Kuinka jouduin kynänkäytön alalle

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuinka jouduin kynänkäytön alalle.

Kirjoittanut Iivo Härkönen


Luulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen rakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin pienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona, naapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen kirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot tuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja. Kuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä ja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla »Kalmistossa». Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä ainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta sitten, kun näki, kuinka minä »koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin», tempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina ja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta, oli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos.

Muuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus tavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen tullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi hän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu. Naurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs kirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes allekirjoittajasta.

– Miksei?

– Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja useimmista ei senkään vertaa.

– No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin minä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta kirjoitettu.

Voitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.

Erikoinen innostus oli tällä »ensimäisellä opettajallani» ehdotella ja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan erikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän osasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:

– Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta vajaa!

– No, – opeta!

– Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka. Kirjain bukva, survin stupka...

– Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut muutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.

– Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei näkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen oppituntinsa lausui:

– Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! – Loutikko! Olin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja kirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta selvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni ensiaikoja muistellessa.

Kansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale »Kuinka Dion yritti luoda ihmistä» ja sitten eräät satukirjat ja jotkut »Vegan» ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita ankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi koulun lainakirjastosta.

Koulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja järjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit, joita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia jonkunlaisina opettajinakin – mitä ensi luokalle valmistuvia ne lienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä mielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti muuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?

Siinä sivulla harrastimme lainastolukua ja – runoutta. Aina yhdessä olevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini H. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle tai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä tutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä aluksi omituisen jäykältä ja oudolta – muistan, kuinka esim. punniskelimme runoa »Käyskelin kerran käärmesuota» –, mutta sitten aloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.

Suorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta, joista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni »Kontti-Anna» ja jälkimäisestä »Koskelan ukko».

Mutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme opettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen niemeen ja siitähän meidän, eroamattomain »kirjallisten toverusten», kun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys. Kynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan kajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa syntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä, joita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.

»Kun me mentiin Pyhäniemeen,
maahan pantiin pata,
tuli alle tungettiin
ja ympär kivirata...

Eikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo opettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!

Iltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta näimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan kirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.

Harrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni esittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin muidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei olisi ollut koulusta mitään hyötyä.

Suostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili melkein jokaiselle »isännälle», ja vihdoin hän saikin minut eräälle vanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä alkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen. Kun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin työläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta kauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen maakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni eräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppaapulainen, eräs poroja kuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä – kunnes vihdoin kipeytyneet silmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään kokonaan kauppa-alalta.

Paremmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena eräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin enokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut joiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen pitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän talvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi elämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin kylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle – Kalevalan runoudelle – joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli – kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä – mutta satuja kuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat rahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät sanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät liedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä, talon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä ja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku aina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi nuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille vaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t. m. sadun sanelua.

Salosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan joku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden, paikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja otti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa, ja lainaili hänelle auliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä hän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien valmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain ja kirjaharrastelun puoleen.

Eipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y. m. pikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja kohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen ja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen pari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat kuvauksia »vanhoista Karjalan tavoista» ja hupaisen-surullinen, opettavaisen-runollinen kertomus autamies Laipiosta, joka aikoi lähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti sen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan kompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo lähtöaikomus.

Monta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät saaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus isovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajani matkasta Sortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain olla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut viisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä »Troijan sota» ja päälle päätteeksi vielä »Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle», joista oli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne menivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.

Oltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta ja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä nyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä maanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla hain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä tuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin tukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle – opettajan, herran, oikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä ei maksanutkaan käydä koulua.

Koulu saattoi runo- ja kynäilysuonet aivan pursuamaan, ja ainakin herrassa nukkunut »Lukutuvan» ensi jakso täyttyi tuotteistani. Sinne tulvi runoja, kuvaelmia, kaikenlaista, ja alkoipa käydä jo niinkin, että ne läpäisivät. Mikä voitto ja kunnia! Niinikään sai paikkakunnan lehden toimittaja tekemistä tuotteistani.

