Kreikkalaisen tulkin seikkailut

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kreikkalaisen tulkin seikkailut

Kirjoittanut Arthur Conan Doyle


Pitkän sydämellisen ystävyyteni aikana Sherlock Holmesin kanssa en ollut hänen kuullut koskaan puhuvan mitään sukulaisistaan ja harvoin oli hän vain viitannut lapsuutensa aikaan. Tämä vaiteliaisuus hänen puoleltaan oli lisännyt sitä omituista vaikutusta, minkä hän oli aina minuun tehnyt, kunnes minä vihdoin aloin pitää häntä ainoalaatuisena ihmisenä, aivoina ilman sydäntä, personallisuutena, jolta puuttui yleisinhimillisiä sympatioja, mutta jolla oli ylenmäärin älyä.

Hänen inhonsa naisia kohtaan ja vastenmielisyytensä tehdä uusia tuttavuuksia olivat molemmat kuvaavia hänen luonteelleen, mutta vielä enemmän hänen välttelemisensä vähääkään viittaamasta omaan perheeseensä. Minä olin alkanut luulla hänen vanhempiensa ja kaikkien sukulaistensa kuolleen, mutta eräänä päivänä alkoi hän suureksi kummastuksekseni puhua veljestään.

Se tapahtui eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, kohta teen juotuamme. Me istuimme ja puhelimme ja keskustelu siirtyi vähitellen urheiluseuroista maanradan kaltevuuden syihin ja tulimme vihdoin kysymykseen atavismista ja perinnöllisistä ominaisuuksista. Me puhelimme enimmän siitä seikasta, mihin määrin joku varma ominaisuus yksilössä riippuu hänen esivanhemmistaan ja mihin määrin hänen kasvatuksestaan.

»Sinuun nähden«, sanoin minä, »näyttää minusta kaikista kertomuksistasi päättäen, että terävä huomiokykysi ja omituinen helppous oikeiden johtopäätösten tekemiseen kokonaan riippuisi sinun omasta järjestelmällisestä näiden lahjojesi harjoittamisesta.«

»Muutamissa tapauksissa se on totta«, sanoi hän miettiväisenä. »Minun esi-isäni olivat maanomistajia maalla ja näyttävät eläneen samalla tavalla kuin muutkin heidän luokkaansa kuuluvat ihmiset. Kumminkin ovat kaikki erityislahjani minulla veressäni ja kenties tulleet perintönä isäni äidiltä, joka oli ranskalaisen taiteilijan Vernetin sisar. Taiteilijalahja veressä ilmenee usein mitä kummallisimmissa muodoissa.«

»Mutta mistä sinä tiedät juuri perineesi nuo erikoisominaisuutesi?«

»Siitä että veljelläni Mycroftilla on samat lahjat kuin minullakin ja vielä paljon suuremmassa määrässä.«

Tämä oli todellakin uutinen. Jos Englannissa olisi toinenkin niin tavattoman lahjakas henkilö, niin miten olisi mahdollista, ettei poliisi eikä yleisökään olisi kuullut hänestä puhuttavan? Minä kysyin Holmesilta tätä ja viittasin luulevani hänen vaatimattomuutensa saaneen hänet tunnustamaan veljensä etevämmyyden.

Holmes nauroi minun mietteilleni.

»Hyvä Watson«, sanoi hän, »minä en kuulu niihin, jotka pitävät vaatimattomuutta hyveenä. Ajattelijalle pitää kaiken näyttää sellaiselta kuin se on, ja itsensä halventaminen on yhtä paljon totuudesta poikkeamista kuin oman lahjakkuutensa ylisteleminen. Minä väitän Mycroftilla olevan terävämmän huomiokyvyn kuin itselläni ja varma saat olla siitä, että minä puhun totta.«

»Onko hän sinua nuorempi?«

»Ei, hän on seitsemän vuotta vanhempi minua.«

»Mutta mistä johtuu, että hän on vallan tuntematon?«

»Kyllä hän on sangen hyvin tunnettu omassa piirissään.«

»Missä se sitten on?«

»No, esim. Diogenesklubissa.«

Minä en ollut koskaan kuullut puhuttavan tuosta klubista, ja kasvonikin varmaan samaa osottivat, sillä Holmes otti kellon taskustaan.

»Diogenesklubi on kummallisin klubi koko Lontoossa ja Mycroft on eräs sen omituisimmista ihmisistä. Hän on aina klubissa kello neljännestä vailla viidestä kahtakymmentä minuuttia yli kahdeksaan. Nyt on kello kuusi ja jos sinua huvittaa kävellä tänä kauniina iltana, niin esitän sinut parille kuriositeetille.«

Viiden minuutin perästä olimme kadulla matkalla Regent Circukseen.

»Sinä ihmettelet«, sanoi Holmes, »minkätähden veljeni ei käytä lahjojansa etsivän poliisin ammattiin. Hän ei voi käyttää niitä tähän tarkoitukseen.«

»Mutta minä luulin sinun sanoneen –!«

»Minä sanoin hänen olevan etevämmän itseäni tekemään huomioita ja vetämään oikeita johtopäätöksiä. Jos etsivän poliisin taito riippuisi puhumisesta istuen nojatuolissa, niin olisi veljeni suurin rikosjuttujen ajaja, mitä ikinä on elänyt. Mutta häneltä puuttuu täydellisesti sekä kunnianhimo että tarmo. Hän ei edes tahdo vaivautua tarkastamaan omien ratkaisujensa oikeudellisuutta ja sallii mieluummin pidettävän johtopäätöksiään väärinä kuin näkee vaivan todistaakseen niiden olevan oikeita. Monesti olen tuonut hänelle tehtävän, johon hän on antanut myöhemmin oikeaksi havaitun ratkaisun. Samoin on hän aina vallan mahdoton saamaan rohkeutta suorittamaan todellisessa elämässä muutamia seikkoja, jotka ovat välttämättömiä rikosasian esittämiseksi tuomarille oikeudenkäynnissä.«

»Hän ei ole siis ammatiltaan rikosasiamies?«

»Ei suinkaan. Niitä lahjoja, joilla minä ansaitsen toimeentuloni, käyttää hän vain vapaahetkinään ajankulukseen aivan vain taiteenharrastajan tavoin. Hänellä on aivan tavattoman hyvä matemaattinen pää ja hän hoitaa pääkirjoja muutamissa hallitusdepartementeissa. Mycroft asuu Pall Mallilla ja menee joka aamu hallitusrakennuksiin Whitehalliin ja palaa sieltä joka ilta. Vuodesta vuoteen ei hän kävele tämän enempää, eikä häntä tapaa koskaan muualla kuin Diogenesklubissa, joka on aivan hänen huoneensa vastapäätä.«

