Kruunauksen edellinen yö

Kruunauksen edellinen yö. Kirjoittanut Oscar Wilde

Oli kruunauspäivän edellinen ilta.

Nuori kuningas seisoi makuuhuoneessaan. Jasmiinien heikko tuoksu tunkeutui avatusta ikkunasta. Hän pyyhkäsi hiukset otsalta, otti luuttunsa ja antoi sormiensa liukua kielien yli. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni – väsymys valtasi hänet

Kun tornikello löi kaksitoista, soitti hän ja hovipojat astuivat sisään. He riisuivat hänet, valelivat vettä hänen käsilleen ja sirottivat vettä hänen päälaelleen. Hetken perästä he jättivät huoneen ja hän nukkui.

Hän näki unta ja uni oli seuraava:

Hän oli olevinaan pitkässä, matalassa salissa, jossa lukemattomat kangastuolit surisivat ja paukkuivat. Vähäinen kynttilävalo vilkkui ristikkoikkunasta yli kutojain vartaloitten, kun he istuivat kumartuneina työnsä yli. Kalpeita sairaannäköisiä lapsia oli kyyrysillään ristiin asetettujen hirsien päällä.

Kun sukkulat olivat sujahtaneet läpi, nostivat he ohuvia kangastukkeja ja kun sukkulat pysähtyivät, pudottivat he tukit alas ja; kokosivat langat. Heidän kasvonsa olivat nälän kuihduttanut ja heidän kätensä vapisivat heikkoudesta. Muutamia arkasilmäisiä naisia istui eräällä pöydällä ja ompeli. Kauhea haju täytti koko huoneen; ilma oli raskas ja ummehtunut. Kosteutta virtasi seiniä pitkin alas.

Nuori kuningas meni erään kutojan luokse ja katseli häntä.

Kutoja loi katseensa ylös ja sanoi suuttuneena:

– Miksi katselet minua? Oletko urkkija, jonka herra on pannut vakoomaan meitä?

– Kuka on herrasi? kysyi nuori kuningas.

– Herramme, lausui kutoja! katkeralla äänellä, on ihminen kuten minäkin. Mutta on kumminkin eroitus meidän välillämme. – hän nimittäin käy hienoissa vaatteissa ja minä ryysyissä, ja ero on vielä siinä, että minä kärsin nälkää ja hän syö liiaksikin.

– Mutta onhan vapaus maassa, sanoi nuori kuningas, etkä sinä ole kenenkään orja.

– Sodassa, vastasi kutoja, on vahvempi heikon herra – ja valtiossa jossa rauha vallitsee, käskee rikas köyhää valtansa alle. Me saamme tehdä kovasti työtä elääksemme – ja se palkka joka meille maksetaan, on niin huono, että me kuolemme. Me teemme työtä herrojen hyviksi koko päivän ja he kokoovat kultaa kirstuihinsa – mutta meidän lapsemme heikontuvat ja ne, joita me rakastamme, saavat kovan ja ilkeän näön. Me puserramme viinirypäleet – toiset juovat viinin, me korjaamme viljaa, mutta meidän pöytämme on tyhjä. Me kannamme kahleita ilman että sitä yksikään huomaa, me olemme orjia, vaikka meitä kutsutaan vapaiksi.

– Niinkö on teidän kaikkien laita?

– Niin, vastasi kutoja, niin on kaikkien nuorten ja vanhain, naisten ja miesten, pienten lapsien ja ijän painamien. Me olemme kauppiasten vallassa ja meidän täytyy totella heidän käskyjään. Papit menevät ohitsemme – ei kukaan huoli meistä ja meidän kohtalostamme. Auringottomia katujamme hiipii köyhyys nälkäisin silmin ja sen jälessä vaiva tylsin kasvoin. Kurjuus herättää meidät aamulla ja häpeä on luonamme illalla. Mutta mitä tämä kaikki sinuun kuuluu? Sinä et ole meikäläinen, siihen olet sinä liiaksi onnellinen.

Ja hän kääntyi pois ja lennätti sukkulaisen kankaan läpi; nuori kuningas näki että hän kutoi kultalangoilla.

Valtava vavistus kulki hänen lävitsensä ja hän kysyi kutojalta:

– Mitä kangasta sinä kudot?

– Se on nuoren kuninkaan ruunausmantteli, vastasi kutoja.

Nuori kuningas huudahti ja heräsi – jumalan kiitos! – makuuhuoneessaan. Ikkunan läpi näki hän kalpean kuun kulkevan tummalla taivaalla.

