Kun kerran!

Kun kerran! Kirjoittanut Kössi Kaatra

Kun kerran kaikki ne valveutuis,

ne, jotka nyt vielä makaa,

ja kaikki, kaikki kun liittoutuis

ja vartio tehtäis vakaa,

niin eiköhän silloin jo ennättäis

levon aika ja lohtua lennättäis

hyvä enkeli, siivillä siunaus,

ja kaunihin kirkastus?

Ja eiköhän silloin kukkia vois

maa, jota nyt kirous painaa,

hyvän, hyödyn kukkia, ehkä se lois

elon siihen, mikä on vainaa,

elon, voiman kauneuskaipuuseen

ja uskoa mielehen jokaiseen,

ja eikö se henkeä kohottais

ja kaikkea kasvattais?

Sukukunnat eikö jo ymmärtäis,

mikä onnehen kansat nostais,

ja pyytehet halvat eikö jo jäis?

Vale tottako vielä nyt ostais?

Ja vieläkö mahtien mammona

sais elämän kulkua ohjata

ja määrätä yksilötuntehet

ja hallita aatokset?

Ja vieläkö purppura-loistokkuus

yhä orjien verta pyytäis

ja tokkopa ainehen valtikkuus

yhä orjain henkeä hyytäis?

Ja vieläkö nälkähän kuoltaisiin

ja vieläkö sortua suotaisiin

väkevämmän vainohon heikomman;

katinkultien hintahan?

Oi, emmekö joskus joukolla,

joka mies sekä nainen innoin,

vois puuhata pyhällä tou’olla

ihan halulla yhtärinnoin,

ja emmekö uskoa saattaisi,

jos vaikkakin laihoa kaataisi

syyshallat, että se sittenkin

viel’ joutuvi jyvihin?

Ois ojia luotava jokaisen,

tulis hengen vainio kääntää

sekä syttää kantoja kaskien

ja juuria irti vääntää

ja kiviä kitkeä, kierittää

sekä peltoa pöyhetä, pehmentää

ja uskoa päivien paisteesen

ja tuulihin jumalten?

Näin kaikki kun yhtehen yhtyisi

sekä kutsua hengen kuulis

ja kaikki kun työhön jo ryhtyisi,

niin tottahan silloin – luulis –

kevät koittais elämän talvehen,

ois täytenä mitta jo murheiden

sekä siihen, missä on kirous

vois syntyä siunaus!

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.