»Minä en muista ennen kuulleeni sen klubin nimeä.«

»Se on hyvin uskottavaa. Lontoossa on, kuten tiedät, monta miestä, joista toiset kainoudesta, toiset taas ihmisvihasta karttavat kanssaihmistensä seuraa. Sitä vastoin ei heillä ole mitään sanomista mukavia tuoleja ja viimeisiä aikakauskirjoja vastaan. Tällaisten ihmisten laskuun perustettiin Diogenesklubi ja nyt kuuluu siihen Lontoon useimmat seuraelämää kammovat miehet. Ei kukaan jäsen saa välittää vähintäkään toisista jäsenistä. Klubissa ei saa puhua muualla kuin vastaanottohuoneessa. Kolme rikosta tätä sääntöä vastaan on riittävä puheliaan jäsenen sulkemiseen klubin yhteydestä. Veljeni kuuluu sen perustajiin ja on minusta sen ilmasto ollut usein sangen rauhoittava.«

Me olimme keskustellessamme ehtineet Pall Malliin ja menimme St. Jamesin palatsin suuntaan. Sherlock Holmes pysähtyi erään talon edustalle aivan lähellä hyvin tunnettua Carltonklubia ja taas uudestaan minua varoitettuaan puhumasta menimme eteiseen. Etusalin lasioven läpi näin suuren loistavan huoneen, jossa istui iso joukko miehiä ja lueskeli mukavissa nojatuoleissa. Holmes vei minut sisään erääseen pieneen huoneeseen, joka oli Pall Mallille päin ja jätti minut hetkeksi. Hän palasi erään herran seurassa, jonka minä heti huomasin olevan hänen veljensä.

Mycroft Holmes oli paljon suurempi ja lihavampi kuin Sherlock. Hänen ruumiinsa oli hyvin lihava, mutta hänen naamansa oli sen lihavuudesta huolimatta säilyttänyt jotakin siitä terävästä ilmeestä, joka oli Sherlockissa niin silmäänpistävä. Hänen silmänsä olivat tavattoman vesiharmaat ja näyttivät aina säilyttävän sen poissaolevan ilmeen, jonka olin huomannut ystävässäni Sherlockissa ainoastaan silloin kuin hän pinnisti älyään kaikkein äärimäisyyteen asti.

»On suuri huvi tehdä tuttavuutta kanssanne, tohtori Watson«, sanoi hän ojentaen kätensä, joka muistutti karhun kämmentä. »Sherlockin kertojaksi tultuanne kuulen minä kaikkialla puhuttavan hänestä. Kuulepas, Sherlock, minä odotin sinua tänne viime viikolla, neuvotellakseni kanssasi tuosta Mansion housen rikoksesta. Minä luulin, ettet sinä kenties voinut päästä oikeille jälille.«

»Minä ratkaisin sen«, sanoi ystäväni hymyillen.

»Sen on luonnollisesti tehnyt Adams.«

»Niin onkin, Adams.«

»Minä olin varma siitä alusta alkaen.«

Molemmat veljet istahtivat ikkunan vieneen.

»Tämä paikka on oikea sille, joka tahtoo tutkia ihmissukua«, sanoi Mycroft. »Katsokaapa vain, miten hyviä tyyppejä täällä kulkee ohi. Katsokaapa vain noita kahta miestä, jotka tulevat katua pitkin juuri tässä silmänräpäyksessä.«

»Tarkotatko sinä biljardimarkusta ja tuota toista?«

»Niin, minkä vekkulin sinä luulet tuon toisen olevan?«

Molemmat kysymyksenalaiset miehet pysähtyivät erään ikkunan eteen toiselle puolen katua. Muutamat liitumerkit toisen miehen taskun yläpuolella olivat ainoat merkit biljardipelistä, mitä hänessä voin huomata. Toinen oli pieni tummaihoinen mies, jolla oli hattu takaraivolla ja joitakin kääröjä kainalossa.

»Se on luullakseni joku entinen sotilas«, sanoi Sherlock.

»Joka on aivan äskettäin saanut eron«, sanoi veli.

»Hän on palvellut Intiassa.«

»Hän on aliupseeri.«

»Minä luulen hänen kuuluneen tykistöön«, sanoi Sherlock.

»Hän on leski.«

»Hänellä on yksi lapsi.«

»Eipähän, hänellä on, poikaseni, useita lapsia, useita lapsia.«

»Kuulkaa nyt«, sanoin minä nauraen, »tämä menee nyt vähän liian pitkälle.«

»Eipäs menekään«, sanoi Sherlock, »ei ole ollenkaan vaikea sanoa, että tuon ryhtinen mies, noin auktoriteetin näköinen ja auringonpaahtama on sotilas, on enemmän kuin raaka sotamies eikä kauan sitten palannut Intiasta.«

»Hänen äskeistä palveluksesta eroaan todistaa sekin, että hänellä on vieläkin säännönmukaiset sotilassaappaat«, sanoi Mycroft. »Hän ei kävele ratsumiehen lailla, mutta hänen voi nähdä pitäneen lakkia toisella korvalla, sillä hänen ihonsa on sieltä vähän vaaleampi. Hän on liian raskas ollakseen vallinluoja ja niin ollen on todennäköistä, että hän on ollut tykkiväessä.«

»Korkea surunauha hatussa osottaa hänen kadottaneen jonkun läheisen omaisensa. Hänen itsensä ulkona ostoksilla olo todistaa, että häneltä on kuollut vaimo. Hän on ollut ulkona ja ostanut leikkikaluja lapsille. Se taas merkitsee jonkun lapsen olevan vielä pienen. Vaimo kuoli nähtävästi sitä synnyttäessään. Hänellä on sen lisäksi kainalossaan kuvakirja, joka viittaa hänellä olevan toisenkin lapsen, jota hän on ajatellut.«

Minä aloin ymmärtää, minkätähden ystäväni väitti veljellään olevan paremman huomiokyvyn kuin itsellään.

Sherlock vilkasi minuun ja hymyili. Mycroft otti esille nuuskarasian, nuuskasi ja pyyhki pois nutulleen pudonneen nuuskan punasella silkkinenäliinalla. »Kuuletko sinä, Sherlock«, sanoi hän, »minulla on jotakin aivan sinun makusi mukaista – eräs todellakin sangen omituinen tehtävä – sinulle ilmoitettavana. Minulla ei todellakaan ollut tarmoa seurata sitä kuin vajanaisesti, mutta se antoi minulle aihetta moniin hauskoihin mietiskelyihin. Tahtoisitko sinä kuulla yksityisseikatkin –?«

»Paras Mycroft, se on minulle suuri huvi«, sanoi Sherlock.

