Kuin autio talo
Ulkoasu
Kuin autio talo. Kirjoittanut Emil Lindahl |
- Minun sieluni oli kuin autio talo,
- jonka nurkissa hiiviskelee kolkko yksinäisyys
- iljettäviä lukinseittejänsä kutoen.
- Minun sieluni oli kuin autio talo,
- jonka sokeat ikkunat tuijottavat yöhön
- ilmeettöminä –- kaihisen silmän tavoin,
- jota naapurit pelkäävät ja varovat lähestymästä,
- sillä he uskovat siellä aaveiden asustavan.
- Minun sieluni oli kuin autio talo, –
- sitä kaikki kammoksivat, kaikki, paitsi et Sinä,
- minun lohduttajani, minun elämäni valkeus.
- Kauneuden aarrelipasta povessansa kantavan
- satakielen lailla
- lehahdit Sinä akkunani alle
- ja lauloit sanattoman laulun elämän ihanuudesta.
- Kuin avaruuden otsalta maahan vuotava auringonkulta
- valui helmeilevä laulu minun sieluuni
- puhdistaen sen, täyttäen sen kammottavan tyhjyyden
- hyvien ajatuksien ihmeellisellä elämällä, –
- sytyttäen sinne rakkauden lämmittävän tulen.
- Kukaan ei tiedä, mistä Sinä tulit
- ja miten Sinä tulit.
- Mutta minä tiedän,
- että Sinun henkesi hallitsee sieluani, –
- että siellä on viihtyisää ja turvallista.
- Nyt sitä ei kukaan kierrä, nyt sitä ei kukaan pelkää,
- sillä siellä vilkuttaa tuttavallisesti
- Sinun sytyttämäsi valo yössä kulkijalle.
Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.