istualleen). Hei, mikä hätänä? (huomaa valkean). Ah –!

MATLENA. Tulipalo!

ANTTI. Mikähän siellä palaa?

MATLENA. Kuinka se kiihtyy! Tuota, tuota! Näettekö noita tulikieliä, kuinka korkealle ne nousevat? Ja semmoista paksua savua! Tuntuu niin kamalalta, että oikein vapisuttaa. Topra, tule katsomaan!

TOPRA-HEIKKI. Mitäs siinä katsomista. Riihi se vaan on.

ANTTI. Vahinkoa parhaiksi. Varsinkin jos sattuu olemaan eloa sisässä.

MIKKO. No, Topra –?

TOPRA-HEIKKI. Odota! Vielähän tässä on aikaa.

MIKKO. Ei niinkään. Kuule, ei niinkään.

ANTTI. Ettäkö mentäisi sammuttamaan? Mahtaisi siellä apu olla tarpeen.

MIKKO. Mies hoi, mitä sinä ajattelet?

TOPRA-HEIKKI. Suus’ kiinni! Ja anna minun olla rauhassa.

MIKKO. Jopa sinä olet kummallinen ihminen... Jätetäänkö sitten kaikki sikseen? Niinkö tahdot?

MATLENA. Mikä sinua vaivaa, Topra? Oletko kipeä?

TOPRA-HEIKKI. On niin kurjaa tämä elämä. Niin kurjan kurjaa! Ja me ihmiset olemme kuin petoja. Raatelevia, verenhimoisia petoja. Susia, tiikeriä, lohikäärmeitä, hyi! Toinen väijyy toistaan, ryövää ja ryöstää. Ei aikaa, eikä armoa, vaikka henki menköön. Semmoisia me olemme. Ja semmoista on elämä. Mitä varten tänne lienemme syntyneetkään? Mitä varten olen minä maailmaan tullut? Onko hyötyä minusta yhdellekään ihmiselle? Ja kaipaisiko kukaan jos pois olisin jäänyt?

MIKKO. Nyt siellä jo on joukkoa, koska kuuluu huutoa tänne saakka.

TOPRA-HEIKKI. Niin, sanokaapa se. Kuka kaipaisi? Kenellekä olen hyödyksi? Nimittäkää yksi ainoa ihminen, jolle olisin jotain hyvää tehnyt.

MATLENA. Mistä nuo ajatukset juuri tällä hetkellä?

ANTTI. Eihän, velikulta, ole sinun syysi. Halua sinulla kumminkin olisi auttaa, jos kellä. Sen tiedän.

TOPRA-HEIKKI. Onko minulla edes sitäkään?

MIKKO. Ei nyt enää. Ennen kyllä.

TOPRA-HEIKKI (hyppää ylös). Ettäkö olisi mennyttä? Valehtelet, ruoja! Minä näytän, että on jäljellä sekä halua että kykyä. Siljan pelastan ja lapset. Ei kuole Ville, jos rohdoista apu lienee. Eikä Santalan joukko maantielle jää, vaikka ajettaisiinkin heidät mökistään. Saavat toisen sijaan ja paremman. Nyt tule, Mikko, jos tulet. Ellet tule, niin jää tänne.

MIKKO. Minäkö en tulisi. Kun aikoja sitten tahdoin sinua lähtemään. Emmekö tuota lienekin jo myöhästyneet.

ANTTI. Sammuttamaanko menette? Jos lähtisin minä mukaan? Kai siellä miehiä kysytään?

TOPRA-HEIKKI. Ei, – ole Antti täällä Matlenalla toverina. Me emme kauvan viivy. Tuota pikaa tulemme takaisin.

MATLENA. Niin minulla toverina, kaiken mokomin. Enhän minä toki hirviä täällä yksin olla, pimeässä metsässä.

ANTTI. No, yhden tekevä. Olen sitten pitkälläni sen aikaa! Ahhah! Hyvää se tekeekin. Väsyttää minua nyt oikein kovasti.

TOPRA-HEIKKI. Hyvästi, Matlena, anna minulle kättä!

MATLENA. Hyvästi.

MIKKO (kulissien takana). Ala joutua, Topra!