Veli kirjoitti muutamia rivejä lompakosta ottamallensa lehdelle ja soitettuaan kelloa antoi hän sen tulevalle tarjoilijalle.

»Minä olen kirjoittanut ja pyytänyt herra Melasin tulemaan tänne«, sanoi hän. »Hän asuu yläpuolellani, ja kun minä olen hänelle tuttu, niin tuli hän pulassaan minun luokseni. Herra Melas on synnyltään kreikkalainen ja on luullakseni sangen hyvä kielimies. Hän ansaitsee toimeentulonsa osittain tulkkina oikeudenkäynneissä, osittain toimien oppaana Lontoossa rikkaille itämaalaisille, jotka asuvat suurissa hotelleissa Northumberland Avenuen varrella. Minä luulen että minä annan hänen itsensä kertoa oman omituisen historiansa.«

Kohta saapui lyhyenläntä, lihavahko herrasmies, jonka olivinruskea iho ja pikimusta tukka muistuttivat hänen etelämaista alkuperäänsä, vaikka hän puhuikin englanninkieltä kuten hyvin kasvatettu englantilainen konsanaan. Hän puristi innokkaasti Sherlock Holmesin kättä ja hänen silmänsä säteilivät ihastuksesta kuullessaan hyvintunnetun erikoistutkijan tahtovan kuulla hänen historiansa.

»Minä olen selvillä siitä, ettei poliisi usko minun historiaani«, sanoi hän valittavalla äänellä. »Kun he eivät ole koskaan ennen kuulleet puhuttavan mistään sellaisesta, luulevat he semmoisen tapahtuman mahdottomaksi. Mutta minä en voi tuntea itseäni rauhalliseksi, ennenkuin olen saanut tietää, mitä tapahtui sille miesraukalle, jolla oli sidelaastaria naamassaan.«

»Olen pelkkänä korvana«, sanoi Sherlock Holmes.

»Tänään on torstai«, sanoi herra Melas. »Tämä tapahtui viime maanantai-iltana, siis kaksi päivää sitten. Minä olen ammatiltani tulkki, kuten naapurini on kenties maininnut. Minä tunnen kaikki kielet, tai melkein kaikki, mutta kun minä olen kreikkalainen synnyltäni ja nimeni on kreikkalainen, niin on minulla melkein aina tekemistä tämän kielen kanssa. Useita vuosia olen ollut paras kreikkalainen tulkki Lontoossa ja minun nimeni on hyvin tunnettu kaikissa suurissa hotelleissa.

Usein tapahtuu, että minua lähetetään hakemaan kaikkina vuorokauden aikoina auttamaan ulkomaalaisia, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin, tai myöhään Lontooseen saapuneita matkustajia, jotka haluavat minun apuani. En sentähden kummastunut, kun maanantai-iltana eräs herra Latimer, sangen hauskasti puettu nuori mies tuli asuntooni ja pyysi minua seuraamaan itseään kotiin portilla odottavalla hevosella. Hän sanoi erään kreikkalaisen ystävänsä saapuneen Lontooseen liikeasioille ja voimatta puhua muuta kuin omaa kieltänsä oli hänelle tulkki tarpeen. Hän sanoi minulle kotinsa olevan sangen kaukana Kensingtonissa ja tuntui hänellä olevan kovin kiire. Hän vei minut kiireesti vaunuihin heti kadulle tultuamme.

Minä sanoin vaunuihin, mutta minä huomasinkin olevani perhevaunuissa. Ne olivat tilavammat tavallisia Lontoon ajurinrattaita ja tyynyt oli verhottu kallisarvoisella, kuluneella kankaalla. Herra Latimer istui vastapäätä minua ja me ajoimme Charing Crossilta pitkin Shaftesbury Avenueta ja tulimme juuri Oxford Streetille, kun minä huomasin tämän olevan pitkän kiertotien tullaksemme Kensingtoniin. Minun sanani keskeytyivät heti seuralaiseni kummallisen käytöksen takia. Hän alkoi ottaa taskustaan esille lyhyttä lyijykuulalla varustettua karankoa, jota hän pyöritteli sinne tänne ikäänkuin tunnustellakseen sen painoa ja kestävyyttä. Sitten hän pani sen sanaakaan sanomatta istuimelle viereensä. Tämän tehtyään veti hän ylös kummankin puolen ikkunat ja minä huomasin suureksi kummastuksekseni niiden olevan peitetyt paperilla, etten voisi nähdä ulos.

»Olen pahoillani siitä, että olen pakotettu sulkemaan teiltä näköalan, herra Melas«, sanoi hän minulle. »Asia on näettekös sellainen, etten minä aikonut antaa teidän nähdä mihin menemme, sillä minulle voisi mahdollisesti tulla ikävyyksiä, jos te voisitte jälkeenpäin löytää paikan.«

Minä olin sangen ällistynyt hänen sanoistaan. Seuralaiseni oli iso, leveähartiainen mies, ja vaikkei hänellä olisi ollut mitään asetta kädessään olisi minulla ollut hyvin vähän toiveita voittaa hänet painiskellessa.

»Teidän käytöksenne, herra Latimer on sangen omituinen«, sopertelin minä. »Teidän tulee tietää, että tekonne on laiton.«

»On kyllä totta, että minä olen ottanut vapauden käyttäytyä teitä kohtaan omavaltaisesti, mutta me annamme teille siitä korvauksen. Minun täytyy kumminkin varottaa teitä, herra Melas, kertaakaan päästämästä hätähuutoa tänä iltana tai tekemästä jotakin sentapaista, mikä on minun harrastuksiani vastaan, sillä se tuottaisi teille arveluttavia seurauksia. Minä tahdon vain muistuttaa teitä, ettei kukaan tiedä, missä te olette ja että te olette yhtä hyvin minun vallassani, olkaapa sitten kotonani tai tässä vaunussa.«

Hänen sanansa olivat hyvin tyynet, mutta puhetapansa sangen uhkaava. Minä istuin hiljaa ja ihmettelin, mistä syystä hän vei minut mukaansa tällaisella väkivaltaisella tavalla. Olipa syy mikä tahansa, selvää vain oli että vastarinta minun puoleltani oli nyt aivan hyödytön ja minä voin vain odottaa, mitä myöhemmin tapahtuisi.

