Kultaiset torvet

Kultaiset torvet Kirjoittanut Otto Manninen

Sävelkuorot korkeat ilmoja kukkuroi,

kevät kenttiä maan tuhat tuhatta kirjavoi.

Iankaikkinen, ruhtinaallinen runsaus –

runon pienet piirrot ei sitä virkkaa voi.

Oli raikkaampi laulu leivosen siivekkään

sinikirkkaudessa, kun kimmelsi kevään koi.

Oh lauhempi läntinen kuulla, mi kuiskaillen

suvi-illan kukkalehdoissa leikamoi.

Oh raskaampi, lentäissä lehtien kelmeäin,

syystuulen huokaus, vaisummin vaikeroi.

Oh ylhempi tuike talvisen tähti yön,

tulikeijut kun Pohjan kaarella karkeloi.

Jyly jylhempi myrskyn, mi murskasi vyöryissään,

mitä alla arkaa ja vienoa vihannoi.

Oli kuumempi suur’ elon kutsu, mi rientämään

sotarintaan sen myriaadeja haltioi.

Syke riemukkaamp’ oli rintojen syttyväin,

sulosilmästä silmä kun juopuen onnea joi.

Uni uljahampi, mi ain’ ylös korkeuksiin

ylimaisiin hohtavat temppeliholvit loi.

Poven kaipaus polttavampi, mi outoin taa

tarumerten rantoja uusia unelmoi.

Oli hartaampi virsi, mi vierellä hautojen

eron murtamille viel’ elontoivoa toi. –

Säveltulva tuo elon kaikkeus-kanteleen,

mi tuimana raastaa, mi armaana ailakoi –

mitä rinnalla sen, runo, pienet piirtosi ois?

Vain raukea kaiku, mi katkelman toistaa voi.

Rivi jälkiä vain – yli ratsue ylhäinen

meni, riensi, ja kultaisten torvien toitahus soi.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.