Kun oli niin kuuma...
| Kun oli niin kuuma... Romaani, kirj. Ee von Vessu. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen |
Uhv, miten oli kuuma! Puolipäivän aurinko hehkutti rasittavasti tulisilla säteillään. Korehtuurinlukijan selkä oli vähä suojattu niiltä, hänen istuessaan lukemassa ”Naisen tenho” nimisen uuden teoksen ensi arkkeja. Nuorta sydäntä lämmitti tenhoava kertomus naisen tenhosta, vähintäin yhtä paljon kuin aurinko sädekimpullaan selkää. Kummako jos Otto Von oli kasvoiltaankin keitettyyn krapuun vivahtava ja läkähdyttävä kuuma hunku tulvi koko ihmislaitoksesta. Saattoi huomata, että Otto Von etsi jotain tenhoavata, jonka tekisi lämpösellään lämpöseksi. Tavan takaa nousi hän istuimeltaan, unhotti lukemisen ja ikävöiviä silmäyksiä heitteli hieman raollaan olevaan oveen. Kärsimättömästi vetäytyi hän kerran jos toisenkin takaisin korehtuuripöytänsä ääreen, sillä yritys meni usein hukkaan, huomattavasti urkittua tilaisuutta ei vielä ollut tullut. Sekus tuskastutti ja kohotti useita asteita sisäisen kuumuuden tulisuutta. Käsi kavahteli kuin harmin viemänä korvan läheisiin hivuksiin, ja kynsiluut raapasivat tavan takaa päänahkaa.
– Mene jääkaappiin! sai Otto Von kehotuksia möriseviltä huonekumppaleilta. Merkitsevästi vilkasivat ne toisiaan silmiin, ja veitikkamaista hymyä oli huulilla.
Otto Von älysi tehneensä itsensä liian huomatuksi ja koetti poistaa aavistamansa epäluulon istua järrittämällä nokka ”Naisen tenhoa” lähellä. Yhtäkkiä hän pidätti henkeään, sillä oikealla korvallaan kuuli hän jotain, miten joku etääntyi viereisestä kirjapainon konttorista... Etääntyi ohi oven... rappusille... kadulle...
Kuin tulehtuneena, kuumempana entistään istua jäpitti, muistutellen poistuneen konttoriherran askelien kaiku. Aurinko ikäänkuin kiusolen poltti niskaa, jonne hivus peitteen ohueksi ja kauniinsileäksi leikattu reunane päättyi.
– Ah... kun on kuuma..., sanoi Otto Von saadakseen huonetoverit uskomaan, että hänellä oli asiata mennä vilvottelemaan.
Ulos hän meni...
Huonetoverit, jotka olivat rauhallisesti työssään Otto Vonin vielä vilkaistessa viimeisen kerran varovasti heihin, kohottivat nyt päitään. Joku murisi.
– Pian on kala merrassa.
– Mennääs vilkasemaan...
Ja he menivät. Helppo oli hiljaa astua ulos Otto Vonin auki unohtamasta ovesta. Sopivasti saattoi katsoa ulkoa kirjapainokonttoriin... siihen nurkkaan, missä neiti Elämä istua tapasi.
– Siellä se on kimpussa...
Toinen katsoja nyökäytti päältään. Näytelmä oli jotenkin huvittava. Korkealla tuolilla, jolta jalat eivät ulottuneet maahan, istui neiti ikäänkuin ihan turvatonna. Tottunut valloittaja saattoi ensi silmäyksellä huomata, että Otto Vonilla oli ollut joksikin helppo rynnäkkö. Ei muuta kuin asettua tuolin taa, kiertää käsivartensa neidin kokolailla meheväin rintain yli, sukelluttaen toisen käsivarren oikean kainalon alitse, toisen vasemman olan yli. Neiti oli vankina, käsivarsien vankina, ja lämpeni siinä kuumassa ilmapiirissä, joka nyt varsinkin syntyi ”Naisen tenhoa” lukeneen ja auringonsäteillä selkäänsä saaneen Otto Vonin tulistuttavista hengähdyksistä ja ihoreikäin hehkumisesta...