Me ajoimme tällä tavoin kaksi tuntia eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin olimme matkalla. Silloin tällöin kulimme kivitettyjä katuja ja välistä vierivät vaunut niin hiljaa, että me varmaankin ajoimme asfalttitietä pitkin. Muuta vaihtelua ei ollutkaan, joka olisi edes vähimmässäkään määrässä voinut auttaa minua arvaamaan, missä olimme. Vaunujen ikkunoita peittävä paperi oli läpinäkymätön ja ikkunoiden eteen oli laskettu siniset verhot. Kello oli neljännestä yli seitsemän Pall Mallista lähtiessämme, ja vasta kymmentä minuuttia vailla yhdeksän me vihdoinkin pysähdyimme. Seuralaiseni laski ikkunan alas ja minä näin häämöttävän edessämme matalan, holvatun porttikäytävän, jonka yläpuolella paloi kaasulyhty. Kun minut oli äkkiä viety vaunuista, avautui portti ja minä olin talossa, epämääräisin tuntein katsellen ruohokenttää ja puita rakennuksen molemmilla puolilla. Minä en voi kumminkaan sanoa olinko minä puutarhassa tai maaseudulla.

Eteisessä riippui värillinen lamppu, mutta se oli käännetty niin alas, etten minä voinut nähdä muuta kuin etusalin, joka oli sangen suuri ja jonka seinillä oli iso joukko tauluja. Tulen epämääräisessä valossa voin huomata ovea avaavan henkilön olevan sangen pienen, kumaraselkäisen, keski-ikäisen miehen, jonka ulkonäkö oli hyvin epämiellyttävä. Kun hän oli kääntynyt meihin päin huomasin minä hänellä olevan silmälasit silmillä.

»Onko se herra Melas, Harald?« sanoi hän.

»Niin olen.«

»Hyvin tehty, hyvin tehty! Minä toivon, ettette ole meille vihainen, mutta me emme voineet tulla toimeen ilman teitä. Jos käyttäydytte hyvin meitä kohtaan ei teillä ole syytä katua, mutta jos te vain rupeatte vehkeilemään niin jumala teitä varjelkoon.«

Hän puhui hajanaisella hermostuneella tavalla ja naurahti aina vähän sanojensa välillä ja synnytti minussa paljon enemmän pelkoa kuin nuori mies, joka minut oli kulettanut sinne.

»Mitä te minulta tahdotte«, kysyin minä.

»Me tahdomme teidän tekemään muutamia kysymyksiä meillä vierailevalle kreikkalaiselle herralle. Mutta älkää sanoko enempää kuin teidän on käsketty kysyä, tai muuten« – hän nauroi hermostuneesti – »teille olisi parempi ettette olisi syntynytkään.«

Nämä sanat sanoessaan hän avasi oven ja osotti meille tien erääseen huoneeseen, joka näytti sangen hyvin kalustetulta. Täälläkin oli huonetta valaiseva lamppu käännetty hyvin pienelle. Huone oli jotenkin iso ja matto, johon jalkani vajosivat, osotti selvästi, että huone oli kalliisti kalustettu. Minä näin hämärässä sametilla päällystettyjä tuoleja, korkean marmoriuunin ja sen toisella sivulla jonkunlaisen japanilaisen varustuksen. Aivan lampun alla oli nojatuoli, johon vanhempi mies pyysi minua istumaan. Nuorempi mies oli jättänyt meidät, mutta hän palasi heti tuoden erästä herraa, joka oli puettu jonkunlaiseen avaraan yönuttua muistuttavaan pukimeen. Mies tuli meidän luoksemme sangen hitaasti. Lähestyttyään tuikkaavaa lamppua hämmästytti hän minua ulkonäöllään. Hän oli kuolonkalpea ja sangen laiha, hänen silmänsä olivat ulkonevat ja välkkyvät, kuten sellaisella ihmisellä ainakin, jolla on sielu ruumista paljoa vahvempi. Enemmän kuin hänen ruumiillisen heikkoutensa merkit hämmästytti minua hänen laastaripalasilla luonnottomasti rumennettu naamansa, ja iso laastaripalanen oli pantu hänen suunsakin yli.

»Onko sinulla, Harald, kirjoitustaulua«, huudahti vanhempi mies, vankiraukan vajotessa alas tuoliinsa. »Ovatko hänen kätensä vapaat? Antakaa hänelle nyt kivikynä. Teidän tulee tehdä hänelle muutamia kysymyksiä ja hänen tulee niihin kirjoittaa vastaukset. Kysykää häneltä ensin, onko hän valmis allekirjoittamaan paperit?«

Miehen silmät säteilivät vihasta.

»En koskaan«, kirjoitti hän kreikaksi taululle.

»Ettekö tahdo sitä allekirjoittaa millään ehdolla?« kysyin minä taas häneltä toisten määräysten mukaan.

»Ainoastaan sillä ehdolla, että minä näen läsnäollessani tunnetun kreikkalaisen papin hänet vihkivän.«

Silmälasipäinen mies nauroi ilkeällä tavallaan,

»Te tiedätte mikä teitä silloin odottaa.«

»Minä en ajattele itseäni.«

Tässä on vain muutamia näytteitä meidän kummallisesta, puoleksi kirjoitetusta puoleksi puhutusta keskustelustamme. Uudestaan ja taas uudestaan täytyi minun kysellä häneltä, tahtoiko hän allekirjoittaa paperin. Kerta toisensa perästä antoi hän saman harmillisen vastauksen. Mutta vihdoin keksin onnellisen ratkaisun. Minä aloin itse lisätä lyhyitä lauseita kysymyksiini. Aluksi tein minä sangen viattomia kysymyksiä, nähdäkseni, ymmärsivätkö englantilaiset puhettani. Huomattuani, etteivät he osanneet kreikkaa, tulin minä rohkeammaksi. Keskustelumme kävi seuraavaan tapaan.

