Kreikanmaan jumalat
| Kreikanmaan jumalat. Kirjoittanut Heinrich Heine |
| Suomentanut Oskar Uotila. |
- Täyskumottava kuu! Sun paisteessas
- Kuin sulava kulta kiiltävi meri;
- Kuin päivänkirkas, toki hämäränlumoinen
- On laaja rantalakeus;
- Ja heleänsinisellä, tähdettömällä taivaalla
- Vaeltavat valkeat pilvet,
- Kuin kolossikkaat jumalankuvat
- Hohtavaa marmoria.
- Eivät ikänä nuo ole pilviä!
- Ne ovat he itse, jumalat Hellaan,
- Jotk’ ennen niin iloisina
- Maailmaa hallitsivat,
- Vaan nyt, kukistettuina, kuolleina,
- Sydänöisellä taivaalla kulkevat
- Pelottavina peikkoina.
- Kummastellen ja hurmoksissani katselen
- Ilmaista Pantheonia,
- Juhlaisen mykkiä, kammoisen keijuvia
- Jättiläishaamuja.
- Tuo tuolla on Kronion, taivahan kuningas,
- Lumivalkoiset ovat hapset pään,
- Kuulusat, Olympoa tärisyttävät hapset;
- Kädess’ on hällä sammunut salama,
- Kasvoiss’ ilmenee onnettomuus ja harmi,
- Ja kuitenkin viel’ yhä entinen ylpeys.
- Oli varmaan ne parempia aikoja, Zeys,
- Kun sull’ oli taivaallisena tarjona
- Poikia, nymfejä ja hekatombeja!
- Mut ei ole jumalienkaan hallitus ikuinen,
- Nuoret ne sysäävät syrjään vanhat,
- Niinkuin kerran itsekin iäkkään isäsi
- Sekä titaanisetäsi sysäsit,
- Jupiter parricida!
- Myös sinut ma tunnen, uljas Juno!
- Kademielin huolehdit, ett’ on toinen
- Sun valtikkas voittanut,
- Etk’ ole sä enää taivaan kuningatar,
- Sun suuret silmäsi ne ovat turtuneet
- Ja voivuksiss’ ovat käsivartes,
- Eikä saavuta koskaan kostosi
- Jumalanhedelmöittämää neitsyttä
- Eik’ ihmeitä tekevää Jumalanpoikaa.
- Myös sinut ma tunnen, Pallas Athene!
- Eikö kilpes ja viisautesi voinut
- Torjua jumalien turmaa?
- Sinutkin tunnen, sinutkin, Afrodite,
- Muinoin kultainen, nyt hopeainen!
- Vaikka kaunistaa sua vieläkin uumies ihat,
- Niin kuitenkin kauneuttasi kammoan,
- Ja jos tahtois antelias ruumiis
- Minua onnellisentaa,
- Kuin muita urhoja, kuolisin tuskiini –
- Jumalatarvainajalta sa näytät,
- Venus libitina!
- Eik’ enää lempien silmäile sinua
- Tuo tuolla, hirmuinen Ares.
- On murheinen muoto Foibos Apollon,
- Nuorukaisen, ja vait hänen lyyrynsä,
- Jok’ iloa soinut on jumalten atrialla.
- Viel’ apeammalta näyttää Hefaistos,
- Ja tottakin! tuo ontuva milloinkaan
- Ei enää puutu Heben virkahan,
- Ei hommaa seurueessa
- Sulon nektarin laskemista.
- Ja herjennyt aikoja sitten
- On herkeämätön jumalten nauru.
- Teist’ en ole koskaan pitänyt, jumalat,
- Sillä vastenmielisiä minust’ on kreikkalaiset,
- Ja roomalaisiakaan en kärsi.
- Mut pyhä sääli ja suuri surku
- Mun sydämmeni valtaa,
- Kun teidät nyt nään tuoll’ ylhäällä,
- Hyljätyt jumalat,
- Kuollehet, yötä vaeltavat varjot,
- Utuheikot, tuulen hajoitettavat –
- Ja aatelien, mitä pelkureita ja löyhäköitä
- Ne jumalat on, jotka voittivat teidät,
- Nuo uudet valtiat, ikävät jumalat,
- Nuo ilkkujat nöyryyden lammasnahoissa –
- Ah, silloin karmii mieltäni synkkä kaiho,
- Ja murskata tahtoisin uudet temppelit
- Ja taistella teidän puolesta, vanhat jumalat,
- Teidän ja kelpo ambrosisen oikeutenne,
- Ja edessä korkeiden alttarienne,
- Jälleen rakettujen, uhreista suitsuvien,
- Tahtoisin itse polvistua ja rukoilla,
- Ja anoen käteni nostaa –
- Sillä sittenkin, vanhat jumalat,
- Vaikk’ olette muinoin ihmisten taisteluissa,
- Ain’ olleet voittajain puolella,
- Toki ihminen on jalomielisempi teitä,
- Ja jumalten taisteluissa pidän mä nyt
- Voitettujen jumalten puolta.
- Lausuin, ja huomattavasti punastuivat
- Ylhäällä kalpeat pilvihaamut,
- Katsoivat mua kuin kuolevaiset,
- Kivuista kirkastuneina, ja haihtuivat äkkiä;
- Kuukin piili synkänlaiseen pilveen;
- Korkeena myllersi meri,
- Ja voittoisina esiytyivät taivaalla
- Ikuiset tähdet.
Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.