Kovassa kivessä leipä

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kovassa kivessä leipä

Kirjoittanut Tatu Väätäinen


Kilke, kalke kuuluu aina,
koskaan ei se lakkaa.
Miehet suurta kalliota
palasiksi hakkaa.
Hiljaa taittuu ajan tiima,
yllä häilyy ruoskan siima.
– Kovassa kivessä leipä.
Kilkuttaissa, kalkuttaissa
lohkee kalliosta murut.
Hakkaajalle jäävät vainen
hikihelmet, sydänsurut.
Kivet kauas hiljaa siirtyy,
monenmuotoisiksi piirtyy.
– Leipä siirtäjän kovassa.
Kilkuttajat, kalkuttajat
nostaa kaupungit ja linnat.
Mutta kiven kera murtuu
kilkuttajain nuoret rinnat,
katseet hiiltyy, varret köyrtyy,
nuorten uhma maahan nöyrtyy.
– Kovassa kivessä leipä.
Kilkuttajat, kalkuttajat:
miks on leipämme kovassa?
– Kuulkaa, tuolla toiset telmää,
teidän linnassa omassa,
minkä nostitte tomusta,
kalkutitte kalliosta.
– Siks on leipämme kovassa.
Kilkuttajat, kalkuttajat,
onhan luokka kallionne.
Luokaa siitä linna luja,
niin voi kiertää ajan tiima!
Vinkumatta sorron siima.
– Eik olis leipämme kovassa.

1924


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.