Ja hän vaipui taas uneen ja näki uuden unen, joka oli tällainen.

Hän oli olevinaan suuren galerin kannella, jota souti sata miestä. Hänen sivullaan istui laivan kapteeni matolla ja tällä oli kädessään norsunluupuikko.

Miehet olivat alasti, heillä oli vain rääsyinen viitta ja yksi ja toinen oli kahleilla kytketty naapuriinsa. Hehkuva aurinko lähetti polttavia säteitään heihin. Upseerit kävivät ylös ja alas portaita ja löivät nahkapiiskoilla. Miehet ojentelivat laihoja käsivarsiaan ja vetivät raskaita airoja, jotka halkoivat laineita.

Vihdoin saapuivat he muutamaan pieneen lahdelmaan ja seisattuivat. Keveä tuulen henki puhalsi rannalta ja kuljetti pienen pölypilven kannelle ja suureen purjeeseen.

Kun he olivat laskeneet ankkurin ja koonneet purjeet, menivät upseerit lastiruumaan ja toivat sieltä pitkät köysiportaat, joihin ripustivat raskaan lyijypainon. Calerikapteeni heitti portaat alas kiinnitettyään niiden toisen pään alukseen. Upseerit tarttuivat nuorimpaan mieheen ja ottivat häneltä kahleet pois; sitten täyttivät he sieramet ja korvat vahalla ja sitoivat suuren kiven hänen vyötäisilleen. Hän astui vaivoin alas portaita ja hävisi mereen. Pieniä kuplia ilmestyi siihen paikkaan, johon hän oli vajonnut. Rummunlyöjä päräytti yksitoikkoista säveltä ajaakseen pois haikaloja.

Jonkun ajan kuluttua nousi sukeltaja ylös merestä. Hän piti suonenvedontapaisesti ja läähättäen kiinni portaista; vasemmassa kädessä oli hänellä helmi. Upseerit ottivat helmen ja sukeltaja meni taas mereen. Kerta kerralta tuli sukeltaja ylös ja joka kerta oli hänellä helmi mukana. Kapteeni punnitsi ne ja asetti ne pieneen viheriään nahkarasiaan.

Nuori kuningas halusi puhua, mutta kieli tuntui liimautuneen kiinni kitalakeen ja huulet kieltäytyivät liikkumasta.

Vihdoin kohosi sukeltaja viimeisen kerran ja toi helmen, joka oli kauniimpi kuin kaikki Ormudzin jalokivet, se oli loistava kuin täysikuu ja säteilevämpi kuin aamutähti. Mutta sukeltajan, kasvot olivat niin merkillisen kalpeat – hän kaatui kannelle ja veri syöksyi silmistä ja korvista. Hän teki muutamia temppuja ja jäi hiljaa makaamaan. Upseerit kohottivat olkapäitään ja viskasivat ruumiin mereen.

Caleerikapteeni naurahti ja otti jalokiven. Kun hän oli tarkastellut sitä, asetti hän sen otsalleen. – Tämä on asetettava nuoren kuninkaan otsanauhaan.

Sen jälkeen antoi hän upseereillensa merkin nostaa ankkurin.

Kun nuori kuningas kuuli hänen sanansa kirkasi hän ja vavahti. Ikkunasta näki hän aamukoiton pitkien, malttamattomien sormien poimivan pois kalpenevia tähtiä.

Hän vaipui taas unen valtaan ja uneksi. Ja uni oli tällainen.

Hän oli menevinään synkkään metsään, jossa riippui kummallisia hedelmiä ja kukki kauniita myrkyllisiä kasveja. Käärmeitä suhisi hänen ympärillään ja papukaijat loistavin sulin lenteli oksalta oksalle. Suuria kilpikonnia mateli lämpimässä hiekassa. Puissa oli joukko apinoita ja riikinkukkoja.

Hän kulki ja kulki ja vihdoin saapuivat he metsän laitaan. Siellä näki hän valtavan joukon ihmisiä työskentelevän eräässä kuivuneessa joen uomassa. He ryömivät kun myyrät kalliokoloissa, he kaivoivat syviä kuoppia maahan ja menivät niihin alas. Muutamat halkoivat kalliomöhkäleitä suurilla moukareilla, toiset kaivoivat hiekkaa. He repivät kaktuksia juurineen ja tallasivat tulipunaisia kukkia. He olivat alituisessa touhussa; he tyrkkivät toisiaan, eikä kukaan ollut joutilaana.

