Kultainen kovakuoriainen

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kultainen kovakuoriainen.

Kirjoittanut Edgar Allan Poe


Monta vuotta sitte olin hyvä tuttu erään herra William Legrandin kanssa. Hän kuului vanhaan hugenottiperheeseen ja oli ennen ollut rikas, mutta monen lähekkäin seuraavan onnettomuuden kautta oli hän tullut köyhäksi. Välttääkseen nöyryytyksiä, jotka seuraisivat hänen muuttuneista elämän-oloistaan, jätti hän esi-isiensä kodin New Orleansin ja asettui asumaan Sullivanin saarelle lähelle Charlestonia Etelä-Caroliinassa.

Tämä saari on hyvin omituinen Se on noin kolme (englantilaista) peninkulmaa pitkä ja siinä ei ole juuri muuta kuin merenhiekkaa. Se ei ole missään paikoin neljännespeninkulmaa leveämpi. Sen eroittaa mannermaasta tuskin huomattava salmi, joka kiertelee ruokopensaikon ja liejun välitse ja joka on mieluinen olopaikka kaikenmoisille vesilinnuille. Niinkuin voi aavistaa on kasvullisuus vähäinen tai ainakin surkastunut. Oikein korkeita puita ei ole ensinkään. Lähellä länsi rannikkoa, jossa Fort Montrie sijaitsee, johon on rakennettu muutamia kurjia puutaloja, missä kesäaikana asuu ne jotka ovat paenneet Charlestonin kuumetta tuottavia huuruja, voi tosin nähdä jonkun vaivaispalmun, mutta lukuunottamatta tätä paikkaa ja kovaa valkoista rantamatalikkoa, joka reunustaa saarta meren puolelta, on saari tuoksumyrttipensaan peitossa, jota englantilaiset puutarhan pitäjät niin kovasti kiittelevät. Nämä pensaat kasvavat täällä viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkuisiksi ja muodostavat melkein läpipääsemättömän viidakon, täyttäen ilman hyvällä tuoksulla.

Kauvimpana viidakossa, lähellä saaren itäisiä tai ulommaista päätä oli Legrand rakentanut itselleen pienen mökin, jossa hän asui siihen aikaan, jolloin minä aivan sattumalta tutustuin häneen. Se luottamus kehittyi pian ystävyydeksi – sillä tässä erakossa oli paljon, joka herätti sekä mieltymystä että kunnioitusta. Huomasin hänen saaneen hyvän kasvatuksen ja erinomaiset luonnonlahjat, mutta hän oli tullut arastelevaksi, ja luonteeltaan oli hän vaihtelevainen, toisinaan kiihkoinen, toisinaan synkkämielinen. Hän oli vienyt mukanaan paljon kirjoja, mutta luki niitä hyvin harvoin. Hänen mieluisimmat toimensa olivat metsästäminen ja kalastaminen, tai kuljeskeli hän rannoilla lähi yrttimetsässä, etsien simpukoita ja hyönteisiä. Hänellä oli hyönteiskokoelma, joka olisi saattanut Swammerdammin kadehtimaan. Näillä matkoilla oli hänellä tavallisesti mukana vanha Jupiter-niminen neekeri, joka oli saanut vapauden ennen perheen häviötä, mutta häntä ei saatu uhkauksilla eikä lupauksilla luopumaan siitä mitä piti velvollisuutenaan, vartioida nuoren ”Massa Willin” askeleita. Mahdollista kyllä tämä Jupiterin itsepäisyys johtui Legrandin sukulaisten kehoituksista, jotka pitivät Legrandia vähän heikkopäisenä ja tällä tavalla luulivat hankkineensa hänelle hoitoa ja silmälläpitoa.

Talvet Sullivansaaren leveysasteella ovat harvoin ankarat, ja harvinaista on että syksyllä kaipaa takkavalkeaa. Noin keskipaikkeilla lokakuuta 18.. oli erittäin kylmä päivä. Heti auringon laskettua kuljin viidakon läpi ystäväni asunnolle. En ollut käynyt hänen luonaan moneen viikkoon, sillä oleskelin siihen aikaan Charlestonissa, kymmenen peninkulman päässä saaresta ja silloin oli pääsy sinne ja sieltä pois paljon vaikeampi kuin nyt. Kun tulin tuvan luo koputin ovelle, mutta kun en saanut mitään vastausta otin avaimen tavallisesta piilopaikasta, avasin oven ja menin sisään. Roihuava tuli paloi uunissa, – se oli odottamaton vaan ei suinkaan ikävä näky. Heitin pois päällysnuttuni, vedin nojatuolin räiskyävän tulen ääreen ja odottelin kaikessa rauhassa isäntieni tuloa. Heti pimeän tultua tulivat he kotiin ja sanoivat minut sydämmellisesti tervetulleeksi. Jupiter kiiruhti ystävällisesti naureskellen paistamaan illalliseksi muutamia lintuja. Legrandilla oli yksi kiihkonkohtauksistaan – en voi niitä muutoin nimittää. Hän oli löytänyt erään simpukan, joka muodosti erityisen suvun, ja vielä parempaa, hän oli Jupiterin avulla onnistunut pyydystää kovakuoriaisen, aivan harvinaisen niinkuin hän luuli, mutta josta hän tahtoi seuraavana aamuna tuulla minun mielipiteeni.

”Miksi ei jo tänä iltana?” kysyin hieroen käsiäni tulen ääressä, toivoen koko kovakuoriainen paholaisen valtaan.

”Niin, jos vaan oisin tietänyt että te olette täällä!” sanoi Legrand, ”mutta siitä on niin pitkä aika kun viimeksi näin teitä ja kuinka olisin voinut aavistaa, että juuri tänä iltana tulisitte luokseni? Tapasin tulomatkalla luutnantti G..n linnoitukselta ja lainasin hänelle, paha kyllä, kovakuoriaisen, ettekä te siis saa nähdä sitä ennenkun huomenna. Olkaa täällä yötä, niin lähetän Jupiterin hakemaan sitä heti auringon noustua. Se on herttaisin olento koko luomakunnassa.”

”Mitä, auringonnousuko?”

”Tyhmyyksiä! Ei – kovakuoriainen. Se on loistava, kullanvärinen. – noin pähkinän kokoinen – kaksi pikimustaa täplää selän toisessa reunassa ja yksi vähän pitempi täplä. Antennit (tunnussarvet)...”

”Ei siinä mitään tinaa ole, Massa Will, siinä minä olen teidän kanssanne yhtä mieltä”, keskeytti Jupiter, ”kuoriainen on kultakuoriainen, puhdasta kultaa joka pala sisältä ja päältä, paitsi siivet – en koskaan eläissäni ole nähnyt läheskään niin onnekasta kuoriaista.”

”Hyvä on, suostun kyllä siihen, Jupiter”, vastasi Legrand suuremmalla vakavuudella kun minun mielestäni asia olisi vaatinut, ”mutta täytyykö sen asian tähden lintujen palaa? Väri”, hän kääntyi minuun päin, ”on todellakin semmoinen että se melkein vahvistaa Jupiterin mielipiteen. Ette koskaan ennen ole nähnyt niin säteilevää metallin loistoa kun kuoressa on – mutta siitä ette voi päättää mitään ennenkuin huomenna. Sentähden voin jotensakin kuvailla teille sen muotoa. Samassa istuutui hän pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta ja kynä, vaan ei paperia. Hän etsi laatikosta, mutta ei löytänyt.

”Ei se tee mitään”, sanoi hän viimein, ”tämä kyllä kelpaa”, ja hän otti liivintaskustaan yhden minun mielestäni jotensakin likaisen paperin kaistaleen ja teki nopeasti muutamia piirteitä. Sillä aikaa istuin tulen luona, minua paleli yhä vielä. Kun piirustus oli valmis, ojensi hän sen minulle nousematta paikaltaan. Kun otin sen vastaan, kuulin kovaa ulvontaa, ja heti sen jälkeen raapimista ovelle. Jupiter avasi oven ja Legrandin suuri newfoundlandilainen koira ryntäsi sisään ja minä sain ylenmäärin hyväilyjä, sillä olin edellisillä käynneilläni osoittanut sille suurta huomaavaisuutta. Kun koira oli rauhoittunut, katsoin paperia ja hämmästyin todellakin kun näin mitä ystäväni oli piirtänyt.

”Niin”, sanoin minä kun olin hetkisen tarkastanut sitä, ”tämähän on harvinainen kovakuoriainen, se täytyy myöntää, aivan ennen tuntematon, en koskaan ennen ole mitään senlaista nähnyt, lukuunottamatta ihmisen pääkalloa, jota se enemmän muistuttaa kuin mitään ennen näkemääni esinettä.”

”Pääkalloa!” sanoi Legrand – ”No niin – vaikkapa niin, se kyllä paperilla muistuttaa pääkalloa. Nämä kaksi mustaa pilkkua näyttävät silmiltä eikö niiu! ja tämä alempana oleva suulta ja sen muoto on soikea.”

”Mahdollista kyllä”, sanoin, ”mutta Legrand, minä pelkään että te ette ole mitään taiteilija. Täytyy odottaa siksi kun saan nähdä itse kovakuoriaisen, silloin voin saada käsityksen sen ulkomuodosta.”

”No, en minä ymmärrä”, sanoi hän vähän loukkaantuneena, ”minä piirustan jotensakin kunnollisesti –tai luulen ainakin piirustavani, sillä minulla on ollut hyviä opettajia enkä ole mikään varsinainen pölkkypää.”

”Mutta, rakas ystävä, te laskette leikkiä”, sanoin, ”tämähän on kylläkin oivallinen pääkallo – niin, minä sanoisin että se on oikein erinomainen pääkallo, tavallisen käsityksen mukaan semmoisista luonnontieteellisistä esineistä – ja teidän kuoriaisenne mahtaa olla merkillisin kuoriainen maailmassa, jos se on tämän näköinen. Se voi saada aikaan jonkunverran taikauskoakin. Arvelen että kutsutte kovakuoriainen scaraboeus caput hominis (ihmispääkuoriainen) tai jotakin sinnepäin, onhan luonnontieteessä montakin sentapaisia nimeä. Mutta missä ovat tuntosarvet, joista puhuitte?”

”Tuntosarvet!” sanoi Legrand, joka näytti kovasti kuvastuvan; ”olen varma, että näette tuntosarvet ilman erityistä huomautusta. Piirsin ne yhtä selviksi kuin ne ovat kovakuoriaisellakin, ja luulisin että se on jo kylliksi.”

”Hyvä!” sanoin minä, ”ehkenpä teitte niin – mutta en niitä sittenkään näe”; ojensin hänelle paperin tekemättä enempää huomautuksia, etten suututtaisi häntä. Mutta hämmästyin hyvin kun näin mihin päin asiat kallistuvat. Olin levoton kun hän oli pahalla päällä – ja mitä kovakuoriaiseen tulee, oli se varmaa ettei siinä näkynyt mitään tuntosarvia, ja koko piirustus muistutti ehdottomasti hyvin paljon pääkalloa.