»Te vahingoitatte vain itseänne tuolla itsepäisyydellänne. Kuka te olette?«

»Minä en välitä siitä. Minä olen muukalainen Lontoossa.«

»Teidän kohtalonne on omassa vallassanne. Kuinka kauan te olette ollut täällä?«

»Olkoon se sitten omissa käsissäni. Kolme viikkoa.«

»Varoja te ette koskaan voi saada. Kuinka teidän laitanne on?«

»Ne eivät saa joutua minkään lurjusten käsiin. He kiduttavat minut kuoliaaksi.«

»Te pääsette vapaaksi, jos kirjoitatte paperin alle. Mikä talo tämä on?«

»Minä en kirjoita koskaan alle. Sitä minä en tiedä.«

»Te ette tee hänelle mitään hyvää itsepäisyydellänne. Mikä teidän nimenne on?«

»Antakaa hänen itsensä sanoa minulle niin. Krotides.«

»Te saatte nähdä hänet, jos kirjoitatte alle. Mistä te olette?«

»Silloin en minä saa häntä koskaan nähdä. Athenasta.«

»Jos minulla olisi ollut viittä minuuttia enemmän aikaa, olisin minä epäilemättä saanut koko asian selville hänen kiusanhenkiensä silmien edessä. Seuraava kysymys olisi kenties selvittänyt koko salaisuuden, mutta samassa avautui ovi ja sisään tuli nuori neito. Minä en voinut nähdä häntä selvästi huomatakseni muuta kuin sen, että hän oli pitkä ja solakka, mustatukkainen ja oli puettu väljään valkoiseen pukuun.

»Harald«, sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »minä en voinut viipyä kauempaa tuolla ylhäällä. On niin yksinäistä ainoastaan – jumalani, sehän on Paul!«

Viimeiset sanat sanoi hän kreikaksi ja samassa silmänräpäyksessä repäsi vanki tavattomalla ponnistuksella laastarin huuliltaan. Huudahtaen »Sophia, Sophia« ryntäsi hän ja syleili nuorta naista. Heidän syleilynsä kesti vain hetkisen, sillä nuori englantilainen tarttui naiseen ja vei hänet pois huoneesta ja vanhempi mies karkasi heti laihtuneen vankinsa kimppuun ja veti hänet ulos toisesta ovesta. Hetken kuluttua olin minä yksin huoneessa ja hypähdin ylös tuntien epämääräisesti, että minun piti koettaa saada selville, missä talossa minä oikeastaan olin. Onneksi en ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sillä samassa näin vanhemman miehen seisovan ovessa silmät minuun kiinnitettyinä.

»Tämä on kylliksi«, sanoi hän. »Tehän ymmärrätte, että me olemme uskoneet teille osan yksityisistä asioistamme. Me emme olisi vaivanneet teitä, jollei kreikankieltä taitavan ystävämme olisi pitänyt palata itämaille. Oli siis aivan välttämätöntä löytää joku, joka voi täyttää hänen paikkansa ja onneksemme kuulimme teistä.«

Minä kumarsin.

»Tässä on teille viisi puntaa, jotka minä toivon olevan kylliksi palkkiona palveluksistanne. Mutta muistakaa«, lisäsi hän ja taputti minua nauraen rinnalle, »jos te puhutte jollekin kuolevaiselle tästä, ainoallekaan kuolevaiselle, niin jumala teitä silloin armahtakoon.«

Minä en voi kuvailla sitä inhoa ja kauhistusta, jota tunsin miehen läsnäolosta. Minä voin nähdä hänet nyt paremmin kun hän seisoi lampun valossa. Hänen piirteensä olivat rumat ja hänen pujo leukapartansa oli ohut ja takkuinen. Hän kurotti puhuessaan naamansa eteenpäin ja hänen huulensa ja silmäluomensa lepattivat alinomaa. Minä luulen myös hänen lyhyiden naurunpuuskiensa olevan jonkunlaisen hermostumisen merkkejä. Inhottavimmat olivat kumminkin hänen silmänsä, jotka olivat teräsharmaat ja välähtelivät ilkeästi ja rumasti.

»Me kyllä saamme selon, jos te puhutte jollekin tästä«, sanoi hän. »Meillä on omat keinomme saadaksemme asiasta selkoa. Nyt ovat vaununi teitä odottamassa. Ystäväni saattaa teitä jonkun matkaa.«

Hän vei minut taas kiivaasti etuhuoneen läpi vaunuihin ja vilahdukselta näin taas puutarhan puineen ja nurmikoineen. Herra Latimer seurasi heti perässäni ja asettui minua vastapäätä puhumatta sanaakaan. Ääneti ajoimme pitkän aikaa ja vasta puoliyön jälkeen pysähtyivät vaunut.

»Teidän täytyy laskeutua vaunuista täällä«, sanoi hän. »Minä olen pahoillani ollessani pakoitettu jättämään teidät niin kauaksi kotoanne, mutta se on auttamaton asia. Jokainen vaunun seuraamiskokeenne voi vain tulla teille turmioksi.«

Hän avasi nämä sanat sanoessaan vaunujen oven ja tuskin ehdin vaunuista ulos, kun kuski löi hevosia selkään ja vaunut kiitivät matkoihinsa. Minä katsahdin ympärilleni ja huomasin kummastuksekseni olevani suurella nummella, jossa kasvoi siellä täällä muutamia pensaita. Pitkän matkan päässä seisoi talorivi, jonka yläkerroksen ikkunoista näkyi siellä täällä tulia. Toisella puolella näin minä rautatielinjan punaisen merkinantolyhdyn. Minua kulettaneet vaunut olivat jo poissa näköpiiristä ja minä seisoin ja ihmettelin, missä maailman äärissä minä voin olla, kun samassa kuulin jonkun tulevan pimeässä vastaani.

Kun kysymyksenalainen henkilö lähestyi, huomasin hänen olevan rautatievirkamiehen.

»Voitteko sanoa minulle, mikä paikka tämä on?« kysyin häneltä.

»Tämä on Wandsvorth Common«, sanoi hän.

»Voinko päästä jollakin junalla tänä yönä kaupunkiin?«

»Jos te kulette englannin peninkulman, niin tulette Claphamin asemalle ja ehditte kenties ajoissa viimeiselle Lontooseen lähtevälle junalle.«

»Tämä oli minun seikkailuni loppu, herra Holmes. Minä en tiedä missä minä olin, enkä kenen kanssa puhuin. Minä en tiedä muuta kuin mitä olen teille kertonut. Mutta minä tiedän jonkun rikoksen olevan tekeillä ja tahdon mielelläni auttaa tuota onnetonta miestä, jos vain suinkin voin. Seuraavana aamuna kerroin minä koko historian ensin herra Mycroft Holmesille ja sittemmin poliisille.«

Me istuimme kaikki hiljaa hetkisen, kuultuamme herra Melasin kertomuksen. Sitten vilkasi Sherlock Holmes veljeensä.

»Oletko sinä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin«, kysyi hän.

Mycroft otti Daily News lehden numeron, joka oli pöydällä.

