Kulkurikoira

Kulkurikoira. Kirjoittanut Emil Lindahl

Minä koditon kulkurikoira

niin hyljätty, hylkiö olen,

pelon alla ja valan kuin varkain

tylyn vierahan raittia polen.

Pelon alla, niin, mistä sen arvaa

kuka kulkurikoiraa sietää,

kuka kuivan kannikan viskaa,

kuka kalikan, mistä sen tietää.

Kylän kylläiset kartanonartut

ivakatsehen ylpeän luovat

likatakkuhun kulkurikoiran –

ohi armosta astua suovat.

Syysöinä kun ryskyy ja vonkuu

viluviimat, vihmoen lunta,

minä ullakon nurkassa värjyin

näen kesäistä, outoa unta.

Näen uinuvat ulpukkarannat –

sinisorsat ne soitavat siellä,

sulotuoksuja ilmassa uhkuu

vihernukkaisten niittyjen tiellä.

Kesän kaipaus kalvavi rintaa,

yöviimaan kun hyljätty havaa;

ovat tuoksut ja ulpukat poissa,

syysmyrsky vain raitilla ravaa.

– – –

Kai kerran, kun kartanokoirat

kisakiimassa «vinttihin» töytää,

risatakkuisin kulkurikoiran

sieltä nurkasta – raatona löytää.

Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.