TOPRA-HEIKKI (puristaa Matlenan käsiä). Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden.

MATLENA. Mitä puhut?

TOPRA-HEIKKI. En mitään. Hyvästi! (Menee Mikon jäljessä.)

MATLENA. Aina se on niin kummallinen. »Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden!» Hm. Ota siitä selvä. – Ei, mutta tulkaapas katsomaan, Antti, kuinka hirveästi se nyt leimuaa. Koko taivas on punaisena. Tulkaa nyt tänne!

ANTTI (pitkollaan). Johan minä äsken näin.

MATLENA. Äsken se ei vielä likimainkaan ollut tuollaisessa voimassa. Kuuletteko sitä huminaa ja paukkinaa? Ja ihmiset kun riehuvat aivan tulen keskessä. Niillä on hätä, raukoilla. Jos olisimme sentään menneet apuun mekin. Mitä, Antti! Vielähän ennättäisimme.

ANTTI. Pysytään paikoillamme, kun kerran jäimme. Pelastaa siellä ei kumminkaan enää voi, eikä se liioin sammu, ennenkuin on palanut poroksi.

MATLENA. Minuapa alkaa niin pelottaa.

ANTTI. Mikä sitten? Tuoko tulipalo?

MATLENA. Ei, vaan kun olemme näin kahden täällä synkässä metsässä.

ANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin, saatikka sitten toisen kanssa.

MATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta nyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa.

ANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan. (Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.)

MATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja ummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata! Kipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja tulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on? – Antti! – Kas niin, hän nukkuu... Ei tiedä enää maailmasta mitään... Ei enemmän kuin pölkky tuossa... Nyt olen aivan yksin... Ja yö lähestyy ... sydän-yö... Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla kajastaa tuli... Pelottaa ... pelottaa niin kamalasti ... voi, kun tulisivat takaisin, Mikko ja Topra. – Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän tämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin kanssa sill’aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee, siksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin... Ei tässä ole hätää minkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta... Ei hätää minkäänlaista... Kun en vaan kuuntele enkä katsele... Parasta tosiaankin, että seuraan Antin neuvoa ja koetan levähtää...

JAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen). Onko siellä ketään?

MATLENA (parkaisee). Kuka se on?

JAARA. Matlena, tekö täällä? Missä Topra ja Mikko ja Kunnari?

MATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että tulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä ollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi. Kai ne kohta palaavat.

JAARA. Se polttaa tuo kekäle. Polttaa, polttaa.

MATLENA. Pankaa pois. Mitä pitelette sitä kädessänne?

JAARA. Helvetissä polttaa kauheammin. Paljon kauheammin. Ja ikuisesti. Ei sammu tuli koskaan. Siellä ritisee ja ratisee, ja poukat lentelevät, kun piru sieluparkoja sinne viskelee. Ooh sitä itkua ja valitusta, sitä hammasten kiristystä. – Matlena, koetelkaas tuota paikkaa sormellanne. Tuota noin!

MATLENA. Koetelkaa itse. En minä halua sormeani kärventää.

JAARA. Polttaa, polttaa! Ooh!

MATLENA. Mutta johan te olette hullu. Patahullu suorastaan. Heittäkää menemään se kekäle. Taikka antakaa tänne. Noh, nyt ei polta enää.

JAARA. Nepä vetävät meitä köysillä, kiskovat ja repivät. Ja vievät sinne, ikuiseen tuleen.

MATLENA. Ketä vetävät? Ja ketkä vetävät?

JAARA. Pahat henget vetävät. Ei teitä. Mutta Mikkoa ja Topraa ja Kunnaria ja minua. Minua varsinkin. Eivät jättäneet kirkon portaillakaan rauhaan, vaikka polvillani rukoilin, itkin ja luin virsiä.

MATLENA. Heretkää! Mitä puhetta tuo on? Rupean jo pelkäämään teitä.

JAARA. Papin luokse olisin mennyt, mutta hän asuu kaukana, järvien takana. Eikä ole venettä.

MATLENA. Hyvä Jaara, te olette varmaankin sairas. Te houritte.

JAARA. Mutta vallesmanniin? – Miksi en sitä ennen älynnyt?