Kesä senjälkeen meni samanlaisessa runo- ja intohengessä ja kesää seurasi talvi, ensimäinen virkavuosi alalla, johon runollinen koulu oli johtanut.

Mutta seuraavana kesänä (1900) sattui sellaista, joka johti elämäni tärkeälle käänteelle, ladulle, jota saan kiittää paljosta myöhemmällä polullani.

Kuten mainitsin, kuuluivat isovanhempani runolaulajiin – isoäitini oli Raja-Karjalan toista tärkeämpää runolaulajasukua: Sotikaisten – ja heidän taitonsa oli vähitellen alkanut kiinnittää huomiotani. Olin saanut olla heidän mukanaan niillä suomalaisilla laulujuhlilla, jotka ensi kertaa vetivät esiin nuo salojen taitajat, ja nyt vielä, koulutalvenani, oli isoäitini kuollut. Se muistutti minulle heidän taidostaan.

Sain päähäni keväällä 1900 kirjoittaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Helsingissä kysyen, eikö seura haluaisi antaa minun ryhtyä oikein ammatinomaisesti keräilemään vanhoja runoja kotiseudultani ja mahdollisesti myöntäisi sitä varten pientä matkarahaa. Kysymykseeni tuli suotuisa vastaus, sekä seuran kansanrunousosaston hoitajalta prof. Kaarle Krohnilta että silloiselta sihteeriltä, jotka molemmat ilmoittivat, että tilaisuus tämänkesäistä matkaa varten oli jo järjestettykin, myönnetty asianomainen stipendi; ja matkaohjeitakin jo seurasi. Voidaan arvata, mikä ilo valtasi miehen sellaisten kirjeiden saavuttua.

Mutta samana kesänä ilmoitettiin toimeenpantavan suuret laulujuhlat Helsingissä, niiden edelläkäypien yliopistollisten lomakurssien päättäjäisiksi, ja mieleni rupesi palaamaan myös niille, molemmille. Kirjoitin kirjallisuusseuran miehille. Heidän puolestaan kävi se hyvin päinsä; saisipahan prof. Krohn antaa vielä suusanallisia ohjeita matkaani varten.

Riensin Helsinkiin, tapasin noita herttaisia vanhan runouden ystäviä, ja – elämäni käännekohta oli alkanut. Prof. Krohn lupautui antamaan ohjeita ei ainoastaan runonkeräysmatkojeni vaan myöskin omain kirjallisten yritysteni suhteen näinä alkuaikoina. Tuo oli vieläkin suurempi ilosanoma. Itse keräysmatkat, joita ulottui kaikkiaan kolmelle kesälle ja joilla sain tutustua, paitsi koko kotikulmakuntaani, suureen osaan Aunusta ja Pohjois-Karjalaa, syvennyttivät tuohon elämäni lähimpään maaperäiseen perustaan ja samalla vanhaan, elävään runoon. Yhteys Helsingin kanssa veti suureen maailmaan päin ja liitti toisiin heimoihin, isänmaahan. Silmät avautuivat, varsi varttui.

Kirjalliset yritykseni tuottivat vielä – ja nyt vasta – monta katkeraa palaa, mutta intoa ja yritteliäisyyttä ei puuttunut. Uusi yritys vain ja entistä parempi! Ja niin vihdoin, vähä päälle kolme vuotta sen jälkeen, kun olin käynyt Helsingissä ja tavannut prof. Krohnia – sillä välin, keräysmatkojeni ohella, jatkettuani opettajatoimiani Ja alotettuani, syksyllä 1902, varsinaisen seminaarin käynnin – kevättalvella 1904 julkaisi nuori Kariston liike ensimäisen runovihkoni ja hiukan myöhemmin samana keväänä Werner Söderström Porvoossa ensi kokoelman kertomuksiani (»Tulia y. m. kuvauksia»), kun niihin aikoihin myöskin ukko Telén Kuopiossa otti isällisiin armoihinsa Aug. Aspegrénin seurueen näyttelemän pienen esikoisnäytelmäni.

Sen pituinen se.

Iivo Härkönen.


Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.