Heikosti koetteli neiti nytkiä itseään irti, ei vaan päässyt, sillä hänestä tuntui niin suloiselta kun korehtuurinlukijan käsivarret likistyivät rintalaitoksiin, pää sanojata korehtuurinlukijan kylkiluiden välistä pehmosta paikkaa vasten, hartiat hiukan alemma... ja koko korehtuurinlukija tuntui sykkivän, ikäänkuin olisi ollut kokonaan sitä mitä rakastetun sydämmeksi kuvitellaan.
... He salleivat itsensä vaipua tuntemaan... tuntemaan...
Ikäänkuin huomaamatta keikistyi neidin niska taapäin, niin että kasvot hehkuvine poskineen kääntyivät enemmän korehtuurinlukijaan päin. Kalvokkaina äsken olleet huulet saivat helakkaampata punahohtoa, niihinkin tuli polttavat kuumetta, ja samalla ne aukenivat jonkun millimetrin enemmän, siten että punasen ala tuli leveämmäksi. Vastaavia mullistuksia tapahtui. Otto Vonin. viiksien välissä... näkymätön voima taivutti vartaloa, alenti päätä, ja suloinen lämpö huumasi...
– Pirut kun suuteelevat... murisi jöröjukka katsomassa olevalle.
Suupieliään nauruun levähyttäen siirtyivät he poispäin, välittämättä varoa kolinata.
– Kylmää vettä olisivat tarvinneet, arveli toinen ja luskautti ovea.
Sitä seurasi suuri mullistus painokonttorissa. Hra korehtuurinlukijan valitseman nautinnon kukistua! Sillä he molemmat olivat säpsähtäneet oven lyöntiä ja irtaantuneet... niin että huulia vielä vain poltti, oli koko ruumiinsa kuuma ja läähötytti... Otto Von tyynnytti kuohujaan ottamalla sinne tänne askeleita konttorissa. Näön vuoksi hipasi hän kädellään vielä kerran neiti Elämätä... astui sitte eteiseen, asetteli voihkimisansa säännölliseksi hengittämiseksi, harjoitteli sitä siksi kunnes, uskalsi palata työhuoneeseen.
– Hiton kuuma, ulkonakin...
– ”Naisen tenho” jaa... sanoi joku, ja sitte seurasi naurua... ivallista, selittävää naurua...
Sitä ei voinut väärin ymmärtää. Otto Von yhtyi siihen, teeskennellen hihitystä. Tunsi tarvetta näyttäytyä rehellisenä.
– Halasin koko Elämätä... ensin suuttui, sitte nauroi...
– Suuttuiko! Mennääs kysymään...
Ja ennenkuin Otto Von ehti estää katastroofia oltiin kysymässä mitä juhlallisimmin: Suuttuiko neiti Elämä, kun Otto Von halasi?
Neiti Elämä kielsi heti kuudesti syntinsä, vaikka vielä punottavat posket sen enemmän kuin seitsenkertaisesti ilmaisivat, ja tukkakin oli pöyheissä kuin sähkövirta olisi hiukset hajalleen iskenyt.
– Hyi... mitä puhutte... ei minua ole kukaan... ei, ei, ei...
– Jassoo, vai ei! Siis neiti ei suuttunut, kun häntä halattiin ja pussattiin...
Se se tuli ”yleisön” mielipiteeksi, huolimatta siitä että neiti vielä perään huuteli hämmentäviä sanoja.
– Ei se suuttunut... kuuli hra korehtuurinlukija sanottavan maailman lohduttavimmalla äänellä...
Ja hänen tuli taas niin kuuma, että hän asteli pihan puolelle.
”Naiseen tenhon” korehtuuriarkit jäivät lukematta sinä päivänä.
Kun oli niin kuuma...
Lähde: Työmies 18.6.1903.