MATLENA. Sielullenneko luulette vallesmannin rauhaa antavan?

JAARA. Kun kiusattaisiin ajassa. Ruoskittaisiin. Pidettäisiin vedellä ja leivällä. Vankina, rautakahleissa. Eikö sillä syntivelkaansa maksaisi että saisi sitten armoa haudan tuolla puolen? Matlena, sanokaa? Kun kituisi, kärsisi aina kuolemaan saakka, eikö viimein jo lauhtuisi kaikkivaltiaan viha?

MATLENA. Menkää johonkin taloon, Jaara. Pyytäkää yösijaa ja ruvetkaa levolle. Onko likellä semmoista sopivaa?

JAARA. Ettei kadotukseen joutuisi, vaan saisi armon...

MATLENA. Ruumiinne vapisee. Te olette kovin kipeä. Menkää, hyvä Jaara, jos suinkin vielä jaksatte. Menkää!

JAARA. Minä menen, minä menen. Annan ilmi kaikki ja pyydän rangaistusta. Niin minä teen. Hyvästi!

MATLENA. Ei hänen laitansa ollut oikein. Saattaa häntä ehkä pitäisi. Antti, nouskaa ylös. Antti, kuuletteko, Antti! Suuri luoja, eikö hänessä enää ole henkeä (pudistaa ja kiskoo häntä). Antti, hoi, Antti!

ANTTI. Ota pois lapset, Silja. Ne jäivät sinne tuleen. Juokse, juokse!

MATLENA. Herätkää, Antti!

ANTTI. Tupa ilmivalkeassa ja lapset sisässä, kaikki kolme.

MATLENA. Antti, Antti! Voi, että hänen pitää nukkua noin sikeässä.

ANTTI. Silja makaa kuin kuollut. Eikä nouse auttamaan. Ooh, tuo hirsi painaa ... en pääse ylös... Mitä nyt? Mitä, mitä?

MATLENA. Joko nyt viimeinkin selviätte unestanne?

ANTTI. Ku-ku-kuka se on?

MATLENA. Minä, – Matlena. Ettekö enää tunne?

ANTTI. Jaha! Jaa, Matlena. Niin, niin, jo minä. Mehän olemme matkalla.

MATLENA. Oletteko nyt ihan valveilla? Ymmärrättekö, mitä puhun?

ANTTI. Kyllä. Puhukaa vaan.

MATLENA. Jaara hoippuroitteli tässä äsken niin sairaana, että hourasi. Käskin häntä yösijaa hakemaan jostain talosta. Mutta nythän te nukutte taas, – ettekä kuule mitään. Antti!

ANTTI (torkkuen). Kyllä, kyllä... Yösijaa talosta... Niin ... hyvähän se oli...

MATLENA. Meidän pitäisi mennä viemään häntä, jos saisimme hänet kiinni, hän oli niin huono. Mitä arvelette? Antti, vastatkaa!

ANTTI. Mitäkö arvelen? En mitään. En yhtikäs mitään.

MATLENA. Niin, te ette tiedä, mistä on kysymyskään. Sama jos puhuisin kalliolle tuossa.

ANTTI. Sanokaas uudestaan.

MATLENA. Olkoon. Ennenkuin teitä saisin liikkeelle, on hän ehtinyt niin kauvas, ettemme häntä enää löytäisi kumminkaan.

ANTTI. Eikös ole tulipalo jo vähenemään päin, vai kuinka?

MATLENA. On, luulemma, kosk’ei kajasta taivas niinkuin äsken. Lähtäänkö rannalle päin katsomaan?

ANTTI. Ei häntä viitsitä. – Surma, kuinka minua yhä nukuttaa (pitkälleen).

MATLENA. Elkää ruvetko maata. Valvotaan yhdessä ja odotetaan... Siellä risahtelee, kuuletteko?... Topra!... Hyvä, että tulit. Nyt en pelkää enää.

TOPRA-HEIKKI (tulee kiireesti). Missä Antti?

ANTTI. Täällä.

TOPRA-HEIKKI. Joutuun kotiapäin. Tässä lompakko. Osta rohtoja, ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei – rahat vaan sinulle, lompakko pois (heittää sen metsään). Tuonne menköön! Nyt pistät povitaskuusi nämä.