Hän otti paperin jotensakin äreästi ja yritti rutistaa sitä kokoon viskatakseen tuleen kun sattumalta katsahti siihen ja hänen huomionsa kiintyi kuvaan taas. Ensiksi nousi tumma puna hänen kasvoilleen, heti senjälkeen hän kalpeni yhtäkkiä. Muutamia minuutteja tarkasti hän visusti piirustusta istuen paikallaan. Viimein nousi ylös, otti kynttilän pöydältä ja meni istumaan huoneen etäisimpään nurkkaan merimiesarkulle. Taas tarkasti hän innokkaasti paperia, käännellen sitä joka taholle. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään ja hänen käytöksensä kummastutti minua suuresti; pidin sentään parhaana olla tekemättä mitään huomautuksia, ettei vaan hänen paha tuulensa lisääntyisi. Nyt otti hän liivintaskustaan pienen laukun, pani paperin huolellisesti siihen ja pisti sen kirjoituspulpettiinsa, jonka lukitsi. Hän tuli nyt levollisemmaksi, mutta ihastuksen ilme oli hänen kasvoiltaan kokonaan kadonnut. Hän näytti sentään enemmän hajamieliseltä kuin vihaiselta. Kuta kauvemmin iltaa kului sitä enemmän hän vaipui ajatuksiinsa, joista ei mitkään leikkipuheet voineet häntä herättää. Olin aikonut olla yötä tuvassa, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, mutta kun näin millä päällä isäntäni oli, pidin parhaana sanoa hyvästi. Hän ei pyytänyt jäämään, mutta kun läksin pudisti hän kättäni vielä sydämmellisemmin kuin muulloin.

Noin kuukausi oli kulunut tästä tapauksesta (ja sillä ajalla en ollut ensinkään nähnyt Legrandia) silloin tuli hänen palvelijansa Jupiter luokseni Charlesloniin. En koskaan ole nähnyt tätä vanhaa kunnon neekeriä niin alakuloisena ja pelkäsin että ystävääni oli jokin todellinen onnettomuus kohdannut.

”No Jupiter”, kysyin minä, ”mitäs kuuluu? Kuinka voi herranne?”

”Totta puhuen, massa, hän ei voi niin hyvin kuin pitäisi.”

”Ei hyvin! Sehän oli ikävää. Mikä häntä vaivaa?”

”Sehän se juuri on pahinta, ei hän koskaan valita, mutta kuitenkin on hän hyvin sairas!”

”Hyvin sairas. Jupiter! Miksi ette sanonut sitä heti. Onko hän oikein vuoteen omana?”

”Ei, sitä hän ei ole; ei ole sidottu mihinkään. Siinä se paha juuri onkin. Minun mieleni on hyvin raskas Massa Will raukan tähden.”

”Jupiter, minä en voi ymmärtää mitä te tarkoitatte. Te sanotte että herranne on sairas; eikö hän ole sanonut teille mikä vaiva hänellä on?”

”No, no, massa, ei sen seikan tähden tarvitse niin kiivastua – Massa Will sanoi, ettei häntä mitään vaivaa – mutta miksi hän sitte kuleksii ympäri ja on sennäköinen, pää alaspäin ja olkapäät pystyssä ja on kalpea kuin hanhi? Ja sitte hän vielä piirtelee koko ajan –”

”Mitä hän piirtää. Jupiter?”

”Kuvioita taululle, niin kummallisia, etten semmoisia koskaan ennen ole nähnyt. Minä sanon sen teille että minä ihan pelkään. Täytyy pitää häntä tarkasti silmällä. Muutamana päivänä karkasi hän luotani ja oli poissa koko päivän. Olin laittanut itselleni paksun kepin, jolla löisin häntä kun tulee kotiin, mutta olin semmoinen narri, ettei minulla ollut sydäntä siihen – hän näytti niin surkealta.”

”Kuinka? – mitä? – vai niin! – kaikessa tapauksessa teette viisaimmin jos ette ole liian ankara miesraukalle – elkää lyökö häntä, Jupiter, hän ei sitä kestä. Mutta eikö teillä ole aavistustakaan mistä syystä tämä pahoinvointi eli hänen muuttunut käytöksensä on johtunut? Eikö mitään ikävää ole tapahtunut sen jälkeen kun näin teitä?”

”Ei, Massa, ei mitään ikävää ole sattunut sen jälkeen pelkään että se oli ennen – se oli samana päivänä kun te olitte siellä.”

”Kuinka, mitä te tarkoitatte?”

”Niin, massa, tarkoitan kovakuoriaista.”

”Mitä?”

”Kovakuoriaista – olen varma että se kultakuoriainen on puraissut Massa Williä johonkin paikkaan päähän.”

”Mistä syystä te semmoista luulette, Jupiter?”

”Sillä on kynnet, massa ja leukapielet myös. En koskaan ole nähnyt semmoista paholaisen kuoriaista ennen – se potki ja puri kaikkea mikä vaan tuli lähelle. Massa Will otti sen kiini ensin, mutta päästi irti taas yhtäkkiä. Silloin se häntä purasi, siitä olen vakuutettu. En itsekään pitänyt kuoriaisen leukaluista. enkä tahtonut sitä käsin koskea, vaan pidin kiinni paperilla, jonka olin löytänyt. Koputtelin sitä paperissa, pistin pienen palan paperia suuhun – niin se kävi.”

”Ja te luulette että kovakuoriainen todellakin purasi teidän herraanne ja siitä hän on tullut sairaaksi?”

”En minä mitään luule – tiedän sen. Miksi hän muutoin uneksisi niin paljon kullasta, jos ei kultakuoriainen olisi häntä purrut? Olen ennenkin kuullut puhuttavan kultakuoriaisista.”

”Mutta kuinka tiedätte että hän uneksii kullasta?”

”Kuinka sen tiedän? siksi että hän puhuu siitä unessa – siksi tiedän sen.”

”Hyvä on, Jupiter, ehkenpä olette oikeassa, mutta mikä onnen sattuma toi teidät tänne luokseni tänään?”

”Mitä sanoitte, massa?”

”Onko Legrand lähettänyt teitä jollekin asialle?”

”Ei massa, minulla on tämä kirjoitus”, hän ojensi minulle kirjeen, jossa oli seuraavaa:

Hyvä ystävä!

Miksi en ole saanut nähdä teitä niin pitkään aikaan? Toivon ettette ole loukkaantunut vaikka vähän kiivastuin; mutta ei, sitä en voi uskoa. Siitä lähtien, kun viimeksi tapasin teitä, olen ollut hyvin levoton. Minulla on jotakin sanottavaa teille, mutta en tiedä oikein miten sen saisin sanotuksi, tai josko minun sitä ensinkään pitäisi sanoa.

En ole voinut oikein hyvin viime päivinä ja vanha Jupiter raukka melkein piinaa minut kuoliaaksi hyväntahtoisilla palveluksillaan. Voitteko uskoa? – muutamana päivänä oli hän hankkinut paksun kepin, kurittaakseen minua siksi että karkasin hänen luotaan ja olin koko päivän yksin, vuoristossa mannermaalla. Uskon että ainoastaan kärsivä ulkomuotoni pelasti minut selkäsaunasta.

En ole saanut mitään lisäystä kokoelmiini siitä lähtien kun viimeksi tavattiin.

Jos vaan voitte, tulkaa luokseni Jupiterin kanssa. Tehkää se. Toivon tapaavani teitä tänä iltana tärkeän asian vuoksi. Vakuutan teille, että se on suuresta merkityksestä.

Teidän ystävänne
William Legrand.”

Jotakin tässä kirjeessä oli, joka teki minut hyvin levottomaksi. Kirjoitustapa ei ollut samanlaista kuin Legrandin tavallisesti. Mitähän hän mahtoikaan uneksia? Minkä päähänpiston hän lieneekään saanut levottomiin aivoihinsa? Mitähän asiaa hänellä mahtoi olla, joka oli niin kovin tärkeä? Jupiterin kertomus ei mitään hyvää edellyttänyt – aloin pelätä että onnettomuuden jatkuva paino todellakin oli saattanut ystäväni ymmärryksen sekaisin. Silmänräpäystäkään epäilemättä valmistauduin lähtemään neekerin mukaan.

Kun tulin laiturille huomasin sen veneen pohjalla, jolla meidän piti lähteä, viikatteen ja kolme lapiota, kaikki nähtävästi uusia.

”Mitä tämä tarkoittaa, Jupiter?” kysyin minä.

”Hänen viikatteensa ja lapionsa, massa.”

”Hyvä, mutta mitä varten ne ovat täällä?”

”Olen ostanut ne Massa Will’ille ja antanut niin hiton paljon rahaa niistä kaupungissa.”

”Mutta mitä kaiken nimessä teidän ”Massa Will” tekee viikatteilla ja lapioilla?”

”Se käy yli minun ymmärrykseni, ja hiisi vieköön minut, mutta en luule että hän itsekään niistä sen enemmän tietää. Mutta kaikki tämä tulee kuoriaisesta.”

Kun näin etten mitään tyydyttävää selitystä voinut Jupiterilta saada, jonka koko ymmärrys oli tällä kertaa ”kuoriaisessa”, nousin veneeseen ja laitoin purjeet kuntoon. Raitis tuulen viima vei meidät pian pieneen lahdelmaan Fort Montrien pohjoispuolella ja käveltyämme pari peninkulmaa tulimme noin kolmen aikaan perille. Legrand oli levottomana odottanut meitä. Hän tarttui käteeni hermostuneella kiivaudella, se teki minut levottomaksi, ja vahvisti luuloani, jonka jo olin saanut. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat ja hänen syvälle painuneissa silmissään oli luonnoton kiilto. Kysyin ensin hänen vointiansa ja kun en tietänyt, mitä muuta sanoisin, kysyin josko hän oli saanut takaisin kuoriaisen luutnantti G:ltä –

”Tietysti”, vastasi hän punastuen, ”sain sen takaisin seuraavana aamuna. Ei mikään voi eroittaa minua siitä kuoriaisesta. Tiedättekö että Jupiter oli ihan oikeassa sen suhteen?”

”Missä suhteessa?” kysyin salaisella pelolla.

”Siinä että luulee sen kovakuoriaisen olevan puhtaasta kullasta.” Hän lausui tämän aivan totisen näköisenä ja se pelästytti sanomattomasti minua.

”Tämä kuoriainen tekee minut onnelliseksi”, jatkoi hän voiton riemulla – ”tuo takaisin minulle perintötilukseni. Onko se sitte niin ihme että kiittelen sitä? Kun minun on onnistunut kerran se saada niin tarvitsen ainoastaan oikealla tavalla käyttää sitä, niin saan sen kullan, jonka ilmiantaja se on. Jupiter, anna minulle kovakuoriainen.”

”Mitä, kuoriainenko, Massa, mieluimmin olen vaivaamatta sitä kuoriaista – Massa tuo sen itse.”

Legrand nousi ylös ja meni totisen ja juhlallisen näköisenä ja toi sen lasilaatikosta, johon se oli pantu. Se oli kaunis scarabée ja siihen aikaan vielä tuntematon luonnontutkijoille – niinmuodoin kallis saalis luonnontieteelliseltä kannalta. Siinä oli lähellä selän toista laitaa kaksi suurta mustaa pilkkua ja niistä toisen luona yksi pitkä pilkku. Kuori oli erinomaisen kova ja kiiltävä ja muistutti täydellisesti kirkastettua kultaa. Hyönteisen painavuus oli omituista, ja kun otin kaikki nämä seikat huomioon tuskin voin kummeksia Jupiterin mielipidettä, mutta en kuolemaksenikaan voinut käsittää kuinka Legrand yhtyi siihen.

