Kreikanmaan jumalat

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikanmaan jumalat.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


Täyskumottava kuu! Sun paisteessas
Kuin sulava kulta kiiltävi meri;
Kuin päivänkirkas, toki hämäränlumoinen
On laaja rantalakeus;
Ja heleänsinisellä, tähdettömällä taivaalla
Vaeltavat valkeat pilvet,
Kuin kolossikkaat jumalankuvat
Hohtavaa marmoria.
Eivät ikänä nuo ole pilviä!
Ne ovat he itse, jumalat Hellaan,
Jotk’ ennen niin iloisina
Maailmaa hallitsivat,
Vaan nyt, kukistettuina, kuolleina,
Sydänöisellä taivaalla kulkevat
Pelottavina peikkoina.
Kummastellen ja hurmoksissani katselen
Ilmaista Pantheonia,
Juhlaisen mykkiä, kammoisen keijuvia
Jättiläishaamuja.
Tuo tuolla on Kronion, taivahan kuningas,
Lumivalkoiset ovat hapset pään,
Kuulusat, Olympoa tärisyttävät hapset;
Kädess’ on hällä sammunut salama,
Kasvoiss’ ilmenee onnettomuus ja harmi,
Ja kuitenkin viel’ yhä entinen ylpeys.
Oli varmaan ne parempia aikoja, Zeys,
Kun sull’ oli taivaallisena tarjona
Poikia, nymfejä ja hekatombeja!
Mut ei ole jumalienkaan hallitus ikuinen,
Nuoret ne sysäävät syrjään vanhat,
Niinkuin kerran itsekin iäkkään isäsi
Sekä titaanisetäsi sysäsit,
Jupiter parricida!
Myös sinut ma tunnen, uljas Juno!
Kademielin huolehdit, ett’ on toinen
Sun valtikkas voittanut,
Etk’ ole sä enää taivaan kuningatar,
Sun suuret silmäsi ne ovat turtuneet
Ja voivuksiss’ ovat käsivartes,
Eikä saavuta koskaan kostosi
Jumalanhedelmöittämää neitsyttä
Eik’ ihmeitä tekevää Jumalanpoikaa.
Myös sinut ma tunnen, Pallas Athene!
Eikö kilpes ja viisautesi voinut
Torjua jumalien turmaa?
Sinutkin tunnen, sinutkin, Afrodite,
Muinoin kultainen, nyt hopeainen!
Vaikka kaunistaa sua vieläkin uumies ihat,
Niin kuitenkin kauneuttasi kammoan,
Ja jos tahtois antelias ruumiis
Minua onnellisentaa,
Kuin muita urhoja, kuolisin tuskiini –
Jumalatarvainajalta sa näytät,
Venus libitina!
Eik’ enää lempien silmäile sinua
Tuo tuolla, hirmuinen Ares.
On murheinen muoto Foibos Apollon,
Nuorukaisen, ja vait hänen lyyrynsä,
Jok’ iloa soinut on jumalten atrialla.
Viel’ apeammalta näyttää Hefaistos,
Ja tottakin! tuo ontuva milloinkaan
Ei enää puutu Heben virkahan,
Ei hommaa seurueessa
Sulon nektarin laskemista.
Ja herjennyt aikoja sitten
On herkeämätön jumalten nauru.
Teist’ en ole koskaan pitänyt, jumalat,
Sillä vastenmielisiä minust’ on kreikkalaiset,
Ja roomalaisiakaan en kärsi.
Mut pyhä sääli ja suuri surku
Mun sydämmeni valtaa,
Kun teidät nyt nään tuoll’ ylhäällä,
Hyljätyt jumalat,
Kuollehet, yötä vaeltavat varjot,
Utuheikot, tuulen hajoitettavat –
Ja aatelien, mitä pelkureita ja löyhäköitä
Ne jumalat on, jotka voittivat teidät,
Nuo uudet valtiat, ikävät jumalat,
Nuo ilkkujat nöyryyden lammasnahoissa –
Ah, silloin karmii mieltäni synkkä kaiho,
Ja murskata tahtoisin uudet temppelit
Ja taistella teidän puolesta, vanhat jumalat,
Teidän ja kelpo ambrosisen oikeutenne,
Ja edessä korkeiden alttarienne,
Jälleen rakettujen, uhreista suitsuvien,
Tahtoisin itse polvistua ja rukoilla,
Ja anoen käteni nostaa –
Sillä sittenkin, vanhat jumalat,
Vaikk’ olette muinoin ihmisten taisteluissa,
Ain’ olleet voittajain puolella,
Toki ihminen on jalomielisempi teitä,
Ja jumalten taisteluissa pidän mä nyt
Voitettujen jumalten puolta.

Lausuin, ja huomattavasti punastuivat
Ylhäällä kalpeat pilvihaamut,
Katsoivat mua kuin kuolevaiset,
Kivuista kirkastuneina, ja haihtuivat äkkiä;
Kuukin piili synkänlaiseen pilveen;
Korkeena myllersi meri,
Ja voittoisina esiytyivät taivaalla
Ikuiset tähdet.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.