ANTTI. Rahoja –? Noin paljon? Kuule, minä en ymmärrä –

TOPRA-HEIKKI (kiukkuisesti). Pistä povitaskuusi, minä sanon. Tuhannen tuhatta, mitä sinun pitäisi ymmärtää sitten?

ANTTI. No noh! Herra siunaa, saanhan ne sinne vähemmälläkin.

TOPRA-HEIKKI (tyyneemmin). Ja nyt luista tielle. Niinkuin olisit jo.

ANTTI. Entä Matlena? Ja Mikko ja sinä?

TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sinne myöskin, päivän päästä tai parin. Mene suoraan kotia, elä poikkea mihinkään.

ANTTI. En, en. Mutta olisin minä yhtäkaikki halunnut tietää...

TOPRA-HEIKKI (tekee kärsimättömän liikkeen).

ANTTI. No, sama se. Olkoon, siksi kuin tapaamme. Hyvästi, niin kauvaksi.

TOPRA-HEIKKI (jää katsomaan hänen jälkeensä).

MATLENA (tukehtuneella äänellä). Topra!

TOPRA-HEIKKI (ei kuule).

MATLENA (kovemmin, tuskallisesti). Topra!

TOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!... Niin, olethan sinä täällä... Sinä olit levoton meidän tähtemme ... et saanut unta, läksit hakemaan... Istutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa. En tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin... Katselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman ... jätän mielestäni pois kaikki... Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja? Ja uskotko että Silja tulee iloiseksi?... Eikö se pikku Maijukin ole kipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa ruokaa, saa syödä vatsansa täyteen ... ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se ole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa mitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään?

MATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi... Tämä pimeys ja tämä yksinäisyys täällä metsässä... Emmekö lähde pois?... Etsitään ylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme.

TOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene sitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet?

MATLENA. Topra, kuinka voit äyskiä noin? Enhän minä sinua jätä.

TOPRA-HEIKKI. Ooh, jätät kyllä. Vallan halusta. Noin siivo ja sävyisä tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta. Pois hän haluaa, oikeitten ihmisten luokse. Elää ja olla niinkuin muutkin lämpöisessä kammarissa... Rehellisellä tavalla hankkia elatuksensa. Esimerkiksi sillä tavalla, että koettaa päästä rikkaasen naimiseen. Panee sitten köyhän tekemään työtä, mutta itselleen ottaa ansion ja sylkee työntekijää vasten silmiä. Niin tekee siivo ja rehellinen ihminen. Mutta tämmöiselle miehelle kuin minä, hän nyrpistää nenäänsä ja sanoo: pois tieltä. No niin, hyvä fröökinä, mitä te odotatte? Enhän minä ole tiellänne, nouskaa vaan ylös ja menkää suoraan tuohon suuntaan, niin maantielle pääsette vallan pikaa. Tulisin saattamaan, mutta ettehän te tämmöisen kanssa ilkiä pimeässäkään kulkea...

MATLENA. Mitä varten minua noin kiusaat, Topra? – Ehkä sinut todenperään jätänkin, koska noin häijyksi rupeat.

TOPRA-HEIKKI. Siitäkö syystä muka jätät, että olen häijy? E-ei! Elä uskottele semmoisia. Sinä tahdot vaan päästä minusta, siinä koko asia. Mutta vika, tietysti, kumminkin on minussa. Ymmärrän, ymmärrän! Sinä olet itse viattomuus, eikö niin? Noh, mitä siinä viivyttelet vielä? Pelkäätkö, että tulee minulle ikävä? E-ooho! Ei ikävä, ei pikkuistakaan. Tuommoisia tyttöjä on maailmassa yltäkyllin minun varaltani, riittää vielä toisillekin antaa... Matlena ... itketkö sinä?... Kuule, Matlena... Niinkö olen pahoittanut sinun mielesi?

MATLENA (hiljaa). Mitäpä sinä siitä välität.

TOPRA-HEIKKI. Voi, mikä kelvoton ihminen minä olen. Ilkeä, pahasisuinen, semmoinen. Anna anteeksi, Matlena, anna anteeksi. Minä teen, mitä tahdot, saatan sinut taloon, muiden ihmisten luokse, käännyn sitten takaisin.