”Lähetin hakemaan teitä”, sanoi hän juhlallisella äänellä, ”lähetin hakemaan teitä että saisin teiltä neuvoa ja apua toimittamaan kohtalon ja kuoriaisen tarkoituksia.”

”Parahin Legrand,” huudahdin minä keskeyttäen hänet, ”te ette voi hyvin ja tekisitte viisaimmin jos olisitte vähän varovainen. Teidän pitää mennä nukkumaan ja minä viivyn muutamia päiviä luonanne, siksi kun tämä on mennyt ohi Teillä on kuumetta ja –”

”Koetelkaa valtasuontani”, sanoi hän.

Koettelin hänen valtasuontaan enkä totta puhuen huomannut vähintäkään kuumetta.

”Mutta voittehan olla sairas vaikka ei ole kuumetta. Antakaa minun määrätä tämän ainoan kerran. Ensin täytyy teidän mennä sänkyyn ja sitte –”

”Te erehdytte,” keskeytti hän; ”minä voin niin hyvin kuin voi toivoa semmoisessa mielenjännityksessä kuin nyt olen. Jos todellakin katsotte minun parastani niin vapauttakaa minut tästä jännityksestä”.

”Ja millä tavalla sen voin tehdä”.

”Hyvin helposti. Jupiter ja minä lähdemme tutkimuksille vuoristoon mannermaalle ja tällä tutkimusmatkalla tarvitseisimme semmoisen henkilön apua, johon voimme luottaa. Te olette ainoa, johon meillä voi olla luottamusta. Josko aikeemme onnistuu tai ei, tulen vapautetuksi siitä jännityksestä, josta nyt näette minun kärsivän.”

”Mielelläni autan teitä miten vaan voin”, vastasin, ”mutta onko aikomuksenne sanoa että tämä helvetillinen kuoriainen on jossain yhteydessä teidän tutkimuksienne kanssa vuoristossa?”

”Niin, kyllä se on.”

”Silloin Legrand, en voi yhtyä niin hulluun yritykseen.”

”Se on ikävää, hyvin ikävää – sillä meidän täytyy koettaa omin päin.”

”Koettaa omin päin. Mies on varmaan hullu! – Mutta odottakaa – kuinka kauvan aijotte olla poissa?”

”Luultavasti koko yön. Lähdemme heti ja tulemme takaisin kaikessa tapauksessa auringon nousun aikana.”

”Ja te lupaatte minulle kunniasanallanne, että kun tämä teidän päähänpistonne on ohi ja kovakuoriais-asia (Jumala paratkoon) on päättynyt teidän mieliksenne, te sitte tahdotte tulla takaisin kotiin ja seurata neuvoani, aivan kuin se olisi teidän lääkärinne neuvo?”

”Kyllä minä sen lupaan. Ja nyt lähtekäämme, ei meillä ole liiaksi aikaa tuhlata.”

Raskaalla sydämmellä seurasin ystävääni. Läksimme noin kello neljän aikana – Legrand, Jupiter, koira ja minä. Jupiter kantoi viikatetta ja lapioita. Hän tahtoi kaikella muotoa kantaa kaikki – enemmän, siltä ainakin minusta näytti, pelosta jättää jotakin aseista herrallensa, kuin ylenpalttisesta työninnosta tai avuliaisuudesta. Hän tallusti kuin mikäkin jörö ja ”se kirottu kuoriainen” olivat ainoat sanat, jotka tulivat hänen huuliltaan koko matkalla. Minulla puolestani oli kannettavana kaksi salalyhtyä. Legrand tyytyi vaan kuoriainen, jota hän kantoi, heiluttaen sitä edestakaisin piiskan siimassa kuin loihtija. Kun näin tämän viimeisen selvän osoitteen ystäväni mielenhäiriöstä, voin tuskin pidättää kyyneleitäni. Pidin kuitenkin parhaana myöntyä hänen haaveisiinsa, varsinkin nyt tällä kertaa eli siksi kun voisin toivoa jollakin menestyksellä ryhtyä tehokkaampiin toimenpiteisiin. Kuitenkin koetin, mutta kaikki oli turhaa, tiedustella häneltä tutkimustemme päämäärää. Kun hänen oli onnistunut taivuttaa minut seuraamaan itseään, näytti hän olevan haluton keskustelemaan mistään vähemmän arvoisesta asiasta ja moniin kysymyksiini ei hän antanut muuta vastuuta kuin ”saammepa nähdä!”

Kuljimme salmen poikki pienellä venheellä ja kun olimme tulleet toiselle rannalle aloimme nousta ylänköä luoteiseen suuntaan, tavattoman jylhän ja aution seudun kautta, jossa ei yhtään ihmisjälkeä voinut huomata. Legrand johti kulkuetta suurella varmuudella, pysähtyen väliin ainoastaan silmänräpäykseksi kysyäkseen mitkä olivat hänen omia merkkiään edellisestä käynnistä.

Tällä tavoin astuimme noin kaksi tuntia, aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme seutuun, joka oli vieläkin paljon autiompaa kuin se, jota tähän asti kuljimme. Se oli tasainen paikka lähellä erään vuoren huippua, jonne oli melkein mahdoton päästä, sen rinteillä kasvoi tiheätä metsää juuresta aina huippuun saakka, paikka paikoin oli siinä suuria kallion möhkäleitä, jotka näyttivät irtonaisilla ja joita useassa kohdin esti syöksemästä alla oleviin laaksoihin ainoastaan puut, jotka niitä tukivat. Syvät joka suuntiin kulkevat rotkot antoivat seudulle yhä jylhemmän ja juhlallisemman näyn.

Luonnon muodostamalla lattialla, jolle olimme kiivenneet, kasvoi tiheässä karhunmarjapensaita, joiden välitse ei näkynyt pääsevän ilman viikatteen apua; Jupiter rupesi nyt herransa neuvon mukaan raivaamaan polkua erään mahdottoman suuren tulpaanipuun juurelle, joka kasvoi tasangolla, jossa oli sitäpaitsi noin kahdeksan tai kymmenen tammea. Tulpaanipuu oli monta vertaa kauniimpi sekä lehtien että muodon puolesta kuin mitä koskaan ennen olin nähnyt, laajalle ulottuivat sen oksat ja ulkomuoto oli aivan majesteetillinen. Kun tulimme sen luo kääntyi Legrand Jupiterin puoleen ja kysyi häneltä josko hän luulisi voivansa kiivetä siihen. Vanha mies näytti nolostuvan kysymyksestä ja muutamaan silmänräpäykseen ei hän vastannut mitään. Vihdoin lähestyi hän korkeaa puuta, kiersi hitaasti sen ympäri tutkien sitä erittäin huolellisesti. Kun oli sen tehnyt, sanoi hän vain:

”Kyllä, massa. Jup ei koskaan ole nähnyt puuta, johon ei voisi kiivetä.”

”Ylös siis niin pian kuin mahdollista, sillä pian tulee pimeä, emmekä voi nähdä mitä meillä on tehtävää.”

”Kuinka ylös pitää minun kiivetä, Massa?” kysyi Jupiter.

”Nouse ensin päärunkoa, sitte sanon mille suunnalle sinun pitää kääntyä – ja kuule – pysähdy! ota tämä kovakuoriainen mukaasi.”

”Kuoriainen, Massa Will! – kultakuoriainen!” huudahti neekeri vetäytyen takaisin pelästyneenä – ”mitä, minä hilaisin kuoriainen mukaani ylös puuhun? – piru vieköön, jos sen tekisin!”

”Jos pelkäät, Jup, suuri, paksu neekeri, pitää kiinni viatonta, pientä kuollutta kovakuoriaista, voithan kantaa sitä tässä nauhassa – mutta jos et ota sitä mukaasi ylös tavalla tai toisella, niin murskaan kallosi tällä lapiolla.”

”Mitä nyt, Massa?” sanoi Jupiter, joka selvästi häpesi kun ei totellut; ”aina vaan hyökätä minun vanhan neekeriraukan kimppuun. Se oli vain leikkiä kaikki. Minäkö pelkäisin kuoriaista! mitä minä kuoriaisesta välitän!” Hän otti nauhan äärimmäisestä päästä kiini ja piti hyönteistä niin kaukana itsestään kuin mahdollista ja varustautui kiipeemään puuhun.

Nuorena on tulpaanipuulla, (Liniodendron Tulipiferum) joka on mahtavin Amerikan metsien puista, aivan sileä runko ja se on usein hyvin korkealle oksaton; mutta kun se vanhenee, tulee kuori nystyiseksi ja epätasaiseksi ja rungosta rupee kasvamaan lyhyitä oksia. Siten oli nyt kiipeämisen vaikeus enemmän näennäinen kuin todellinen. Tarttuen paksuun runkoon käsivarsillaan ja polvillaan niin läheltä kuin voi ja ottaen kiinni käsillään muutamista ulkonevista oksista ja paljailla varpaillaan tukien itseään toisiin, oli Jupiter vihdoinkin kerran tai pari töin tuskin pelastuen putoamasta, onnistunut kiivetä ylös ensimäisen suuren haarukan luo ja hänestä oli koko tehtävä jo ihan kuin suoritettu. Itse asiassa olikin varsinainen vaara nyt ohi vaikka kiipeejä oli noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä jalkaa korkealla maasta.

”Mitä tietä nyt menen, Massa Will?” kysyi hän.

”Mene vaan suurinta oksaa pitkin – sitä joka on tällä puolen”, sanoi Legrand. Neekeri totteli häntä heti ja selvästi ilman erinomaista vastustusta. Hän kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle, siksi kun lopuksi hänen pyylevää vartaloaan ei ensinkään näkynyt lehtien välitse. Heti kuului hänen äänensä.

”Kuinka paljon korkeammalle vielä, massa?”

”Kuinka korkealla sinä olet?” kysyi Legrand.

”En koskaan niin korkealla ole ollut”, vastasi neekeri, ”voi nähdä pilven puun latvasta.”

”Anna pilven olla ja kuuntele mitä sanon. Katso alas runkoa pitkin ja laske allasi olevat oksat tältä puolelta. Kuinka monen oksan yli olet mennyt?”

”Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi – mennyt viisi paksua oksaa, massa, tällä puolen.”

”Mene sitte yhtä oksaa ylemmä.”

Muutaman minuutin kuluttua kuului taas ääni, ilmoittaen että seitsemäs oksa oli saavutettu.

”Nyt Jup”, huusi Legrand, nähtävästi suuressa jännityksessä, ”saat mennä oksaa pitkin niin kauvas kuin voit. Jos näet jotakin omituista niin ilmoita.”

Se vähäinen epäilys, joka minulla oli tähän asti ollut ystäväni hulluudesta oli kokonaan kadonnut. Minä en voinut muuta ajatella kuin että hän oli saanut hulluuden kohtauksen ja rupesin toden perästä pelkäämään kuinka voisin saada hänet kotiin. Sillä aikaa kun punnitsin mtä olisi tehtävä kuului taas Jupiterin ääni:

”Pelkään mennä etemmäksi oksalla – on ollut kuiva koko matkan.”