»Me panimme kaikkiin jokapäiväisiin lehtiin seuraavan ilmoituksen:

»Palkinto annetaan sille, joka voi antaa joitakin tietoja, missä kreikkalainen Paul Krotides Athenasta oleksii. Samainen palkinto annetaan sillekin, joka antaa tietoja eräästä kreikkalaisesta naisesta nimeltä Sophia, osotteelle X 2473.«

»Me emme ole vielä saaneet yhtään vastausta.«

»Minä olen kysellyt, mutta ne eivät tiedä siellä mitään.«

»Eikö voitu sähköttää kreikkalaisen poliisikunnan keskuskonttoriin Athenaan?«

»Sherlock on keskittänyt koko suvun tarmon itseensä«, sanoi Mycroft minulle.

»Ota kaikin mokomin tehtävä esille ja ilmoita minulle oletko onnistunut.«

»Kyllä minä sen teen«, sanoi Sherlock ja nousi tuoliltaan. »Minä ilmoitan sekä sinulle että herra Melasille. Tahtoisin kumminkin neuvoa teitä, herra Melas, olemaan varuillanne, sillä he näkevät luonnollisesti ilmoituksista, että te olette saanut heidät ilmi.«

Kotimatkalla pysähtyi Holmes erään sähkösanomakonttorin luo ja lähetti useita sähkösanomia.

»Sinähän huomaat nyt, ettei iltamme ole mennyt hukkaan«, sanoi hän minulle. »Useimmat hauskimmat tapaukset ovat tulleet tietooni Mycroftin kautta. Äsken kuulemamme historia on monessa kohden sangen omituinen, vaikka se voitanee selittää vain yhdellä tavalla.«

»Toivotko sinä voivasi ratkaista tehtävän?«

»Siihen nähden, että tiedämme näin paljon, olisi sangen kummallista, jollemme voisi saada selville loppua.«

»Sinun on täytynyt itse muodostaa joku teoria, joka selittää tänä iltana kuulemamme seikat?«

»Niin, epämääräistä se on.«

»Mitä sinä luulet sitten asiasta?«

»Minusta näyttää, että kreikkalaisen tytön on vienyt nuori englantilainen nimeltä Harald Latimer.«

»Mistä hän on hänet vienyt?«

»Kenties Athenasta.«

Sherlock Holmes pudisteli päätään. »Nuori mies ei osannut sanaakaan puhua kreikkaa. Neito voi sitävastoin puhua englanninkieltä jokseenkin hyvin. Siitä voimme vetää sen johtopäätöksen, että hän on ollut jonkun aikaa Englannissa, mutta mies ei Kreikassa.«

»Silloin me voimme otaksua hänen tulleen Englantiin vierailemaan, ja Haraldin houkutelleen hänet pakenemaan kanssaan.«

»Se on paljon uskottavampaa.«

»Sitten tulee veli – sillä minä luulen heidän sukulaisuutensa olevan sitä laatua – Kreikasta estämään asiaa. Hän antautuu, varomattomasti kylläkin, nuoren englantilaisen valtaan. He tekevät hänet vangikseen ja koettavat väkivallalla pakoittaa hänet allekirjoittamaan muutamia papereita, jotka antaisivat heille oikeuden tytön omaisuuteen. Veli on nähtävästi hänen holhoojansa ja kieltäytyy sitä tekemästä. Voidakseen hänen kanssaan keskustella täytyy heillä olla tulkki ja he valitsivat herra Melasin ensin käytettyään jotakin toista. Tyttö ei tiedä veljensä saapuneenkaan ja huomaa sen aivan sattumalta.«

»Erinomaista, Watson«, huudahti Sherlock Holmes. »Minä luulen, ettet sinä todellakaan ole kaukana todellisuudesta. Sinähän huomaat, että meillä on useita kortteja kädessämme ja meidän on vain pelättävä jotakin äkillistä väkivallantekoa noiden lurjusten puolelta. Jos he vain antavat meille kyllin aikaa, niin me saamme heidät kyllä käsiimme.«

»Mutta miten me voimme saada tietää, missä tuo talo sijaitsee?«

»Niin, jos sinun arvioimisesi on oikea, niin on kai tytön nimi Sophia Krotides ja meidän ei ole vaikea saada hänestä selkoa. Tämä on meidän ainoa toivomme, sillä veli on luonnollisesti aivan vieras Lontoossa. Varmaankin on jonkun aikaa täytynyt kulua siitä, kun Harald alkoi suhteensa tyttöön, ainakin on täytynyt kulua muutamia viikkoja, koska veli on ehtinyt saapua tänne Kreikasta. Jos he ovat asuneet koko ajan samassa paikassa, niin on luultavaa, että me saamme jonkun vastauksen Mycroftin ilmoitukseen.«

Tämän keskustelun kuluessa me saavuimme kotiimme Baker Streetiltä. Holmes meni ensin portaita ylös ja samassa kun hän avasi oven meidän huoneeseemme päästi hän kummastuksen huudahduksen. Vilkaistuani hänen olkapäänsä yli, kummastuin minä yhtä paljon kuin hänkin, sillä hänen veljensä Mycroft istui nojatuolissamme ja veteli sikariansa.

»Tule sisään, Sherlock, tule sisään«, sanoi hän ja hymyili meidän hämmästyksellemme. »Sinä et odota minulta suurta tarmoa, mutta olipa miten tahansa, niin huvittaa tämä tutkimus minua.«

»Miten sinä olet tänne ehtinyt?«

»Minä ajoin ohitsenne hevosella.«

»Oletko kuullut mitään uutta asiasta?«

»Minä olen saanut vastauksen ilmoitukseeni.«

»Vai niin?«

»Se tuli hetkisen teidän lähtönne jälkeen.«

»Mitä se sisälsi?«

Mycroft Holmes otti taskustaan kirjeen.

