Kuinka ja koska alotin
| Kuinka ja koska alotin. Kirjoittanut Santeri Ivalo |
Jos pitäisi aivan tarkalleen vastata kysymykseen, kuinka ja koska alottelin kaunokirjallista tuotantoani, niin kävisi se allekirjoittaneelle varsin vaikeaksi. En tietäisi, mistä »ensi alusta» kertoisin.
Yrittelin näet, kuten kaiketi niin monet muut, jo koulupoikana, kirjoittelemalla pikku pätkiä toverikunnan, »konventin», sanomalehteen, – eli lehtiin, sillä niitä oli meidän koulussamme kaksi, joiden molempain »toimittajanakin» tulin eri aikoina olleeksi. Toinen oli »vakava», kirjallinen lehti, toinen taas pilalehti, ja varsinkin tähän jälkimmäiseen sepustelin koko joukon leikillisiä juttuja. Niille usein naurettiin, ja olen väliin jälestäkäsin koettanut muistella, minkälaisia nuo mahtoivat olla. Mutta siitä ei voi enää saada selkoa. Sillä tämän »Weitikka»-nimisen julkaisun kaikki toistakymmentä vuosikertaa lienevät sittemmin, jonkun »ankaramman ajanhengen» vallitessa koulussa, joutuneet polttoroviolle, vaikka en puolestani muista niissä olleen mitään kerettiläistä taikka muutenkaan maailmaapahentavaa. – Konventin »vakavaan» lehteen kirjoitin enimmäkseen runoja, isänmaallisia, lyyrillisiä, eepillisiä j. n. e., – tavallisia koulupoikarunoja.
Runomuodon viljeleminen viehätti ja houkutteli minua vielä myöhemminkin, omituista kyllä. Ensi ylioppilasvuotenani rustailin siten suurella innostuksella ja antautumisella laajaa murhenäytelmää – aihe kotimaan historiasta, – ja sen viisi näytöstä kirjoitin alusta loppuun runomittaisesti. Vähän Vilhelm Telliä, vähän Daniel Hjortia, vähän Shakespearia sieltä ja täältä. Mutta se seikka, että opukseni kirjoitin runomittaisesti, vaikutti, etten sittemmin ole ryhtynyt sitä parantelemaan enkä rakentamaan käyttökuntoiseksi. Kritiikin herättyä rupesin näet epäilemään sekä runojalkojani että sakeitani, – en ole koskaan yrittänytkään julkaista mitään runomuotoisista sepustuksistani.
Ne ovat menneet kaiken maailman tietä. Mutta siltä minusta kuitenkin silloin aikoinaan tuntui, että tuo suureksi suunniteltu »draaman koe» oli paljo jalompi ja »monumenttaalisempi» yritys kuin ne suorasanaiset »mitättömyydet», jotka minulta sitten ensiksi tulivat painetuiksi. Kenties ei sittenkään tuo jälettömiin vaipunut ensi kehityskausi ollut kokonaan vaikuttamatta vastaiseen kirjalliseen tuotantooni eikä varsinkaan suurempain historiallisten romaanien sommitteluun.
Muistanpa vielä hyvin millä innostuksella ja lämmöllä tuota »suurta teostani» rakentelin. Siinä oli paljo kärsimystä, paljo ristiriitoja, paljo herkkyyttä. Asuin niihin aikoihin, ensimäisen ylioppilasvuoteni keväänä, muutamia kuukausia yksin maalla, eräässä maalaistalossa lähellä rautatieasemaa Etelä-Suomessa, ja elin niin kokonaan tuossa kirjallisessa työssäni, etten ajatellut mitään muuta enkä muusta välittänyt. Kenellekään en yrityksestäni hiiskahtanut. Eräs toverini tuli sinne sitten asuinkumppalikseni, ja häneltäkin oli tämä homma tietysti pidettävä salassa, – lukujanihan olin muka harjoittavinani. Mutta öisin istuin aina draamani henkilöjen parissa, hioin ja muokkailin heidän runomittaisia vuoropuhelujaan, surin ja iloitsin heidän kanssaan... Sitten pistin koko tekeleen alimmas arkkuni pohjalle, ja kävin muihin, »hyödyllisempiin», töihin käsiksi.
Vuotta, paria myöhemmin, ihan kesken tenttilukujeni, rupesin sitten sepustelemaan pientä, ylioppilaselämää koskevaa novellia, joka tuli olemaan painettujen teosteni ensimäinen. Kurssikirjain pänttääminen, kun sitä oli tehtävä urakalla, tuntui usein kuolettavan kuivalta. Sellaisina hetkinä otin toisinaan, aivan kuin uhmalla, esille sinikantisen vihkosen, johon olin ruvennut juttuani kertomaan, ja kirjoitin siihen kappaleen erältään, ikäänkuin henkeni kevennykseksi. Ja jonkun tunnin kuluttua maistuivat kurssikirjatkin taas.
Näihin aikoihin olin selvästi tietoinen siitä, että kirjallisissa hommissa noin »herkutellessani» varastin aikaa lukutöiltäni ja valmistautumiseltani yleensä elämän vakaviin tehtäviin, mutta en voinut olla silloin tällöin suomatta itselleni sitä huvitusta taikka vaihtelua. Ja senkin jälkeen on usein – miltei pitkin matkaa – työskentelyssäni ollut tuota samaa ristiriitaa. Kirjoitin huvikseni, aikomatta pyrkiä kirjailijaksi, ja siksi tunsin näihin töihin riistäväni aikaa muilta tehtäviltä. Siksi ehkä myöskin nuo pienet kirjailemiselle omistetut hetket niihin aikoihin tuntuivat huvi-, miltei juhla-hetkiltä arkitöiden lomassa. Varsin selvästi tunsin tuon kaiken väitöskirjatöitteni aikoihin. Selaillessani vanhoja, kuivia asiakirjoja yhytin usein aiheen tai tapahtuman, joka minut pysäytti miettimään, että tästähän voisi saada jotakin hauskempaa ja nautittavampaa, kun rupeaisi tekemään... Ja kesken kaiken kävinkin silloin tekemään muistiinpanoja ja suunnitelmia jotakin romaania tai historiallista pikkukertomusta varten, niin »joutavaa» kuin se minusta vakavaan työhön verraten olikin. Sellaisista muistiinpanoista syntyi m. m. ensi itu Juho Vesaiseen.
Toisin ajoin ja jo tuolla ensimäisellä, alottelevalla kehityskaudella, tuntui kyllä usein siltäkin, että ehkä olisi minun jätettävä kaikki muu, ja antauduttava yksinomaan kirjallisiin töihin, jotka mieltäni enin »vetivät». Melkein tuskaisena taistelin väliin niissä mietelmissäni, tuntiessani, kuinka särin itseäni. Mutta ei ollut silloin tarpeeksi uskallusta eikä itseluottamusta. Vasta paljo myöhemmin, lähes 40-vuotiaana, repäsin itseni toisinaan vuodeksi tai puoleksi irti kaikista muista hommista pääasiallisesti kirjallisiin töihin.
Mutta tämähän ei enää kuulu asiaan, kun on puhe »ensi yrityksistämme». Ne ensi yritykset olivat minun kohdaltani hapuilevia, hajanaisia kokeita, lepokeitaita taipaleella, eikä niistä paljo muuta ole sanottavanakaan.
Santeri Ivalo.
Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.