Kovassa kivessä leipä
| Kovassa kivessä leipä Kirjoittanut Tatu Väätäinen |
- Kilke, kalke kuuluu aina,
- koskaan ei se lakkaa.
- Miehet suurta kalliota
- palasiksi hakkaa.
- Hiljaa taittuu ajan tiima,
- yllä häilyy ruoskan siima.
- – Kovassa kivessä leipä.
- Kilkuttaissa, kalkuttaissa
- lohkee kalliosta murut.
- Hakkaajalle jäävät vainen
- hikihelmet, sydänsurut.
- Kivet kauas hiljaa siirtyy,
- monenmuotoisiksi piirtyy.
- – Leipä siirtäjän kovassa.
- Kilkuttajat, kalkuttajat
- nostaa kaupungit ja linnat.
- Mutta kiven kera murtuu
- kilkuttajain nuoret rinnat,
- katseet hiiltyy, varret köyrtyy,
- nuorten uhma maahan nöyrtyy.
- – Kovassa kivessä leipä.
- Kilkuttajat, kalkuttajat:
- miks on leipämme kovassa?
- – Kuulkaa, tuolla toiset telmää,
- teidän linnassa omassa,
- minkä nostitte tomusta,
- kalkutitte kalliosta.
- – Siks on leipämme kovassa.
- Kilkuttajat, kalkuttajat,
- onhan luokka kallionne.
- Luokaa siitä linna luja,
- niin voi kiertää ajan tiima!
- Vinkumatta sorron siima.
- – Eik olis leipämme kovassa.
1924
Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.