Pimeässä onkalossa istuivat kuolema ja ahneus ja tarkkasivat heitä. Kuolema sanoi:

– Minä olen väsynyt, anna minulle kolmasosa noista ihmisistä, että pääsen pois täältä.

Mutta ahneus pudisti päätään:

– He ovat minun palvelijoitani, vastasi hän.

Ja kuolema sanoi hänelle:

– Mitä sinulla on kädessäsi?

– Kolme jvvästä.

– Anna minulle yksi, huudahti kuolema, ainoastaan yksi, jonka saan kylvää puutarhaani ja minä menen heti pois.

– En anna, sanoi ahneus ja piilotti kätensä vaatteisiinsa.

Silloin remahti kuolema nauramaan, – otti erään maljan ja pani sen vedellä täytettyyn koloon. Maljasta nousi kuumaa höyryä. Se hiipi suuren työjoukon sekaan ja kolmasosa heistä kuoli. Kylmä sumu laskeutui yli laakson ja vesikäärmeet matelivat sen vieriä pitkin.

Ja kun ahneus näki, että kolmasosa väestä kuoli, löi hän rintaansa ja itki. Hän huusi kuolemalle:

– Sinä olet tappanut kolmannen osan palvelijoistani, mene matkaasi täältä! Sota raivoo Euroopan maissa ja kahden valtakunnan kuninkaat kutsuvat sinua. Kristityt kapitalistit lähettävät sotamiehiä ryöstöretkelle Afrikan ja mustat ovat taittaneet peitsensä kilpiä vastaan ja asettaneet kypärin päähänsä. Miksi viivyttelet täällä, missä minä hallitsen? Poistu, sanon minä, eläkä palaja koskaan.

– En, vastasi kuolema, minä en mene, ennenkuin sinä annat minulle jyväsen.

Mutta ahneus löi käsiään ja vastasi kiristäen hampaitaan:

– Et saa mitään.

Silloin nauroi kuolema taas ja otti mustan kiven, jonka heitti metsään. Villien pensaitten seasta tuli kuume liekehtien. Se kiiti miesjoukkoon ja jokainen, jota se kosketti, kuoli. Missä se kulki, kuihtui ruoho sen jalkojen alla.

Ahneus vapisi ja peitti päänsä tuhkaan.

– Sinä olet julma! Sinä olet julma! Nälänhätä raivoaa Venäjällä ja Indian vedet ovat kuivuneet .Nälänhätä raivoaa Egyptissä ja heinäsirkat ovat tulleet erämailta. Niili ei ole tulvinut ja papit ovat kironneet Isiksen ja Osiriksen. Mene niitten luo, jotka sinut tarvitsevat ja anna minun pitää työmieheni.

– Ei, vastasi kuolema, jollet anna jyvää, en mene.

– En anna mitään! huusi ahneus.

Kuolema hymyili. Hän vihelsi sormiinsa ja naisolento saapui lentäen. Hänen otsallaan oli kirjoitus: ”Minä olen rutto!" ja joukko nälkäisiä kotkia liehui hänen ympärillään, eikä yhtään ihmistä jäänyt eloon.

Ahneus päästi läpitunkevan huudon ja pakeni metsään, mutta kuolema nousi punasen hevosen selkään ja nelisti nopeammin kuin tuuli.

Liejuista laaksoa pitkin mateli lohikäärmeitä ja hirmuisia matelijoita; shakaalit sipsuttelivat yli hiekan, ne nostivat kuonojaan ja vainosivat.

Nuori kuningas hyrähti itkuun ja sanoi:

– Mitä miehiä ne olivat ja mitä he etsivät?

– He hakivat jalokiviä kuninkaan kruunuun, vastasi eräs mies joka seisoi hänen takanaan.

Nuori kuningas kääntyi vapisten ja näki miehen, joka oli puettu pyhiinvaeltajan pukuun. Kädessä hänellä oli hopeapeili.

Kalveten hän kysyi:

– Kenen kuninkaan? Pyhiinvaeltaja vastasi:

– Katso tähän peiliin ja siinä näet hänet.

Kuningas katsoi peiliin ja kun hän huomasi omat kasvonsa, kirkasi hän kovasti – – – välkkyvä auringonvalo virtasi huoneeseen ja puiston puissa lauloivat linnut.

Lähde: Kansan Lehti 9.6.1910.