Kunnian miehet

Kunnian miehet. Kirjoittanut Lauri Haarla

Päin pohjaa rynnätkää tai etelää,

idästä marssikaa tai lännen tanterilta,

mua vastaan taikka rinnall’ iskekää,

teit’ tervehdän ma, miehet kunniani

Jos hohtaa hapsenne jo, urhot, harmajilta

tai kullassaan nään niiden liehuvan,

iältä yhtä nuoret ootte kuitenkin –

teill’ elo nuortehin on hetki viimeisin.

Teill’ aate olkoon hurja, hirmuinen

tai oppi lempeä kuin marttyyrein ja naisten.

Koruksi päähän piikkiseppelen

he suokoot teille hautaan tallattuun

tai kantamina voittoratsuin kirmaavaisten

te syöskää onnenmaahan vallattuun –

Kuink’ käykin teille täällä, miehet kunnian.

te yksin multa saatte laulun hartahan.

Mut ylväät miehet puhtaan taistelun,

miks teillä vastakkain nuo iskee kirkkaat miekat!

Sit’ onhan syytä syvään surra mun. –

Miks yhteisen tuon onnen rantaman

te verin rusketatte valkeet rantahiekat?

– Oi, tunnettehan, miehet kunnian,

kun lauennut on tuoksinassa surman jänne,

ett’ yhtä ootte niinkuin veljet vereltänne.

Niin suurt’ ei synny vihaa maailmaan,

niin myrkkyinen ei katkeruus syö lyödyn mieltä,

ei julmuus voittajaa, ett’ toisiaan

ei ymmärtäisi miehet kunnian,

vaikk’ ankaraa he haastais surman räiskekieltä.

Tään näin ma kerran työssä surmaajan!

Näin heistä kaksi ylvähintä vastakkain

yön saapuessa äänetönnä, armahtain.

***

Hämärä yltyy. Voima ryntääjäin

jo murtuu. Turhaan aamust’ asti iltaan hamaan

he hyökänneet on hurjin kiihkoin päin.

Tanassa seisoneet on puoltajat

ja ryntääjältä sielun, ruumiin lyöneet lamaan.

Juur silloin taittehessa päivän, yön

löi isku saartajaimme selkään vihamiestä.

Tää juoni outo ratkas verityön,

se vainotuiksi muutti vainoojat,

niit’ alkoi kauhuraipoin pakoon hurjaan piestä.

Valossa tulipaloin riehuvain

he tunkee laumoihin ja jälleen yöhön karkaa.

Lyö tuskan parku ilmaan karjahtain,

humahtain nielee liekit huudon sen.

– Ei kuulu kuolevaisten valitusta arkaa.

Nuo kurjat maata mataa voihkien,

laill’ etanain ne ryömii pellon ojaa kohti,

kuin tallattuina kesken uupuen.

– Niin yksin jäivät. Kaikkos temmellys.

Yön korvaan tohisten vain tulenloimut hohti.

On vaara pois! Nuo haudat vaienneet

vain vallattava. Siispä raunioille sinne

nyt voiton korjantaan käy joukkueet.

Jo marssivat – jo kuuluu voihke vaisu –

– jämähti kuolonkaiuin silloin vastarinne.

Sielt’ yrmy raekuuro räiskähtää –

Lyö maahan miehet, mutta joukkoansa kaiten

viel’ ärjyin päämies paikallensa jää –

Hän vuorta tarkkaa eikä selvää saa,

konetta kuoleman ken laulattaa noin taiten.

Mut ääni ärjä lakkaa – Hiljaisuus

kuin ihmetellen kieltään ainoata soittaa –

– jo tyyntyy liekkein riehu, polttavuus.

Valossa paistavassa rinne nukkuu –

Tuot’ eikö hirviötä leikiten voi voittaa?

Ken siellä sittenkin? – Ken uskaltaa? –

Kas tuolla jotakin. Luo kaatuneitten ruhkan

mies sorahaudan ryömii reunamaa.

Hän ruumihia tutkii, kääntelee

kuin kiirein aarretta hän kaivais alta tuhkan. –

Pelosta houruks tullut mieskö lie

vai ahnas, tahmakoura ruumiinryöstäjäkö?

Liet kumpi vaan – sun tiesi hornaan vie!

Noin vimmaan, vääntyi kasvot päällikön. – –

Mut äkkiä taas vaihtui katsojalla näkö.

Tuo kumma haamu pystyyn karkajaa,

hän lataa kiväärin ja nopsaan tyhjäks laukoo.

– Luo vainajain taas kiirein kimmahtaa,

sielt’ etsii pyssyn panoksia täyteen. –

Verihin vaipuu, nousee taas, ei työstä taukoo.

Valaisi riemu kasvot katsojan,

ei muista joukkoaan, vaan katsoo herkeemättä.

»Tuo totisesti mies on kunnian!»

hän viimein huudahtaa ja veljen lailla

koht’ astuu miestä, ojentain jo kaukaa kättä.

Kuin kukat peittäneet ois raunion

ja tulipalo paistais niinkuin aurinkoinen,

kuin kaikki riita rietas, riemuton

ois juhlalauluin maahan haudattu,

silt’ tuntui katsojasta sankarretki moinen.

Ja hän ken rinteheltä ampui päin,

hän tunsi vertaisensa, seisomaan jäi horjuin.

Häll’ loisti kasvot, niinkuin kevätsäin

taas suuteleisi tuulet vanhaa maata.

Nyt taistoi hän vain omaa heikkouttaan torjuin.

Hän onhan vanhus, joka katsoo nyt

kuin poikaa katsois kotikylään saapuvaista.

Hänt’ onhan kurjuus, vaiva heitellyt,

yht’ ainoaa ei ollut hoivaajaa!

Noin tulvii kasvot liikutusta jumalaista.

Niist’ elon pitkä riita haihtunut,

ja kirvonnut on niiden juonteist’ elon kourat.

Siks ilme synkkä riemuks vaihtunut,

käsvarret syleilyhyn auenneet,

ja poissa sielustansa verikuvat hourat.

Mut alas katso, tarkkaa saapujaa,

kun innoissaan, mut tuska huulten juontehissa

hän huolekkaana luokse kiiruhtaa. –

Kuin syytöntä hän suojais kärsimystä,

niin kaunis oli kaiku ritaraskelissa.

Niin vastakkain käy miehet kunnian.

– Mut toisin alahalla mietti salakyttä –

Viils ilmaa luoti kurjan ampujan,

löi maahan vanhuksen, jok’ alas vierii

kuin laho puu, päin miestä vastaan rientänyttä.

Mut tuli sammuvainen leimahtaa

viel’ liekkiin kerran, liekkiin kirkkaimpahan.

Hän äänin heikoin korvaan kuiskajaa:

»Mies kunnian, mua voithan kunnioittaa –

vuoks onnen yksin – jaksoin näin –- ma – kuolemahan –.»

Niin remuten jo saapuu joukkokin.

Mut äänet äkin vaientuu kuin salamasta – –

Nuor päällikkönsä silmin säihkyvin

luo heihin katsehen kuin tutkien,

ken sydämestä riemuitsee nyt katalasta.

Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.