Kukkula

Kukkula Kirjoittanut Otto Manninen

Humisevan holvin

alla polku loiva,

monin mutkin, polvin

ylös kiemuroiva.

Virsta virstan jälkeen

nousemista kestää.

Näköalan välkeen

metsän seinä estää.

Joskus oja, aita,

oudompaa ei uutta.

Mikään tien ei taita

yksitoikkoisuutta,

tarjoo tavatonta,

maksavata vaivan.

Muistat tietä monta

samanmoista aivan.

Astut, astut vitkaan,

uupuvat jo jalat.

Tuskin huomasitkaan,

kun jo aukee alat.

Pälvipäihin hiiluu

täys jo päivän terä,

keltalainein kuluu

halme, pellonperä.

Taukoo tasamaaksi

laki vaaran loivan,

vainioksi, haaksi

talon vankan, voivan.

Puunto pirtin seinän

honkapuulta hohtaa.

Pitkän pihaheinän

halki polku johtaa.

Tanhualle sauvas

tiellä vuoltu vaipuu,

samoo katse kauas,

kauas niinkuin kaipuu.

Etäisyytten ääriin

näkyy estehettä

peninkulma-määriin

metsää, vuorta, vettä;

korvet, järvet jalot

kimalluksin kirkkain,

tanteret ja talot

ihmisvaltaa virkkain;

kylät, kirkot vasten

kaukaisuutta salon

näkyy koossa lasten

korttitornin, -talon.

Yks on suuri yhä,

näyttää suuremmalta:

kuultopylväs, pyhä

korkeutten valta;

holvit humuisammat,

korkeampi rinne,

vallat vaurahammat

taloittuneet sinne.

Pitkät pellot heillä,

tähdet tähkäpäitä.

Sieltä silmänneillä

tiet ei seinäkkäitä.

Vaara vaaran päällä,

laajempi sen laki.

Vasta tunnet täällä,

kunne haavees haki.

Laakson tuskaa tuimaa

tunnet kukkulallasi

huiput nuo sua huimaa,

alangot ei allas.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.