MATLENA. Ei, ollaan täällä. En minä sinne mene, ilman sinua, sanoinhan sen jo.

TOPRA-HEIKKI. Miks’et menisi, Matlena? Parempi on sinulle, kun eroat minusta ajoissa. Jätät minut oman onneni nojaan. Sanon sen suoraan. Näes, minä olen tuommoinen rauhaton tuittupää. Voi, jospa olisi siinä kaikki. Mutta minä olen ehkä vaarallinen ihminen, pahantekijä, jota jahdataan korvesta korpeen kuin sutta ikään. Minä vetäisin sinutkin onnettomuuteen, Matlena. Ei, ennemmin kärsin yksin – tulkoon mitä tuli! Lähde nyt, minä vien sinut lähimpään taloon.

MATLENA. En lähde, en jätä sinua, sanon sen vielä kolmannen kerran. Jos olet onneton, silloin juuri ystävää tarvitsetkin. Minä seuraan sinua, Topra, minne menet, eipähän minua mikä sido. Se on päätetty! Nyt en sinusta erkane, paitsi jos väkisin ajat minut luotasi.

TOPRA-HEIKKI. Matlena, sinä et tiedä, mitä puhut. Seuraat minua, sanot! Et erkane minusta? Ja se on luja päätöksesi? Ei, minä vallan hämmennyn. Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Sanoitko sinä, Matlena, että rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi?

MATLENA. Niin, jos huolit.

TOPRA-HEIKKI. Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu? – Ei muusta? Sinä tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöisenä hylkynä, tarpeettomana miehenä maailmassa?

MATLENA. Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.

TOPRA-HEIKKI. Ei tosin olekaan. Tiedäthän sinä että olin kova työntekijä. Etten säästänyt voimiani, enkä laiskotellut.

MATLENA. Ja että kykenit mihin toimeen hyvänsä. Sen sanoivat kaikki yhdestä suusta. Enkö sitä tietäisi! Ennenkuin tunsinkaan ja ennenkuin meidän paikkakunnalle tulitkaan, kuulin sinua jo mainittavan parhaimmaksi työmieheksi koko maassa.

TOPRA-HEIKKI. Eikä suotta, sen uskallan sanoa. Näillä käsillä on tehty työtä. Ja ne vielä työhön pystyvät. Ellei niitä Suomessa tarvita, niin tarvitaan ehkä muualla. Matlena, tiedätkös mitä? Me lähdemme Amerikkaan. Sen teemme. Kuinka tyhmä olen ollut, kun en sitä ennen tullut ajatelleeksi. Niin, Amerikkaan me lähdemme. Siellä ei puutu työtä, eikä siellä tekevä käsi tyhjäksi jää. Matlena, kevättalvella me jo lähdemme. Kärsitäänhän sinne asti. Eikö niin? Kevättalvella me lähdemme?

MATLENA. Amerikkaan? Vieraalle maalle? Kauvas pois ystävistä ja tutuista. Voi, Topra, mistä nyt tuo pisti päähäsi?

TOPRA-HEIKKI. Mitä pahempi se on vieras maa kuin kotoinenkaan? Paistaa siellä Jumalan päivä ehkä lämpöisemmin kuin täällä. Ja siellä pääsemme elämään, ajattele sitä. Minä sinulle vielä näytän, että onko minussa kuntoa, vai ei. Ja onko minussa miestä vaimoani elättämään. Totta vie! Nälkää hänen ei pidä näkemän, niinkauvan kuin noissa käsivarsissa voimaa lienee. Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin koira, – ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo annetaan enemmän arvoa. Koetellaan, minkälainen on muualla maailma.

MATLENA. Mutta matkarahaa? Mistä sitä saisit?

TOPRA-HEIKKI. Niin, matkarahaa?... Minulla jo on.

MATLENA (vetäantyy vähän kauvemmaksi). Sinulla jo on?... Kuinka?

TOPRA-HEIKKI. Niistä, joita Antille annoin, riittää hyvin meillekin.

MATLENA (hiljaa, tuhahdetulla tuskalla). Oliko niitä niin paljon?

TOPRA-HEIKKI. Oli.