»Tässä se on«, sanoi hän, »sen on kirjoittanut y-kynällä hyvin hienolle paperille keski-ikäinen heikko mies. »Hyvä herra, vastaukseksi ilmoitukseenne tämän päivän sanomalehdissä pyydän saada ilmoittaa teille, että minä tunnen kysymyksenalaisen neidon sangen hyvin. Jos tulette luokseni, niin annan teille muutamia tietoja hänen surullisesta historiastaan. Hän asuu nykyään The Myrtles huvilassa Beckenhamissa. Kunnioittaen: J. Davenport.«

»Hän kirjoittaa Lower Brixtonista«, sanoi Mycroft Holmes. »Etkö sinä luule meidän voivan nyt matkustaa hänen luokseen kuulemaan yksityisseikkoja?«

»Paras Mycroft, veljen elämä on kalliimpi kuin sisaren historia. Minä luulisin olevan paremman hakea poliisi-inspehtori Gregson ja mennä hänen kanssaan suoraa päätä Beckenhamiin. Minä tiedän heidän hivuttamalla kuolettavan tuon ihmisen ja jokainen tunti on kallis.«

»On parasta hakea Melas matkaan, sillä me tarvitsemme kenties tulkkia.«

»Aivan oikein«, sanoi Holmes. »Lähetä palveluspoika hakemaan hevosta, niin lähdemme heti liikkeelle.«

Hän avasi pöytälaatikon ja minä näin hänen pistävän revolverin taskuunsa.

»Niin«, sanoi hän vastaukseksi minun kysyvään katseeseeni, »minä luulen kuulemastani, että me olemme tekemisissä muutamien sangen tunnottomien lurjusten kanssa.«

Oli melkein pimeä ennenkuin olimme Pall Mallissa herra Melasin asunnon luona. Joku herra oli juuri hakenut hänet kotoa ja hän oli mennyt hakijan mukana.

»Voitteko sanoa minulle, mihin hän on mennyt«, kysyi Mycroft Holmes.

»Sitä minä en tiedä«, sanoi ovea avaava tyttö. »Minä tiedän vain, että hän lähti vaunuilla.«

»Mainitsiko herra mitään nimeä?«

»Ei.«

»Oliko hakija suuri, kaunis, tumma herra?«

»Ei. Hän oli pieni herra, silmälasit päässä ja kasvoiltaan laiha. Hän oli käytökseltään hyvin ystävällinen ja nauroi puhuessaan koko ajan.«

»Tulkaa pian«, sanoi Sherlock Holmes. »Tämä on vakava seikka. Nuo molemmat roistot ovat taas saaneet herra Melasin kynsiinsä. Hänellä ei ole ollenkaan ruumiillista rohkeutta, kuten he kyllä tietävät kokemuksesta hänen ensimäisen käyntinsä perusteella. Tuo roisto kyllä kykenee hallitsemaan häntä niin pian kuin saa vain hänet valtoihinsa. Epäilemättä tarvitsevat he hänen apuansa tulkkina, mutta saatuaan käyttäneeksi häntä hyödykseen, rankaisevat he häntä siitä, minkä katsovat hänen petoksekseen.«

Toivomme oli, että me rautatietä käyttämällä ehtisimme Beckenhamiin melkein samaan aikaan noiden ajajien kanssa. Kului kumminkin kokonainen tunnin aika ennenkuin saimme poliisi-inspehtori Gregsonin käsiimme ja ehdimme toimittaa kaikki muodollisuudet, joiden avulla kykenisimme väkivallalla tunkeutumaan taloon. Kello oli neljännestä vailla kymmenen ennenkuin ehdimme Lontoon rautatieasemalle ja puoli yksitoista heittäytyessämme junasta Beckenhamissa. Puolen tunnin ajomatkan perästä me olimme kysymyksenalaisessa huvilassa – suuressa, pimeässä talossa, joka oli vähän matkan päässä tiestä; menimme puutarhan rinnettä myöten sisään.

»Kaikki ikkunat ovat pimeät«, sanoi poliisi-inspehtori. »Näyttää siltä kuin talosta olisivat asukkaat lähteneet.«

»Lintumme ovat lentäneet ja pesä on tyhjä.«

»Kuinka sanotte niin, herra Holmes?«

»Raskaat vaunut olivat kulkeneet rinnettä myöten ulos aivan äsken.«

Inspehtori nauroi. »Minä näin lyhdyn valossa pyörien jäljet rinteen ulkopuolella, mutta mistä te tiedätte vaunujen olleen raskaat?«

»Te otitte varmaankin huomioon, että samat pyörän jäljet olivat paljon syvemmät, niin paljon syvemmät, että me voimme varmuudella sanoa vaunujen olleen mennessään raskaassa lastissa.«

»Te olette minusta vähän liian syvämietteinen«, sanoi poliisi-inspehtori. »Tämä ei ole helposti avattava portti. Meidän tulee ensin koettaa kuuleeko joku meitä.«

Hän löi porttia ja soitti kelloa, mutta ilman tulosta. Holmes oli poissa, mutta palasi muutaman minuutin kuluttua.

»Minä olen saanut auki yhden ikkunan«, sanoi hän meille.

»On hyvä, että te olette meidän puolellamme, ettekä meitä vastaan, herra Holmes«, huomautti poliisi-inspehtori samalla katsellen miten taitavasti Holmes oli kohottanut ikkunaha’an ylös. »Minä luulen, että me näin ollen voimme mennä sisään kutsumattakin.«

Me menimme vuoronperään järjestyksessä suureen huoneeseen, joka oli nähtävästi sama, missä herra Melas oli ollut. Inspehtori sytytti lyhtynsä ja sen valossa näimme kreikkalaisen mainitsemat kaksi ovea, verhot, lampun ja japanilaisen laitoksen. Pöydällä oli kaksi lasia, tyhjä konjakkipullo ja ruuanjätteitä.

»Mitä se on?« sanoi Holmes äkkiä.

Me olimme kaikki hiljaa ja kuuntelimme. Yltämme kuului hiljainen, valittava ääni. Holmes ryntäsi eteiseen. Tuo pelottava ääni tuli yläkerrasta. Hän ryntäsi rappuja ylös minun ja inspehtorin seuraamana ja hänen veljensä Mycroft tuli niin pian kuin hänen suuri, raskas ruumiinsa salli. Meillä oli edessämme kolme ovea ja kauheat äänet tulivat keskimäisestä, välistä epäselvänä muminana, välistä taas äänekkäänä valituksena. Ovi oli lukossa, mutta avain oli ulkopuolella. Holmes tempasi oven auki ja ryntäsi sisään, mutta tuli heti takaisin käsi suun edessä.

»Siellä on hiilihäkää«, sanoi hän, »odottakaa hetkinen niin se haihtuu.«

Katsoessamme sisään huomasimme ainoan valosäteen tulevan heikosta sinisestä liekistä, joka oli keskellä lattiaa. Se heitti pehmeää valoa ympyrään lattialle ja me näimme varjossa kaksi ihmisolentoa nojaavan seinää vastaan. Avatusta ovesta virtasi ulos epämiellyttäviä myrkyllisiä höyryjä, jotka saattoivat meidät rykimään ja tuottivat päänkivistystä. Holmes juoksi portaiden yläpuolella olevan ikkunan luokse ja työnsi sen auki. Sitten hän meni muutaman syvän hengenvedon saatuaan huoneeseen, avasi ikkunan ja heitti hehkuvan astian puutarhaan.