”Mitä taivaan nimessä silloin teen?” kysyi Legrand nähtävästi suurimmassa epätoivossa.

”Teen”, sanoin minä iloisena että sain tilaisuutta edes vähän puhua, ”niin tulkaa kotiin ja ruvetkaa levolle. Tulkaa nyt! Alkaa olla jo pimeä ja sitäpaitsi muistakaa mitä lupasitte!”

”Jupiter”, huusi hän, vähintäkään minusta välittämättä, ”kuule minua”.

”Kyllä, massa, en koskaan ole teitä paremmin kuullut!”

”Leikkaa oksaa veitselläsi ja katso onko se hyvin mädännyt.”

”Mädännyt, Massa, varmasti mädännyt, vastasi neekeri muutamien silmänräpäysten kuluttua, ”mutta ei niin mädännyt ettei se pahemmasti voisi olla. Voisin vähän vielä uskaltaa sitä myöten, minä yksin.”

”Sinä yksin, mitä sillä tarkoitat?”

”Niin, tarkoitan kuoriaisia, tätä painavaa kuormista. Jos sen pudotan, oksa kyllä kantaa neekeriä.”

”Sinä helvetin konna”, huusi Legrand. nähtävästi keveämmällä mielellä, ”jos sinä päästät kuoriaisen, katkaisen sulta kaulan. Kuuntele nyt, Jupiter, voitko kuulla minua?”

”Kyllä Massa, ei tarvitse niin ärjyä neekeriraukalle.”

”No, kuule nyt! – jos menet niin pitkälle oksaa myöten kuin vaan voit vaaratta ja pudottamatta kuormista annan sinulle lahjaksi hopeadollarin, kun tulet kotiin!”

”Minä olen jo siellä. Massa Will, siellä minä olen”, vastasi neekeri nopeasti – ihan äärimmäisessä päässä nyt.”

”Ihan päässä!” melkein huusi Legrand, ”sanotko että olet oksan päässä?”

”Tulen paikalla, Massa, voi, voi! Jumala varjelkoon! mitä puussa on?”

”No”, huusi Legrand ihastuneena, ”mitä siellä on?”

”Ei se muuta ole kuin pääkallo. Joku on jättänyt päänsä puuhun! ja varis on ahminut suuhunsa jokikisen palan lihaa.”

”Pääkallo, niinkö sanoi! – hyvä! – millä tapaa se on kiinnitetty oksaan, mikä pitää sitä kiinni?”

”Varmasti katson, Massa. No, sepä oli kumma, todellakin – se on suuri, paksu naula, joka sitä pitää kiinni puussa.”

”No hyvä. Jupiter! tee juuri niin kuin sanon. Kuuletko?”

”Kuulen, Massa.”

”Kuuntele sitte! Katso kallon vasempaa silmää.”

”Hm, vai niin, hyvä on! Mutta hänellä ei ole yhtään silmää.”

”Senkin aasi! Etkö voi eroittaa oikeata kättäsi vasemmasta?”

”Kyllä luulisin tietäväni – se on vasen käsi, jolla hakkaan puita.”

”Hyvä, koska sinä olet vasenkätinen; ja sinun vasen silmäsi on samalla puolella kuin vasen kätesi. Nyt luulen että voit löytää kallon vasemman silmän eli paikan, jossa se on ollut. No, kuinka käy? Oletko löytänyt sen?” Seurasi pitkä vaitiolo. Viimein kysyi neekeri:

”Onko kallollakin vasen silmä samalla puolella kuin vasen käsi? Mutta kallolla ei ole hituistakaan kädestä jälellä – no eihän se tee mitään! Olen jo saanut selville, tässä on vasen silmä. Mitä sille tehdään?”

”Laske alas kuoriainen sen läpi niin pitkälle kuin nauhaa riittää – mutta varo vain ettet pudota sitä.”

”Kaikki olen jo tehnyt, helppoa oli laskea kuoriainen reijästä. Katsokaa nyt sitä siellä alhaalla.”

Tämän keskustelun aikana emme voineet ensinkään nähdä Jupiteria; mutta kuoriainen, jonka hän oli laskenut alas, näkyi nyt riippuen nuoran päässä, ja kimalteli kuin kirkastettu kultainen kuula mailleen menevän auringon säteissä, joista muutamat vielä himmeästi valaisivat paikkaa, jossa seisoimme. Kuoriainen riippui aivan vapaasti, oksia ei ollut lähellä ja jos se putoaisi, tulisi se aivan jalkojemme juureen. Legrand otti nyt viikatteen ja raivasi puhtaaksi hyönteisen alle ympyrän, joka oli noin kolme tai neljä jalkaa läpimitaten, jonka jälkeen hän käski Jupiterin heittämään irti nuoran ja tulemaan alas puusta.

Suurella huolella pistettyänsä tikun maahan juuri siihen paikkaan johon kuoriainen putosi, otti ystäväni mittanauhan taskustaan. Pani kiinni mittanauhan toisen pään siihen paikkaan puuta, joka oli lähinnä tikkua, mittasi ensin puusta tikkuun ja sitte eteenpäin molempien pisteiden määräämää suuntaa viisikymmentä jalkaa, sillä aikaa kuin Jupiter raivasi pois karhunmarjapensaat viikatteella. Siihen paikkaan pisti Legrand uuden tikun, jonka ympäri hän veti ympyrän, joka oli noin neljä jalkaa läpimitaten. Legrand otti nyt lapion itselleen, jätti yhden Jupiterille ja yhden minulle ja pyysi meidän kaivamaan niin pian kuin mahdollista.

Totta puhuen ei minulla koskaan ole ollut erityistä mieltymystä semmoiseen huviin ja tässä tapauksessa varsinkin olisin mielelläni kieltäytynyt, sillä yö alkoi lähetä ja olin jotensakin väsynyt, kun niin paljon olin ollut liikkeessä; mutta en voinut keksiä mitään keinoa päästäkseni vapaaksi työstä ja pelkäsin että saattaisin ystäväni mielen pois tasapainosta, jos kieltäytyisin. Jos olisin voinut luottaa Jupiterin apuun, en olisi epäillyt, vaan olisin koettanut saada hullun kotiin vaikka väkipakolla: mutta tunsin liian hyvin neekerin mielenlaadun enkä voinut toivoa että hän missään tapauksessa tahtoisi auttaa minua persoonallisessa ottelussa hänen herraansa vastaan. En epäillyt ettei viimeksimainittu ollut saanut jotakin etelän taikauskosta juuri maahan kaivettuihin aarteisiin nähden, ja että hänen mielikuvituksensa oli yhä saanut vahviketta kuoriainen löydön kautta ja mahdollisesti vielä Jupiterin mielipiteestä että se ”kuoriainen oli puhtaasta kullasta”. Mieli joka on altis ajottaiselle hulluudelle yhtyy pian edeltäpäin saatuihin mieluisain aatteisiin – ja juolahti mieleeni mitä miesraukka oli sanonut että kuoriainen ”ennusti hänelle onnea”. Itse asiassa olin hyvin kiusattu, mutta päätin vihdoinkin mukautua välttämättömyyteen – kaivan innolla, että sillä tapaa mitä pikemmin hän itse voisi omilla silmillään nähdä haaveidensa petollisuuden.

Kun olimme sytyttäneet lyhdyt, jotka olivat meillä mukana, ryhdyimme työhön ja kaivoimme semmoisella innolla kuin jos työmme olisi tärkeämpääkin ollut; kun punainen valo lankesi päällemme ja työkaluillemme en voinut olla ajattelematta kuinka ihailtavan ryhmän me mahdoimmekaan muodostaa ja kuinka epäiltävältä työmme mahtoi näyttää jos joku sattumalta tulisi hämmästyttämään meitä.

Kaivoimme oikein vahvasti kaksi tuntia. Emme virkkaneet juuri mitään ja ainoa mitä peloitti meitä oli koiran haukunta, koira näytti olevan erittäin huvitettu meidän työstämme. Viimein rupesi se niin kovasti haukkumaan että pelkäsimme sen herättävän huomiota, jos sattuu ketä ihmisiä olemaan läheisyydessä; kuitenkin oli se vain Legrand, joka sitä pelkäsi, minä puolestani olisin tullut iloiseksi jos vaikka mikä keskeytys olisi helpoittanut pyrkimystäni saada hänet kotiin. Jupiter ryhtyi viimein hyvin tehokkaaseen keinoon vaientaakseen meteliä, hän hyppäsi ylös haudasta päättäväisen ja vihaisen näköisenä ja sitoi yhden henkselinsä koiran kuonon ympäri, jonka perästä hän hiljaa jupisten palasi työhön.

Jo ennenmainitun ajan kuluttua olimme päässeet viiden jalan syvyyteen; mutta ei vielä näkynyt mitään aarteen jälkiä. Nyt seurasi yleinen vaitiolo ja aloin toivoa että ilvehdys oli lopussa. Mutta Legrand vaikka nähtävästi hyvin alakuloisena, pyyhki otsaansa miettiväisen näköisenä ja alkoi uudelleen. Olimme nyt kaivaneet koko ympyrän neljä jalkaa läpimitaten ja aloimme nyt laajentaa sitä laidoilta ja menimme sitte eteenpäin vielä kaksi jalkaa syvemmälle. Mutta ei mitään löytynyt. Kullan etsijä, jota sydämmestäni surkuttelin, kiipesi vihdoin ylös kuopasta, katkerin pettymys kuvastui hänen kasvojensa joka piirteessä, hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti panemaan takkia päälleen, jonka oli viskannut pois kun ryhtyi työhön. En tehnyt mitään huomautusta koko ajalla. Saatuaan merkin isännältään rupesi Jupiter kokoamaan työaseita. Kun tämä oli tehty ja koiran kuono vapautettu siteestä aloimme vaieten kulkea kotia kohti.

Olimme astuneet ehken noin kaksitoista askelta kun Legrand yhtäkkiä hyppäsi Jupiterin luo ja otti häntä kurkusta kiinni. Hämmästynyt neekeri pudotti lapiot ja lankesi polvilleen suu ja silmät selällään.

”Konna!” sanoi Legrand, sanat, sähisivät hänen kokoonpuristettujen hampaittensa välitse, ”sinä helvetin musta konna! puhu, minä käsken sinua! – vastaa minulle tässä silmänräpäyksessä kiertelemättä! – mikä – mikä on sinua vasen silmäsi?”

”Oi, minun kulta hyvä Massa Will; eikö tämä ole minun vasen silmäni?” mörähti säikähtynyt Jupiter ja pani samalla kätensä oikean silmänsä päälle ja piti kättään siinä epätoivon itsepäisyydellä ikäänkuin olisi pelännyt että herransa raapasisi hänen silmänsä pois.

”Johan minä arvasin! – tiesinhän sen! hurraa!” huusi Legrand päästäen irti neekerin ja rupesi hyppelemään tehden kaikenlaisia keikahduksia ja hyppyjä palvelijan suureksi hämmästykseksi; tämä nousi ylös ja tuijotti vuoroon minuun, vuoroon herraansa.

”Tulkaa, meidän täytyi mennä takaisin”, sanoi viimemainittu; ”kaikki ei ole vielä hukassa”, ja hän vei meidät tulpaanipuun luo.

”Jupiter”, sanoi hän kun olimme tulleet sen juurelle, ”tule tänne! Oliko pääkallo naulattu otsaan niin että kasvot olivat ulospäin vai oksaan päin?”

”Kasvot oli ulospäin, Massa, niin että varis voi helposti silmät viedä.”

”No niin, oliko se tämän vai tuon silmän kautta kun sinä lastit alas kuoriaisen?” Legran kosketti molempia Jupiterin silmiä.

”Tämän silmän, Massa, vasemman silmän, juuri niin kuin minulle sanoitte”; ja neekeri osoitti oikeaa silmäänsä.

”Hyvä on – meidän täytyy koettaa uudestaan.”

Ikäväni, jonka hulluudessa nyt olin näkevinäni jonkun määrätyn menettelytavan, muutti tikun, joka osoitti paikkaa, mihin kuoriainen oli pudonnut, noin kolme tuumaa länteenpäin entisestä paikasta. Sen jälkeen mittasi hän taas samalla tapaa kuin edellisellä kertaa rungosta tikkuun ja sitte suoraan eteenpäin ja tuli täten paikkaan, joka oli monta askelta siitä paikasta, josta olimme kaivaneet.

Nyt piirsi hän jonkun verran suuremman ympyrän kuin edellisellä kerralla, jonka jälkeen taas saimme ryhtyä lapioimaan. Olin kauhean väsynyt, mutta en voi sanoi miksi, vaan en enää tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä työhön. Olin, ihme kyllä, tullut huvitetuksi ja melkeinpä innostunut. Ehkenpä Legrandin menettelyssä oli jotain erityistä, jotakin ajateltua ja punnittua, joka minuun vaikutti. Kaivoin innolla ja huomasin hämmästyksekseni että silloin tällöin todellakin odotin saada nähdä sitä kuviteltua aarretta, joka oli pannut onnettoman seuralaiseni pään pyörälle. Hetkellä, jolloin nämä mielikuvat enin ahdistivat minua ja kun olimme tehneet työtä noin puolitoista tuntia, keskeytti koira meidät taas ja rupesi hurjasti ulvomaan. Edellisellä kertaa oli hänen levottomuutensa vain leikin halusta tai oikusta, mutta nyt oli se katkeraa ja todenperäisiä. Kun Jupiter taas koetti sitoa kuonoa, teki se hurjaa vastarintaa, hyppäsi kuoppaan ja rupesi raivoissaan raapimaan multaa käpälillään. Muutaman sekuntin ajalla oli se paljastanut joukon ihmisluita, jotka muodostivat kaksi täydellistä luurankoa ja joiden joukossa oli paljon metallinappia ja näytti vielä olevan mädänneitä villavaatteita. Parin lapion piston jälkeen tuli esille pitkän espanjalaisen veitsen terä ja kun kaivoimme edelleen tuli kolme tai neljä kappaletta kulta- ja hopearahoja näkyviin.

Näitä nähdessään Jupiter tuskin voi hillitä iloaan, mutta hänen herransa kasvoissa kuvastui ylenpalttinen pettymys. Hän kehoitti kumminkin meitä jatkamaan ponnistuksemme, tuskin oli hän sen sanonut kun putosin nenälleni, olin pistänyt saappaani kären paksuun rautarenkaaseen, joka oli puoleksi peittynyt irtonaiselta mullalla.

Teimme työtä nyt oikein toden perästä, enkä koskaan ole ollut kymmentä minuuttia niin suuressa jännityksessä. Sillä ajalla olimme onnellisesti paljastaneet soikean puisen arkun, joka päättäen sen turmeltumattomuudesta ja kovuudesta, oli varmaankin jollain kemiallisia aineella tehty kivettyneeksi, mahdollisesti elohopeakloridilla. Se oli kolme ja puoli jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja kaksi ja puoli jalkaa korkea ja ympäröitty rautaristikolle taotuista rautavanteilla – kuusi kaikkiaan – joiden avulla kuusi henkeä voi hyvin ottaa siitä kiinni. Meidän ylenpalttiset ponnistuksemme saivat sen ainoastaan hiukan liikahtamaan paikaltaan, näimme että oli aivan mahdoton saada liikkeelle niin suurta painoa. Onneksi oli kansi kiinitetty ainoastaan kahdella nostettavana säpillä. Sykkivin sydämmin ja vavisten levottomuudesta otimme ne auki. Samassa oli silmiemme edessä arvaamattoman suuri aarre. Kun annoimme valon lyhdystämme langeta kuoppaan syöksyi vastaamme kuin salamoita suuresta kulta- ja jalokivijoukosta, jotka aivan häikäisivät silmämme.

En tahdo edes koettaa kuvailla tunteitamme tämän näyn kestäessä. Hämmästys oli tietysti ylin tunne. Legrandin voimat näyttivät jännityksestä loppuneen, hän lausui ainoastaan muutamia sanoja. Jupiterin kasvot olivat niin kalman kalpeat kuin neekerin voi olla. Yhtäkkiä lankesi hän polvilleen kuoppaan ja pisti paljaat käsivartensa aina kyynärpäihin asti kultaan ja antoi niiden olla siinä aivan kuin olisi nauttinut virkistävästä kylvystä. Lopuksi virkkoi hän huoaten, ikäänkuin itsekseen olisi puhunut: ”Ja tämä kaikki tulee kultakuoriaisesta! Pieni kultakuoriaisraukka, jota niin pahasti pitelin! Etkö häpeä itseäsi neekeri – vastaa minulle siihen?”

Minun täytyi viimeinkin huomauttaa sekä herraa että palvelijaa, että oli välttämätöntä viedä pois aarre. Alkoi olla myöhäinen ja meidän täytyi kiirehtiä jos mieli ennättää ennen päivän nousua saada kaikki varmaan talteen. Oli vaikea sanoa mitä pitäisi tehdä ja paljon aikaa tuhlasimme neuvotteluun – niin ymmällä olimme kaikki. Lopuksi otimme arkusta kolme neljännestä sen sisällöstä, siten tuli se keveämmäksi, jonka jälkeen saimme sen kuopasta nostetuksi. Pois otetut tavarat kätkimme pensaiden sisään ja jätimme koiran niitä vahtimaan. Jupiter varoitti sitä kovasti ettei saanut paikaltaan hievahtaa eikä avata suutansa ennen takaisin tuloamme. Läksimme kotiin päin arkun kanssa ja suurien ponnistusten jälkeen pääsimme perille kello yksi aamulla. Olimme niin läpeensä väsyneitä ettemme sillä hetkellä mihinkään kyenneet, söimme illallisen ja lepäsimme kello kahteen, ja läksimme taas vuoristoon, otimme mukaamme kolme suurta säkkiä, jotka onneksi löysimme kotoa. Vähä ennen neljää saavuimme kuopalle, jaoimme saaliin loput keskenämme niin tasan kuin mahdollista ja peittämättä kuoppaa, palasimme kotiin, jossa toistamiseen laskimme maahan kultakuormamme, juuri kun koittavan auringon ensimäiset säteet pistivät esiin idässä.

Voimamme olivat kerrassaan loppuneet, mutta hetken jännitys ei meille todellista lepoa suonut. Kolme tai neljä tuntia levottomasti nukuttuamme nousimme ylös ikäänkuin sopimuksesta, aarteitamme vielä tarkemmin tutkiaksemme.

Arkku oli ollut reunojaan myöten täynnä ja sisällyksen tutkimiseen meni meiltä koko päivä ja suuri osa seuraavaa yötä. Sinne pannessa ei järjestyksestä ollut lukua pidetty, vaan kaikki olivat hujan hajan viskattu. Tarkan lajittelemisen perästä huomasimme että käsiimme oli joutunut paljon suurempi omaisuus kuin luulimmekaan ensi näkemältä. Rahaa oli vähän yli neljäsataaviisikymmentätuhatta dollaria, rahojen erilaiset arvot kun laskimme niin tarkkaan kuin mahdollista, silloin vallitsevan kurssin mukaan. Hopearahaa ei ollut ensinkään, ainoastaan kultarahaa vanhoilta ajoilta ja monenlaista – ranskalaista, espanjalaista, saksalaista ja muutamia englantilaisia guineoita, sitte vielä veromarkkoja, joiden arvoa emme tietäneet. Siellä oli muutamia hyvin suuria ja painavia rahoja, niin kuluneita, ettemme kirjoituksia voineet lukea. Amerikkalaisia rahoja ei ollut. Vaikeampi oli määrätä jalokivien arvoa. Timanttien joukossa – joita oli sata kymmenen kaikkiaan – ei ollut yhtään pieniä, mutta monta erittäin suurta ja puhdasta. Vielä oli kahdeksantoista rubiinia, omituisia kiillostaan, kolmesataa kymmenen smaragdia, kaikki erinomaisen kauniita, kaksikymmentäyksi safiiria ja yksi opaali. Kaikki nämä kivet olivat irrotetut kehyksistään ja olivat irtonaisina arkussa. Itse kehykset, jotka keräsimme muun kullan mukana, näkyivät olevan taotut, varmaankin siksi ettei niitä tunnettaisi. Paitsi tätä oli siellä vielä suuri joukko arvokkaita kultakoristuksia; lähes kaksisataa kultasormusta, korvarenkaita, kalliita ketjuja – taisi olla kolmekymmentä – kahdeksankymmentäkolme suurta ja painavaa krusifiksia, viisi kallisarvoista suitsutusastiaa, suuri kultainen punssimalja, siinä oli paljon koristuksia, viiniköynnöksiä ja muita kuvioita, takomalla tehtyjä, kaksi miekan kahvaa erittäin hienoa työtä ja paljon muita pienempiä kaluja, joita en enää muista. Näiden kaikkien arvokkaiden esineiden paino nousi yli kolmesataaviisikymmentä naulaa, johon en laskenut sataayhdeksääkymmentäseitsemää oivallista kultakelloa, joista kaksi oli kumpikin viidensadan dollarin arvoisia. Moni niistä oli hyvin vanha ja koska sisukset oli vähemmässä tai suuremmassa määrässä ruostuneet olivat ne ajanmäärääjinä arvottomia, mutta kaikissa niissä oli runsaasti jalokiviä kiinitetty kansiin. Arvioimme silloin illalla arkun koko sisällön noin puoleksitoista miljoonaksi dollariksi, mutta kun tarkemmin katselimme koristuksia ja jalokiviä, huomasimme tämän arvioimisen liian alhaiseksi.

Kun vihdoinkin olimme lopettaneet tarkastuksen ja ensimäinen jännitys oli vähän lauhtunut, rupesi Legrand, joka näki että olin kuolla kärsimättömyydestä saada tietää tämän erinomaisen arvoituksen selvityksen, antamaan täydellisiä selityksiä kaikista sen yhteydessä olevista seikoista.

”Muistattehan,” sanoi hän, ”sen illan, jolloin annoin teille kuoriaisen piirustuksen. Muistatte varmaankin senkin että loukkaannuin vähän kun teidän mielestänne piirustukseni muistutti pääkalloa. Kun ensin teitte sen huomautuksen luulin että laskitte leikkiä, mutta sittemmin kun muistin ne omituiset pilkut hyönteisen selässä, myönsin itselleni että teidän mielipiteellänne voi olla kyllä tukea todellisuudessa. Kuitenkin kiusasi minua pistosananne piirustustaidostani, sillä minua on pidetty onnistuneena taiteilijana ja kun ojensitte minulle pergamenttipalasen, olin vähällä sen rutistaa ja viskata uuniin.”

”Paperipalaa tai tarkoitatte,” sanoin.

”Ei; se oli hyvin paperin näköistä, ja luulin ensin että se olikin paperia, mutta kun rupesin piirtämään, huomasin heti, että se oli palanen hienoa pergamenttia. Se oli hyvin likainen, niin kuin muistatte. No niin, juuri kun olin rutistaa sen kokoon sattui silmäni piirustukseen ja voitte kuvitella hämmästystäni kun todellakin huomasin pääkallon kuvan juuri siinä johon olin ollut piirtävinäni kuoriaisen. Ajatukseni pysähtyi hetkiseksi hämmästyksestä. Tiesin että piirustukseni yksityiskohdissa oli hyvin eroava tästä, jos siinä tosin oli yhtäläisyyttäkin yleispiirteissä. Otin kynttilän ja istuuduin huoneen toiseen päähän ja tarkastin pergamenttiä. Kun käänsin sen näin oman piirustukseni takapuolella, juuri semmoisena kuin olin sen tehnyt. Ensimäinen ajatukseni oli vain hämmästys todellakin omituisesta yhdennäköisyydestä muodossa ja siitä ihmeellisestä sattumasta, että toisella puolen pergamentti oli minun tietämättäni pääkallo aivan minun piirustukseni takana ja että tämä kallo ei ainoastaan muodon vaan myös suuruuden puolesta oli niin samanlainen piirustukseni kanssa. Sanon teille että se omituinen sattuma teki minut aivan mykäksi sillä hetkellä. Sehän onkin tavallinen seuraus semmoisesta sattumasta. Ajatus koettaa etsiä yhteyttä – syytä ja vaikutinta – ja kun se ei onnistu, seuraa hetkellinen lamautuminen. Mutta kun olin selvinnyt siitä heräsi minussa vakuutus, joka vielä enemmän hämmästytti minua kuin tämä yhteensattuma. Muistin selvästi ja varmasti ettei pergamentilla ollut mitään perustusta ennestään, silloin kun piirsin kuoriaisen. Olin ihan varma siitä, sillä muistin että olin tarkastanut molemmat puolet löytääkseni puhtainta paikkaa.

”Jos pääkallo silloin jo olisi siinä ollut, olisin sen tietysti huomannut. Tässä oli todellakin jokin salaperäinen seikka, jota en voinut selvittää, mutta jo silloin häämöitti sieluni sisimmässä himmeä valo, kuin kiiltomadon, aavistus siitä minkä viime yön seikkailut saattoivat niin loistavasti todellisuuteen. Nousin ylös, panin pois pergamentin ja heitin kaiken ajatuksen siitä sikseen, siksi kun pääsisin yksin.

Heti kun te olitte mennyt ja Jupiter nukkunut, rupesin minä vielä enemmän järjestyksellisesti tutkimaan asiaa. Ensi sijassa rupesin miettimään millä tavalla pergamentti oli joutunut minun huostaani. Paikka, josta löysin kuoriaisen, oli mannermaan rannikolla noin peninkulma itäänpäin saaresta, aivan lähellä nousuveden merkkiä. Kun otin sen kiinni purasi se kovasti, silloin heitin sen irti! Jupiter taas ennenkun tarttui hyönteiseen, joka oli lentänyt hänen luokseen, katseli tavallisella varovaisuudellaan heti jotakin millä voisi ottaa sitä kiinni. Hänen silmänsä ja myöskin minun sattuivat pergamenttipalaseen, jota silloin luulin paperiksi. Se oli puoleksi peittynyt hiekkaan, mutta yksi nurkka näkyi. Lähellä sitä paikkaa, josta sen löysimme, huomasimme veneen jäännöksiä, joka luultavasti oli tullut jostain laivasta. Hylky oli varmaankin siellä ollut jotensakin kauvan, sillä puuaine oli melkein kokonaan kadottanut yhtäläisyyden venepuun kanssa.

No niin, Jupiter otti ylös pergamentin, kääri kuoriaisen siihen ja antoi sen minulle. Heti senjälkeen menimme kotiin ja tapasimme tiellä luutnantti G:n. Näytin hänelle kuoriaista ja hän pyysi saada ottaa sen mukaansa linnoitukseen, johon minä myönnyin. Hän pani kiireellä kuoriaisen liivin taskuun paljaaltaan ilman pergamenttiä, jonka oli pitänyt kädessään kun hän katseli kuoriaista. Ehkenpä hän pelkäsi että katuisin ja piti viisaimpana pitää varmuudessa saaliinsa; te tiedätte kuinka huvitettu hän on kaikesta mikä kuuluu luonnonhistoriaan. Samalla kertaa varmaankin tietämättäni pistin pergamentin taskuuni.

Te muistatte että kun menin pöydän luo piirtämään kuoriaisia en löytänyt yhtään paperia sieltä, missä sitä tavallisesti oli. Etsin taskuistani jos sattuisi olemaan jotakin vanhaa kirjettä, silloin tuli käteeni pergamentti. Mainitsen kaikki nämä seikat, siksi kun ne tekivät minuun niin omituisen vaikutuksen.

Varmaankin pidätte minua haaveksijana, mutta olin jo saanut selville jonkunmoista yhteyttä. Olin pannut yhteen suuren ketjun kaksi rengasta. Meren rannalla oli vene ja lähellä venettä pergamentti – ei paperi – jolla oli piirretty pääkallo. Te kysytte tietysti mitä yhteyttä tässä on? Niin se on siinä että pääkallo on merirosvojen vertauskuva. Pääkallolippu nostetaan ylös kaikissa otteluissa. Minä sanoin että lappu oli pergamentti, ei paperia. Pergamentti on kestävämpää – melkeinpä turmeltumatonta. Vähäarvoisia asioita ei juuri pergamentille panna, sillä se jokapäiväisessä käytännössä on vähemmin sopivaa kuin paperi. Tämä seikka antoi aihetta siihen ajatukseen, että pääkallossa oli jokin erityinen tarkoitus. Myöskin pergamentin muoto oli kiinnittänyt huomioni. Ehkenpä oli sen nurkka sattumalta repeytynyt, voi kuitenkin nähdä että kaistale oli alkuaan ollut soikea. Lappu oli juuri sopiva muistiinpanoa varten – johonkin, jota kauvan ja tarkasti tulisi muistissa säilyttää,

”Mutta”, keskeytin minä, ”te sanoitte että kalloa ei ollut pergamentilla kun te piirustitte kovakuoriaisen. Kuinka voitte silloin löytää yhteyttä veneen ja kallon välillä, koska se niinkuin sanoitte on myöhemmin tullut kuin teidän piirustuksenne?”

”Siinä se juuri onkin koko salaisuus; jos kohta juuri tämän seikan ratkaiseminen saattoi minulle verraten vähän vaivaa. Askeleeni olivat varmat ja saattoivat viedä ainoastaan yhteen lopputulokseen. Minä tuumin esimerkiksi näin; kun piirustin kuoriaisen, ei siinä ollut mitään näkyvää pääkalloa. Kun olin saanut piirustukseni valmiiksi annoin lapun teille ja pidin teitä silmällä aivan siihen asti kun annoitte sen minulle takaisin. Te ette siis voinut piirustaa kallon ja ketään, muuta ei ollut saapuvilla. Se ei siis voinut tulla ihmiskäden kautta; ja kuitenkin se oli siinä.

Koetin nyt muistutella mieleeni kaikki pienimmätkin seikat, jotka tapahtuivat kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Ilma oli kolea (omituinen ja onnellinen sattuma) ja takkavalkea roihusi liedellä. Olin varistunut kävelyllä ja istuin pöydän luona; mutta te olitte vetänyt tuolinne ihan lähelle uunia. Juuri kun olin antanut teille pergamentin ja teidän piti katsoa sitä, tuli Wolff sisään ja hyppäsi päällenne. Sillä aikaa kun te vasemmalla kädellänne hyväilitte sitä ja piditte kauvempana luotanne, annoitte oikean kätenne, jossa oli pergamentti, riippua lähellä tulta. Luulin ensin että piirustus syttyisi palamaan ja yritin varoittaa teitä, kun veditte sen pois ja rupesitte sitä tutkimaan. Kun otin kaikki nämä seikat huomioon en epäillyt hetkeäkään että tuli oli se voima, joka saattoi selväksi pääkallon pergamentilla. Niinkuin hyvin tiedätte on ollut olemassa ikivanhoista ajoista kemiallisia keinoja, joiden avulla voi saada aikaan sekä paperilla että pergamentilla kirjoitusta, joka tulee näkyviin ainoastaan jos se joutuu tulen vaikutuksen alaiseksi. Toisinaan täytetään koboltoxidia, liuotettuna aquaregiaan ja seoitettuna neljä kertaa sen painolla vettä – siitä tulee vihreää mustetta. Puhtaasta kobolt-metallista liuotettuna salpelteri-spriissä saa punaista. Nämä värit haihtuvat pitemmän tai lyhemmän ajan kuluttua, sitte kun aine, jolla on kirjoitettu, jäähtyy, mutta tulee taas esille, jos se joutuu kuumuuteen.

Tarkastin pääkalloa suurimmalla huolellisuudella. Sen ulkoreunat – ne jotka olivat lähinnä pergamentin laitaa – olivat tulleet paljoa selvemmiksi kuin muualta. Oli selvää että lämmön vaikutus oli epätäydellinen tai epätasainen. Sytytin tulta ja koetin saada pergamentin kokonaisuudessaan kuumuuteen. Alussa ei se muuta vaikuttanut, kuin että hämärät piirteet tulivat selvemmiksi, mutta kun pitkitin koetta näkyi kaistaleen toisessa nurkassa vinoon vastapäätä sitä johon pääkallo oli piirustettu, kuvio jota ensin luulin vuoheksi. Tarkemmin katsottuani huomasin kuitenkin että se oli kuvaavinaan kiliä.”

”Ha! ha!” sanoin minä, ”ei minulla todellakaan ole oikeutta nauraa teille – puolitoista miljoonaa rahaa on liian vakava asia leikinteolle – mutta te olette jo liittämässä kolmatta rengasta ketjuunne – ette varmaankaan tahdo sanoa että on olemassa joku erityinen yhtymäkohta teidän merirosvoillanne ja vuohella? Merirosvoilla ei varmaankaan ole mitään tekemistä vuohien kanssa – nehän kuuluvat maanviljelykseen.”

”Mutta olenhan sanonut että kuvio ei ollut vuohi.”

”Hyvä, no kili sitte – se taitaa melkein sama olla.”

”Melkein sama, mutta ei aivan”, sanoi Legrand. ”Varmaankin olette kuullut puhuttavan eräästä kapteeni Kidd[1]istä. Käsitin heti eläimen kuvan jonkunlaiseksi kuvaannolliseksi nimikirjoitukseksi, sillä sen asento pergamentilla herätti sen ajatuksen. Pääkallo vastaavassa kulmassa oli samalla tapaa nimimerkin tai sinetin näköinen. Mutta olin kovasti pahoillani kun en mitään muuta löytänyt – itse todistuksen sisällystä.”

”Varmaan odotitte löytyvän kirjoituksen, sinetin ja nimikirjoituksen väliltä.”

”Jotakin sinnepäin. Asia oli näin, että tunsin vastustamattoman aavistuksen tulevan mieleeni, niinkuin lähenevän äärettömän onnen. Tuskinpa voin sanoa minkätähden. Ehkenpä se oli itse asiassa enemmän toivomus kuin todellinen luulo. Mutta – voitteko uskoa sitä? – Jupiterin tyhmä lausunto, että kuoriainen oli puhdasta kultaa, teki syvän vaikutuksen mielikuvitukseeni. Ja sittemmin – tämä erinomainen seuraus satunnaisesta yhtymästä. Ajatelkaa kuinka pelkkä sattuma se oli että nämä tapahtumat sattuisivat juuri sinä yhtenä päivänä koko vuonna, jolloin oli niin kylmä, että tarvittiin valkeaa lieteen ja että ilman takkavalkeaa ja koiran hyökkäystä juuri oikeana hetkenä en koskaan olisi pääkalloa huomannut ja sillä tapaa en koskaan päässyt aarteen omistajaksi.”

”Jatkakaa – en tahdo jaksaa odottaa.”

”No niin; te olette tietysti kuullut niitä monia kertomuksia – tuhansia epävakaisia huhuja rahoista, jotka Kidd ja hänen toverinsa ovat kaivaneet maahan johonkin Atlantin rannoille. Näillä huhuilla mahtoi olla perää ja että nämä huhut ovat voineet säilyä niin kauvan riippui minun mielestäni siitä että aarre yhä vielä oli maassa. Jos Kidd olisi kätkenyt saaliinsa joksikin aikaa ja ottanut sen pois, eivät varmaankaan nämä huhut olisi tulleet korviimme niiden nykyisessä muuttumattomassa muodossa. Täytyi myös huomata että kaikki kertomukset koskevat etsittyjä aarteita, ei löydettyjä. Jos merirosvo olisi ottanut pois rahansa, olisi asia siihen loppunut. Minusta näytti siltä, että sattuma – esimerkiksi kadotettu muistiinpanokirja, jossa aarteen paikka oli ilmoitettu – oli tehnyt hänelle mahdottomaksi löytää sitä ja että hänen seuraajansa olivat saaneet tämän tiedoksi, jotka muussa tapauksessa tuskin koskaan olisivat saaneet tietää että mikään aarre oli kätketty, mutta jotka nyt innokkailla mutta hyödyttömillä hankkeillaan kaivaten oikeata johtoa etsiä sitä, antoivat ensin aihetta niihin kertomuksiin, jotka nyt ovat niin yleisiä. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan, että mikään suurenarvoinen aarre olisi löydetty rannalta?”

”En koskaan.”

”Mutta että Kidd on kerännyt äärettömiä aarteita sen kaikki kyllä tietää. Pidin siis varmana että ne vielä olivat maassa; ja te tuskin kummeksunette, kun sanon teille, että toivon, melkeinpä aivan varmasti että siinä niin kummallisella tavalla löydetyssä pergamentista oli ilmoitettu piilopaikka.”

”Mutta kuinka sitte menettelitte?”

”Pidin vielä pergamenttia tulen luona enentäen kuumuutta, mutta ei mitään näkynyt. Ajattelin nyt että lika olisi syynä tähän pettymykseen, jonka tähden huolellisesti huuhdoin pergamentin kiehuvalla vedellä, sekä panin sen sitte läkkiseen pannuun, joka pantiin hiilillä kuumennetulle arinalle. Muutaman minuutin kuluttua kun pannu oli tullut hyvästi kuumennetuksi, otin kaistaleen pois ja huomasin ilokseni siinä monessa paikassa pilkkuja, jotka näyttivät olevan järjestetyissä riveissä olevia numeroita. Panin sen uudelleen pannuun ja annoin olla minuutin vielä. Kun sen jälkeen olin sen pois, oli koko kirjoitus semmoinen kuin sen nyt näette.”

Legrand antoi minulle pergamentin kuumennettuaan sen uudestaan ja nyt näkyi pääkallon ja vuohen välillä seuraava punaisella musteella karheasti piirretty salakirjoitus:

– 2 > 7 ( 8 X 6 < 6 6 X < 8 + – 3 ! 5 ( ( 6 X X 8 < 8 – 3 ( 8 6 X 5 + 6 X ! 46 V 5 ( ( 8 + 5 ( ) 7 ? 2 V V 5 + + ! 7 2 ? X 6 8 X ! 5 ! ! 8 2 ? X 6 ! 3 6 X ! 8 V 6 + 4 4 ! ! 6 8 < 3 – ) 36 X ? 36 ( ( 6 + 5 + < 7 7 – 8 8 ; 8 + X 5 6 ! X 5 V 7 X – 8 8 ; 8 6 ! 7 < 4 3 ( 5 ( ( 8 ( 8 X ? 5 ? 8 ( ( 3 + > 8 X 5 V V 8 X ! 8 X 6 ( V 7 X ! 7 X 4 3 ; 8 X X 8 ( 6 + ) 8 X X 8 < 4 4 X ! 8 ? 4 4 ( 8 + ( 7 < 6 ? 8 ? X 6 ? 2 V V 5 + ! 7 > 6 6 X 6 ? 2 2 + 7 ; 7 7 5 ! 5 5 + < 7 6 +

”Mutta”, sanoin minä kun annoin takaisin pergamenttikaistaleen, ”olen vieläkin yhtä vähän selvillä kuin ennen. Vaikka asia koskisi kaikkia Golkondan jalokiviä, en sittekään olisi voinut selvittää tätä arvoitusta.”

”Ja kuitenkin”, sanoi Legrand, ”ei ratkaisu ole suinkaan niin vaikea kuin luulisi ensi näkemältä. Nämä merkit muodostavat niinkuin voi aavistaa salakirjoituksen, se tahtoo sanoa, niissä piilee ajatusta. Mutta mitä tiesin Kidd’istä, en voinut luulla hänen osaavan mitään noin mutkaista salakirjoitusta ja otaksuin heti, että nämä merkit olivat hyvin yksinkertaista laatua, jos kohta semmoista, että raa’an merimiehen oli mahdoton saada siitä selvää ilman avainta.”

”Ja te saitte siitä selvän?”

”Hyvin helposti, olen ottanut selkoa monta vertaa vaikeammista salakirjoituksista. Moni seikka ja erityinen taipumus siihen suuntaan on tehnyt sen, että olen alkanut harrastaa semmoisia arvoituksia ja epäilen, että tuskin inhimillinen sukkeluus voi keksiä arvoituksen tätä lajia, jota ei inhimillinen nerokkaisuus ja ahkeruus voi selvittää. Itse teossa kun kerran olin onnistunut saada selville yhteen kuuluvia ja luettavia kirjoitusmerkkejä tuskin ajattelinkaan enää miksikään vaikeudeksi saada selville itse ajatusta.

Tässä tapauksessa – niinkuin itse teossa kaikessa salaisessa kirjoituksessa oli ensimäinen kysymys itse kieli; sillä salakirjoitus riippuu erityisistä kielen omituisuuksista ja vaihtelee niiden mukaan. Yleensä sille, joka tahtoo ottaa selvää salakirjoituksesta, ei ole muuta neuvoa kuin koettaa kaikkia kieliä, joita hän osaa, siksi kun löytää oikean. Mutta tässä esillä olevassa salakirjoituksessa oli kaikki vaikeus poistettu allekirjoituksen avulla. Nimi Kidd osoitti että se oli meidän omaa kieltämme. Muussa tapauksessa olisin ensin koettanut espanjan ja ranskan kieltä, jotka olivat enin luultavat kielet kun oli kysymys merirosvoista espanjalaisella purjehdusalueella. Niinkuin nyt oli otaksuin että salainen kirjoitus oli pantu kokoon meidän kielellämme.

Te näette että on tyhjiä paikkoja sanojen välillä. Semmoisissa tapauksissa on tehtävä verrattain helppo. Rupesin aluksi tarkastamaan lyhyempiä sanoja ja huomasin heti että joka sanassa oli numeroita sekaisin muiden merkkien kanssa jotenkin samassa suhteessa kuin vokaalit sanoissa konsonantteihin nähden.

Minä pidin silloin varmana, että numerot merkitsevät vokaaleja ja kun minä huomasin, että n:o 6 esiintyi 29 kertaa, n:o 6 25 kertaa ja n:o 5 16 kertaa ja minä tiesin, että a on meidän kielessämme enimmin käytetty kirjain, sitte i ja sen jälkeen käytetään eniten kirjainta e, niin pidin minä luultavimpana, että 8 merkitsi a:ta, 6 i:tä ja 5 e:tä.

Kun minä edelleen tiesin, että enimmin käytetyt konsonantit meidän kielessämme esiintyivät jokseenkin järjestyksessä s l t n ja minä huomasin, että salakirjoituksessa

merkki X esiintyi 26 kertaa
     ”     (      ”      19      ”
     ”     !      ”      17      ”
     ”     +      ”      15      ”

mutta kaikki muut merkit vähemmin, niin koetin minä ensin merkkiä X s kirjaimena, merkkiä ( l kirjaimena, merkkiä ! t kirjaimena ja merkkiä + n kirjaimena.

Kun näin otaksutut seitsemän merkkiä liitettiin paikoilleen merkkikirjoituksessa, niin sai se seuraavan muodon:

– 2 > 7 lasi < iis < an –3 tellissa < a – 3 laisen ist 4 i V ella nel ) 7 ? 2 V V ent 7 2 ? si astetta 2 ? sit 3 ista V in 4 4 ttia < 3 – ) 3 is ? 3 illinen < 7 7 – aa ; an seitse V 7 s – aa ; a it 7 < 4 3 lella las ? e ? all 3 n > ase V V asta sil V 7 st 7 s 4 3 ; assa lin ) assa < 4 4 sta ? 4 4 lan l 7 < i ? a ? si ? 2 V V ent 7 < iisi ? 2 2 n 7 ; 7 7 eteen < 7 in.

Että < merkitsi p:tä huomasin helposti, sillä kolmannen sanan täytyi kuulua ”piispan”, koska kiiskan, miisman, riisran eikä mikään muukaan konsonantti sillä paikalla voinut tulla kysymykseen. Pian huomasin myöskin neljännestä sanasta, että 3 merkitsi o:ta ja – h:ta, ja muutamain samanlaisten kokeitten kautta sain koko salakirjoituksen ratkaistuksi, sillä yhteydestä sanoissa huomasin, että

( merkitsi j:tä
?      ”      k:ta
V      ”      m:ää
;      ”      r:ää
4      ”      u:ta
>      ”      v:tä
2      ”      y:tä
7      ”      ä:tä
1      ”      ö:tä

Voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että tämä salakirjoitus on yksi kaikkein yksinkertaisimmista. Nyt on vaan jälellä antaa teille täydellinen käännös pergamentilla olevista merkeistä. Kas näin:

Hyvä lasi piispan hotellissa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi astetta yksitoista minuuttia pohjoiskoillinen päähaaran seitsemäs haara itäpuolella laske kallon vasemmasta silmästä suorassa linjassa puusta kuulan läpi kaksikymmentäviisi kyynärää eteenpäin.”

”Mutta”, sanoin minä, ”arvoitus näyttää minusta yhtä hämärältä tuin ennen. Mitenkä se on mahdollista saada esiin mitään ajatusta tuommoisesta sekasotkusta ”paholaisen istuimia”, ”pääkalloja” ja ”piispan hotelleja”?”

”Minä myönnän”, vastasi Legrand, ”että pikaisesti silmäillen asia näyttää arveluttavalta. Ensimmäinen tehtäväni oli järjestää ajatus niihin luonnollisiin ryhmiin, joita tekijä oli tarkoittanut.”

”Tarkoitatteko välimerkkien asettamista?”

”Jotakin siihen suuntaan.”

”Mutta kuinka tämä oli mahdollista?”

”Minä ymmärsin, että se, joka oli kirjoittanut tämän, oli tarkoituksellisesti yhdistänyt sanat semmoisella tavalla, joka vaikeuttaisi niiden selvittämistä. Muutamain epäonnistuneiden yritysten jälkeen jaoin kirjoituksen näin:

”Hyvä lasi piispan hotellissa paholaisen istuimella – neljäkymmentäyksi astetta yksitoista minuuttia – pohjoiskoillinen – päähaaran seitsemäs haara itäpuolella – laske kallon vasemmasta silmästä – suorassa linjassa puusta kuulan läpi kaksikymmentäviisi kyynärää eteenpäin.”

”Mutta tämäkin jaoitus”, sanoin, ”jättää minut yhä vielä epätietoisuuteen.”

”Se jätti minutkin epätietoisuuteen muutamiksi päiviksi”, sanoi Legrand, ”jolloin tein tarkkoja tutkimuksia Sullivan saaren tienoilla, etsin rakennusta, jonka nimi olisi ”Piispan hotelli”. Kun en saanut mitään selvää asiasta, yritin laajentaa tutkimuksiani ja tehdä niitä enemmän johdonmukaisesti kun yhtäkkiä juolahti mieleeni että tämä ”Piispan hotelli” oli jossain yhteydessä erään vanhan perheen kanssa, jonka nimi oli Bessop, jonka hallussa oli ollut ikivanhoista ajoista vanha herraskartano noin neljä peninkulmaa pohjoiseen saaresta. Minä menin siis herraskartanoon ja kyselin tarkoin siellä olevilta vanhemmilta neekereiltä. Viimein sanoi eräs vanhemmista naisista kuulleensa puhuttavan paikasta, jonka nimi on ”Bessopin linna” ja luuli osaavansa sinne, mutta se ei ole linna eikä hotelli, vaan kallio.”

”Lupasin maksan hänelle hyvästi vaivoistaan ja vähän epäiltyään lupasi hän lähteä viemään minua sinne. Löysimme sen vähällä vaivalla ja kun olin lähettänyt hänet pois, rupesin lähempiin tarkastuksiin. ”Linna” oli muodostunut epäsäännöllisestä joukkiosta jyrkkiä ja rosoisia kallioita, joista varsinkin yksi herätti huomiota korkeudellaan, omituisella muodollaan ja sillä että se oli ihan erillään muista. Kiipesin ylös sen huippuun ja olin ihan neuvottomana mihin pitäisi ryhtyä.

Kun seisoin ja mietin asiaa, sattui silmäni kapeaan ulkonemaan kallionkielekkeeseen itäisellä kallion seinuksella, taisi olla noin kolme jalkaa huipun alapuolella. Tämä kieleke ulkoni noin kahdeksantoista tuumaa yhden jalan levyisenä, samalla kuin komero kalliossa juuri sen yläpuolella antoi sille jonkunverran yhtäläisyyttä tuolien kanssa, joissa on koverrettu selkänoja, joita esi-isämme käyttivät. En epäillyt yhtään sitä, että tämä oli juuri se paholaisen istuin, josta puhuttiin käsikirjoituksessa, ja nyt näytti siltä kuin koko arvoituksen salaisuus olisi selvinnyt.

Se ”hyvä lasi” tarkoitti ainoastaan kiikaria, sillä merimiehet hyvin harvoin puhuvat lasista muussa merkityksessä. Huomasin heti että täytyi käyttää kiikaria ja myöskin että tämä oli se paikka, josta tulisi alkaa. En epäillyt myöskään että sanat ”neljäkymmentä astetta, yksitoista minuuttia”, ja ”pohjoiskoillinen”, olivat tarkoitetut johdoksi kiikarin suunnalle. Kovasti innostuneena näistä löydöistä riensin kotiin, otin kiikarin ja palasin takasin kalliolle.

Laskeuduin alas kielekkeelle ja huomasin, että oli mahdoton istua siinä muuta kuin yhdessä ainoassa asennossa. Tämä seikka vahvisti jo sitä mitä ennen olin ajatellut. Otin kiikarin esille. Tietysti ei ”neljäkymmentä yksi astetta ja yksitoista minuuttia” voineet tarkoittaa muuta kuin korkeutta yli näköpiirin, kun taivaanrannan suunta oli määrätty sanalla ”pohjoiskoillinen”. Tämän viimemainitun suunnan otin heti selville taskukompassin avulla ja kun olin antanut kiikarille neljänkymmenenviiden asteen ylennyksen niin hyvin kuin voin umpimähkään, kuletin sitä hiljaa ylös ja alas, siksi kun huomioni kiintyi pyöreään aukkoon lehtien keskellä suuressa, kaukana olevassa puussa. Tämän aukon keskuksessa näin valkoisen pilkun, mutta en heti voinut huomata mitä se oli. Kun olin asettanut kiikarin, huomasin että se valkoinen pilkku oli ihmisen pääkallo.”

Tämän löydön jälkeen olin siksi herkkäluuloinen että pidin arvoituksen jo aivan kuin ratkaistuna, sillä ”pääoksan seitsemäs haara itäpuolella” ei voinut muuta tarkoittaa kuin kallon asemaa puussa, samalla kertaa kuin sanat ”laukaise kallon vasemmasta silmästä” eivät antaneet muuta kuin yhden selityksen maahan kaivetun aarteen etsimiseen nähden. Ymmärsin että tarkoitus oli laskea kuula kallon vasemmasta silmästä ja että suora viiva, vedetty rungon lähimmästä pisteestä ”kuulan läpi” (tai paikan, johon kuula putoaa) ja siitä mitattu matka viisikymmentä jalkaa ilmoittaisi määrätyn paikan – ja tämän pisteen alla, pidin ainakin mahdollisena, että suuriarvoinen aarre voi olla kätkettynä.

”Kaikki tämä”, sanoin, ”on erittäin selvää, ja vaikka älykkäästi ajateltua, kuitenkin yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää. Kun jätitte ”Piispan hotellin”, mitä teitte sitte?”

”Kun olin tarkoin pannut merkille puun, palasin kotiin. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin, jolloin jätin paholaisen istuimen katosi näkyvistäni pyöreä aukko; en nähnyt sitä ensinkään, vaikka kuinka olisin kääntynyt. Mikä minusta on älykkäintä koko asiassa on se seikka (uudistetut kokeet ovat vakuuttaneet minua siitä että se on niin) että kysymyksessä oleva pyöreä reikä ei näy mistään muusta paikasta kuin ahtaalta kielekkeeltä kallion kupeella.

Tällä tutkimusmatkalla ”Piispan hotellissa” oli Jupiter mukana, joka epäilemättä oli huomannut hajamielisyyteni edellisillä viikoilla ja ei millään muotoa tahtonut jättää minua yksin. Mutta seuraamana päivänä onnistuin heräämään hyvin aikaiseen ja pääsin pakoon, jolloin läksin vuoristoon etsimään puuta. Suurella vaivalla löysin sen. Kun tulin kotiin olin vähällä saada selkääni palvelijaltani. Loput seikkailuista luulen teidän tietävän yhtä hyvin kuin minäkin.”

”Luulen”, sanoin, ”että te menitte väärään paikkaan ensikerralla kaivaessa, Jupiterin tyhmyyden takia, kun hän laski kuoriaisen oikean silmän läpi eikä pääkallon vasemman.”

”Aivan niin. Tämä erehdys teki kuulan luona noin kahden ja puolen tuuman eroituksen – se tahtoo sanoa – tikun luona lähinnä puuta ja jos aarre olisi ollut kuulan alla, ei erehdys olisi niin paljoa merkinnyt. Mutta kuula ja lähin piste puussa olivat vain kaksi pistettä, jotka määrääsivät viivan suunnan ja tietysti lisääntyi virhe vaikka alussa vähäinen, samassa määrässä kuin me pitensimme viivaa ja oli kun pääsimme viidenkymmenen jalan etäisyyteen vienyt ihan väärään. Jos en olisi ollut niin varmasti vakuutettu että siellä jossakin oli aarre kätketty, ei meillä olisi ollut mitään hyötyä työstämme.”

”Mutta teidän ylhäälle osuva puheenne ja tapanne, jolla heilutitte kuoriaista – mikä omituinen aate! Olin varma että te olitte tullut hulluksi. Ja miksi tahdoitte välttämättömästi laskea silmän läpi kuoriaisen eikä kuulaa?”

”Niin, jos sanon suoraan, minua vähän harmitti teidän selvät epäluulonne minun ymmärrykseni suhteen ja päätin rangaista teitä aivan hyväntahtoisesti omalla tavallani, vähäisellä, viattomalla salaperäisyydellä. Siksi heilutin kuoriaista ja siksi annoin pudottaa sen puusta. Teidän huomautuksenne sen painavuudesta antoi minulle viimeisen ajatuksen.”

”Ymmärrän kyllä ja nyt on jälellä ainoastaan yksi seikka, jota saattaa minulle päänvaivaa. Mitä teemme luurangoille, jotka löysimme kuopasta?”

”Se on kysymys, johon minä yhtä vähän voin vastata kuin te. Kuitenkin näyttää ainoastaan yksi selitys todenmukaiselta, vaikka on kauheata uskoa semmoista julmuutta, kuin tämä oletus edellyttää. Se on selvää, että Kiddillä – jos se nyt oli Kidd, joka nyt kätki aarteen, jota en epäile – on täytynyt olla apulaisia työssään. Mutta kun työ oli suoritettu, piti hän kaiketi varmimpana hävittää kaikki todistajat. Ehkenpä oli vaan pari lyöntiä kuokalla sillä aikaa kun hänen apulaisensa olivat työssä kuopassa, ehkenpä tarvittiin tusina lyöntejä – kukapa sen voi tietää?”

(Loppu.)

  1. Englantilainen sana Kidd (ruotsiksi kid) merkitsee nuorta vuohia tai lammasta, vohlaa.


Lähde: Karjalatar 2.10.1900, 4.10.1900, 9.10.1900, 11.10.1900, 13.10.1900, 16.10.1900, 18.10.1900, 20.10.1900, 25.10.1900, 27.10.1900, 30.10.1900.