MATLENA. Ja ne... Elä suutu, Topra, minä tiedän, että sinä olet rehellinen mies... Mutta ... olivatko ne oikeita rahoja? – Tarkoitan, olivatko ne ... oikealla tavalla ansaittuja?

TOPRA-HEIKKI. Tiliäkö vaadit?

MATLENA. Ei, en minä vaadi mitään... Minä vaan kysyn. Ellet tahdo sanoa, tyydyn siihen. Tiedänhän, että sinä olet rehellinen mies ... että sinulla on oikeuden tunto selvempi ja varmempi kuin kellään...

TOPRA-HEIKKI. Ole vaiti, sinä kiusaat minua. Mikä on oikeata, mikä väärää? Mikä rehellistä, mikä epärehellistä? Sano se, jos voit.

MATLENA. Eikös Jumalan sanassa –?

TOPRA-HEIKKI. Sotaa ei kielletä Jumalan sanassa. Ja sodassa on luvallista, mikä muuten katsotaan vääräksi.

MATLENA. Nytpä ei ole sota.

TOPRA-HEIKKI. Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä meikäläinen taistele henkensä edestä?

MATLENA. Topra ... mitä tällä kaikella tarkoitat?

TOPRA-HEIKKI. Minä selitän sinulle ... tulee sinun se tietää kumminkin... Mutta ole järkevä, Matlena. Ota asia siltä kannalta kuin se on otettava.

MATLENA. Minä koetan.

TOPRA-HEIKKI. Äskeinen tulipalo...

MATLENA. Jota olitte sammuttamassa –

TOPRA-HEIKKI. Jota emme olleet sammuttamassa. Mutta se ei kuulu tähän. Sitä tahdoin vaan sanoa, että se oli sytytetty.

MATLENA. Sytytetty –?

TOPRA-HEIKKI. Tahallaan sytytetty. Se oli murhapoltto, niinkuin sanotaan. Ja tiedätkö, ketkä sen tekivät?

MATLENA. En –?

TOPRA-HEIKKI. Me kolme: Kunnari, Mikko ja minä. – Minä siihen oikeastaan olen alkuna ja juurena.

MATLENA. Herra Jumala!... Mitä varten? Herra Jumala, mitä varten?

TOPRA-HEIKKI. Saadaksemme asuinhuoneesta siepata rahoja, sillä välin kuin väki oli sammuttamassa.

MATLENA. Ooh, teitä onnettomia! Ja noin tyyneesti sitä kerrot ... ikäänkuin ei se mikään ... rikos ... olisikaan.

TOPRA-HEIKKI. Rikos –? Että ottaa yhdeltä liikoja varoja pois ja antaa hätääntyneelle?... Se ei ole mikään rikos.

MATLENA. Hyvä Jumala, onhan se kumminkin rikos... Elä kiellä, se on rikos. Rikos sitä kohtaan, jolta otitte.

TOPRA-HEIKKI. Ole huoletta. Hänellä on vielä paljon omaisuutta jäljellä. Ei hän nälkään kuole.

MATLENA. Taivaan nimessä, kuinka tämä kaikki on mahdollista! – Semmoisen työn he tekevät eivätkä pidä sitä pahana. Ja te olette kuitenkin rehellisiä, hyviä ihmisiä. Mutta hyvätkin erehtyvät joskus. Me erehdymme kaikki, kun järkemme on pimitetty. Armollinen Jumala, anna heille anteeksi. Auta heitä oikealle tielle jälleen!

TOPRA-HEIKKI. Sinä olet herttainen tyttö, Matlena. Rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni.

MATLENA. Mitäs teemme nyt, Topra? Ne ottavat teidät kiinni, ja panevat teidät vankeuteen. Moneksi vuotta, ehkä ijäksi?

TOPRA-HEIKKI. Vankeuteen?... Linnaan muurien sisään ja vahvojen lukkojen taakse?... Ei! Siihen kiusaukseen minä en lähde. Pannaan kova kovaa vastaan, viekkaus viekkautta vastaan. Vai linnaan! Kivisten muurien, rautakiskojen ja lukkojen sulkuun? Minua?... Ei ikinä!