»Pian saatamme mennä sisään«, sanoi hän tullessaan huoneesta. »Missä on kynttilä? Minä en luule tulitikkujen palavan tällaisessa ilmassa. Pidä kynttilää aivan lähellä ovea, Mycroft, niin saamme heidät heti ulos.«

Menimme kiireesti sisään, saimme myrkytetyt miehet käsiimme ja vedimme heidät portaille. Molemmat olivat tunnottomat, heidän huulensa olivat siniset, kasvot turvottuneet ja vääntyneet ja silmät muljottivat pahasti heidän päässään. Heidän kasvojensa piirteet olivat niin vääntyneet, että me töin tuskin tunsimme kreikkalaisen tulkin, josta olimme eronneet ainoastaan muutamia tunteja sitten Diogenesklubin luona, muusta kuin hänen tummasta parrastaan ja täyteläisestä vartalostaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut yhteen ja toisen silmän yläpuolella näkyi lyönnin merkkejä. Toisen miehen kädet ja jalat olivat samoin yhteen kytketyt. Hän oli pitkäkasvuinen, mutta hänen ruumiinsa oli äärettömästi laihtunut ja hänen naamaansa kiinnitetty useita kappaleita sidelaastaria sangen rumalla tavalla. Hän oli tauonnut valittamasta kun me saimme hänet ulos ja minä huomasin jo ensi silmäykseltä, että olimme tulleet liian myöhään pelastaaksemme hänet. Herra Melas oli vielä elossa ja hetkisen kuluessa me saimme konjakin ja ammoniakin avulla hänet iloksemme avaamaan silmänsä. Minä tiesin varmasti onnistuneeni vetämään hänet pois tuosta synkkien varjojen laaksosta, missä kaikki polut yhtyvät.

Hänen historiansa oli hyvin lyhyt ja vahvisti vain meidän omat otaksumisemme. Tuo epämiellyttävä vieras, jonka hän ennen oli tavannut huvilassa, oli tunkeutunut Melasin huoneeseen, vetänyt taskustaan lyijyllä täytetyn nuijan ja pelottelemalla tappavansa hänet säikyttänyt hänet niin, että hän oli toisen kerran antautunut vieraan valtaan. Nauravalla muukalaisella oli ollut hypnotiseeraava vaikutus nuoreen kreikkalaiseen, sillä hän ei voinut puhua hänestä vapisematta ja kalpenematta. Hänet oli viety Beckenhamiin, ja siellä hän oli toiminut tulkkina toisessa kuulustelussa, joka oli edellistä draamallisempi. Molemmat englantilaiset olivat uhanneet vankiaan silmänräpäyksellisellä kuolemalla, jollei hän heti täyttäisi heidän vaatimustaan. Vihdoinkin huomattuaan uhkaustensa olevan hyödyttömiä heittivät he onnettoman uudestaan vankeuteen ja sitten kun he olivat ilmoituksen kautta huomanneet Melasin ilmiantaneen heidät, tekivät he hänet tunnottomaksi lyömällä häntä nuijalla päähän. Hän ei tietänyt mitään muista tapahtumista ennenkuin hän huomasi meidän olevan itseään hoitelemassa.

Näin tapahtuivat tuon kreikkalaisen tulkin seikkailut, jotka ovat vieläkin salaperäiseen harsoon verhotut. Tiedusteltuamme siltä henkilöltä, joka oli vastannut ilmoitukseen, saimme selville nuoren neidon kuuluvan rikkaaseen kreikkalaiseen perheeseen ja että hän oli ollut vierailemassa muutamien ystäviensä luona Englannissa. Ollessaan heidän luonaan hän oli tavannut erään nuoren miehen nimeltä Harald Latimer, joka oli tehnyt häneen valtavan vaikutuksen ja houkutellut hänet pakenemaan kanssansa. Tytön ystävät olivat tapahtumasta kauhistuksissaan ilmoittaneet asiasta hänen veljelleen Athenaan ja sitten pesseet kätensä koko asiasta. Veli oli Englantiin tullessaan varomattomuudessaan joutunut Latimerin käsiin. Tällä oli apumies nimeltä Wilson Kemp, jonka esihistoria oli hyvin synkkä. Nämä molemmat huomattuaan veljen englanninkielentaitonsa puutteessa olevan heidän käsissään avuttomassa tilassa, ottivat hänet vangiksi ja koettivat kauhulla ja kidutuksella saada hänet jättämään oman ja sisarensa omaisuuden heidän käsiinsä. He olivat pitäneet veljeä luonaan tytön tietämättä ja olivat panneet laastarilappuja hänen naamaansa tehdäkseen tuntemisen vaikeammaksi jos sisar sattuisi häntä jonkun kerran vilahdukselta näkemään. Tytön naisellinen tarkkanäköisyys oli heti nähnyt valenaamarin läpi kun hän näki veljensä ensimmäisen kerran tulkin läsnäollessa. Tyttö raukka oli itsekin vankina, sillä talossa ei ollut muita ihmisiä kuin kuski ja hänen vaimonsa, jotka molemmat olivat rikoksellisten kätyreitä. Huomattuaan salaisuutensa paljastetuksi ja ettei vankia enää voitu pakoittaa täyttämään heidän toivomuksiaan, pakenivat roistot tytön kanssa vuokraamastaan kalustetusta talosta, kun he ensin olivat luulonsa mukaan kostaneet sekä uppiniskaiselle tytön veljelle että asian ilmiantajalle.

Useiden kuukausien kuluttua saimme Buda-Pestistä kummallisen sanomalehtileikkeleen. Siinä kerrottiin, miten kaksi englantilaista matkustaessaan nuoren naisen kanssa oli saanut surullisen lopun. Heidät oli molemmat murhattu puukonpistolla ja unkarilaisen poliisin mielestä olivat he riidelleet ja tappaneet toisensa. Minä luulen kumminkin Holmesilla olevan asiasta toisen käsityksen. Hän uskoo vieläkin, että jos kreikkalainen tyttö voitaisiin löytää, niin saataisiin tietää, millä tavoin hänen omat ja veljensä kärsimät vääryydet on kostettu.


Lähde: Doyle, Arthur Conan 1923: Salaperäinen suojelija. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki.