Kulkuri

Kulkuri Kirjoittanut Gustaf Fröding

Nään unta, että sauvaani kouristain

käyn matkoja mieron;

nään maantien kieron,

kylät, niityt ja kartanot matkallain, –

olen yksin ja kulkuri vain.

Nenän pahkat ne puuntaa, on kasvoissa köhnää,

ja päässä on pöhnää,

ja töykeä parta se törröttää;

puku ryysyinä roikkuu, kun käydä mä kaappaan,

ja saumasta saappaan

se kurkkivi, varpahan pää.

Tiepuolessa lepään, käyn latoihin yöksi,

otin kerjäilyn työksi:

»kost’ taivas», sen halvimmaks nään!

Ma krouveihin vien joka pennini saadun,

juon, kunnes ma kaadun

ja suulleni maata ma jään.

Ja on rohjuinen ääni,

ja hurjaksi pääni

viha, viina ja paatumus saa,

mut nöyränä itken ja yskin ja hingun,

kun kerjään ja vingun:

»Ois markka, sais haukattavaa!»

Käyn, kuljen, miss’ ihmiset ei mua tunne,

sama minne ja kunne,

– rovon antavat, – tuossa on tie!

Ma omaksi tiedän vain pussin ja sauvan

ja tiirikkarauan

sekä tilkan, mi pullossa lie.

Kun käyn ohi, missä he viettävät häitä,

ja porttien päitä

nään köynnösten kaunistavan,

ja neidot ne hilpeinä hohteessa ehtoon

käy vaahteralehtoon

kivipöytiä kattamahan,

uni miettehet tuo: Talo, vaimo jos oisi,

hyvät lämpimät voisi

hän keittää ja kehrätä kurjalle kai!

Vain vällyt ja sänky te raukalle tuokaa:

ei kerjäisi ruokaa,

jota mierolla mankua sai.

Vois toivoa tuota, mut siitäpä viisi,

jos veisikin hiisi,

elät, kuolet ja kuoppasi saat.

Tupa kutsuvi renkiä, kissaa ja piikaa,

se on rentulle liikaa,

ja rosvon on maantien maat.

Mua kiukuin he katsoo, kun kattavat pöytää,

päin koira se töytää,

miss’ seison ma portilla mietiskelyin.

Pois verkkaan ma käännyn, – oi, löytyisi suoja!

Nään unta, ett’ täyttyvi toivoni tuo, ja

taas linnassa rohdinta nyin.

Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.