Kukassaan kuolleet

XXXII [Kukassaan kuolleet] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Oi nousevat nuorukaiset, miks isänne teidät siitti,

miks äitinne vaivassa kantoi ja synnytti teidät tänne,

vihan viikate kun terässänne ihanimmassa teidät niitti?

Miks emonne hentoja teitä sylissänsä sylkytteli,

pesi, hoivaili huimia teitä, väsyneinä kun leikeistänne

palasitte pois kodin suojiin? Miks uhraten kasvatteli

elämään isät, äidit teitä, kun valtojen arpapeli

tuhon kuiluun survaisi teidät? Miks synnyit, nuori veli,

kun vahvistuneen käsivartes kevättarmossa herposi jänne,

hedelmöimään toivottu voimas vain ummusta kukkaan eli?

Monet miljoonat lähditte täältä edes jälkeä jättämättä.

Käsi teiltä herposi kesken, ei kohoa jälkeenne kättä.

Elon maljan te luovutitte sitä ennättämättä maistaa,

ei kylvöä jälkeenne jäänyt, hedelmöityä pellonkaistaa.

Sydämenne kylmeni varhain, kevätlämmössä, nuorukaiset,

suremaan jäi kukkivat neidot, lumikaunojen kalvaitten laiset,

sylit tyhjinä morsiot riutuu, katopelloiksi kuihtuvat naiset.

Miten katkaista voi alullansa kova kohtalo polkunne maiset?

Miks ette auringon alla tekin aikaanne elää voineet,

elon kaunista laulua loppuun sydämissänne täysissä soineet?

Miks ei käsivarttenne voiman tuleentua sallittu työhön?

Suviaamunsa nousulta suoraan miks syyttömät syöstiin yöhön?

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.