Kuihtuneita korsia

Kuihtuneita korsia. Kirjoittanut Otto Manninen

Syysmyrsky metsissä mellastaa,

Kesän vehmaan vihreän kellastaa,

Suven sulot säälittä riistää, riipii,

Ja kuolo hyinen se jäljessä hiipii.

Niin kolkkona aallon huokaus soi,

Niin vaisusti korvessa vaikeroi.

Suven kuolinvirttä syksy laulaa,

Ja talvi kirstun jo kiini naulaa.

Ja sitten kaikki on haipunut pois,

Kuin kuunahan ollutkaan ei ois.

Satu tuskanriemuisa ruusun ja perhon

Se sammunut alle on viileän verhon.

Mut päivyt uus sepä päiviä luo,

Sen suukkoihin verho jo sulaa tuo,

Ja kukkaset uudet sijalle saa sen,

Ja kukkia perhoset kosii taasen.

Ja riemuisat heillä on taasen häät, –

Mut katsoppa tarkemmin niin sä näät,

Näät korsia, lehtiä vanhoja vielä,

Ne uinuu uusien juurella siellä.

Ne aikaa sitten on kelmenneet

Ja kuolon kourihin kylmenneet,

Ei niiss’ elon nestehet enää juokse,

Ei tunnu enää entinen tuokse.

Pois toivot ja tuskat on povestaan,

Pois muistot menneestä suvestaan.

Vain kuolon kieltä ne kuiskuu mykkää,

Kun uus elo uhkuen haudalla sykkää.

Ja kohta ne mullaksi muuttuu maan,

Niist’ uudet kukkaset voimii vaan,

Kukat kuurot kuiskulle kuolon, jotta

Kevät pettää, mut syksy se tekee totta.

O[tto]. M[anninen].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.