MATLENA. Niin, eihän tehtyä sillä tekemättömäksi saa. Mutta kuinka voimme sitä välttää?... Amerikkaan? Paetaan Amerikkaan, nyt heti. Miksi kevättalvella vasta? Mennään heti! Mennään kaikki kolme, Mikko, sinä ja minä –

TOPRA-HEIKKI. Ja Kunnari.

MATLENA. Hän myöskin. Mennään kaikki. Ja siellä alamme uutta elämää. Heitämme mielestä pois nämä asiat. Emme puhu niistä, emmekä muistele. Teemme vaan kovasti työtä...

TOPRA-HEIKKI. Kuule!... Tänne tulee joku. Piiloon, puiden taakse! Sukkelaan!

MATLENA. Elä hätäile. Se on Jaara. (Jaara tulee.)

TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Hittoako sinä siellä kuhnustelet ja säikyttelet ihmisiä suotta? Sen vietävä!

JAARA. Tule, Topra! Parin tunnin kuluttua pääsemme vallesmannin puheille.

TOPRA-HEIKKI. Vouhka! Mitä tekemistä siellä? Sinä pässi!

JAARA. Tunnustamaan ja saamaan rangaistusta. – Ottakaamme ristin kuorma päällemme ja vaeltakaamme sitä kaitaista tietä, joka ijankaikkiseen elämään vie. Tule, Topra! Päivän valetessa hän nousee, sanoivat rengit.

MATLENA. Voi, sitäkö se olikin. Nyt minä vasta käsitän.

TOPRA-HEIKKI. Hän on hullu! Ja hän tekee meidät onnettomiksi. Millä tavalla voimme sen estää? Matlena, sano, neuvo. – Kuule, Jaara, toveri, käytä järkeäsi. Meidät pannaan kiinni, vankeuteen, jos menet puhumaan sanaakaan. Etkö sitä ymmärrä?

JAARA. Vankeuteen? Niin, vankeuteen! Kahleisin! »Niin kurit’ tääll’, Vaan säästä siell’ –»

TOPRA-HEIKKI. Kiusa ja kuolema! Minä olen hukassa hänen kanssaan (pudistelee häntä). Pöllö, rahjus, kutale, sinä! Ijänikuinen hölmö! Koetapas mennä meistä jaarittelemaan. Koetapas! Minä sinut tapan. Totta totisesti, minä ammun sinut kuoliaaksi –

MATLENA. Topra –!

TOPRA-HEIKKI. Niinkö luulet, etten saa sinua tottelemaan? Sinua? Matoa, tomuläjää –

JAARA (hiljaa veisaillen).

»En pelkää vaikka piirittäis’
Monta sataa tuhatta miestä –»

TOPRA-HEIKKI. Tuki suusi, minä sanon. Tuki suusi! Tee se ajoissa! Muuten käy hullusti.

JAARA.

»Ja verkkons’ kaikki virittäis’,
Sillä herra päästää heistä –»

TOPRA-HEIKKI. Saatana, kyllä minä opetan sinua –! (Ottaa revolverin taskustaan ja ampuu.)

MATLENA. Topra! Onneton, mitä teit? Herra, taivaan’ luoja, hän on kuollut! – Topra, Topra! Hän on kuollut!

TOPRA-HEIKKI (viskaa revolverin kädestään).

MATLENA. Topra, mihin joudumme nyt, poloiset?... Miksi et virka mitään? Puhu edes. Topra, kuule, sano jotain. Sinä tuijotat niin pahasti. Voi, armaani, elä anna järkesi hämmentyä. Katso minuun. Kuuletko, Topra –

TOPRA-HEIKKI. Missä olet, Matlena?

MATLENA. Tässä, luonasi aivan. Sinussa kiinni. Etkös näe minua, ystäväni.

TOPRA-HEIKKI. Elä minua jätä.

MATLENA En jätä, en. Ole huoletta, en jätä. Voi, omani, kuinka olet onneton. Kuinka kauheasti onneton!... En jätä, elä pelkää. Mutta pois täältä, Topra. Täällä on niin jylhää. Puut ja kivet meitä syyttävät. Pois pian. Rakas, onneton toverini – minä seuraan sinua vaikka kuolemaan, elä sure! (Vie häntä pois.)