Kunnian miehet

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kunnian miehet.

Kirjoittanut Lauri Haarla


Päin pohjaa rynnätkää tai etelää,
idästä marssikaa tai lännen tanterilta,
mua vastaan taikka rinnall’ iskekää,
teit’ tervehdän ma, miehet kunniani
Jos hohtaa hapsenne jo, urhot, harmajilta
tai kullassaan nään niiden liehuvan,
iältä yhtä nuoret ootte kuitenkin –
teill’ elo nuortehin on hetki viimeisin.
Teill’ aate olkoon hurja, hirmuinen
tai oppi lempeä kuin marttyyrein ja naisten.
Koruksi päähän piikkiseppelen
he suokoot teille hautaan tallattuun
tai kantamina voittoratsuin kirmaavaisten
te syöskää onnenmaahan vallattuun –
Kuink’ käykin teille täällä, miehet kunnian.
te yksin multa saatte laulun hartahan.
Mut ylväät miehet puhtaan taistelun,
miks teillä vastakkain nuo iskee kirkkaat miekat!
Sit’ onhan syytä syvään surra mun. –
Miks yhteisen tuon onnen rantaman
te verin rusketatte valkeet rantahiekat?
– Oi, tunnettehan, miehet kunnian,
kun lauennut on tuoksinassa surman jänne,
ett’ yhtä ootte niinkuin veljet vereltänne.
Niin suurt’ ei synny vihaa maailmaan,
niin myrkkyinen ei katkeruus syö lyödyn mieltä,
ei julmuus voittajaa, ett’ toisiaan
ei ymmärtäisi miehet kunnian,
vaikk’ ankaraa he haastais surman räiskekieltä.
Tään näin ma kerran työssä surmaajan!
Näin heistä kaksi ylvähintä vastakkain
yön saapuessa äänetönnä, armahtain.
***
Hämärä yltyy. Voima ryntääjäin
jo murtuu. Turhaan aamust’ asti iltaan hamaan
he hyökänneet on hurjin kiihkoin päin.
Tanassa seisoneet on puoltajat
ja ryntääjältä sielun, ruumiin lyöneet lamaan.
Juur silloin taittehessa päivän, yön
löi isku saartajaimme selkään vihamiestä.
Tää juoni outo ratkas verityön,
se vainotuiksi muutti vainoojat,
niit’ alkoi kauhuraipoin pakoon hurjaan piestä.
Valossa tulipaloin riehuvain
he tunkee laumoihin ja jälleen yöhön karkaa.
Lyö tuskan parku ilmaan karjahtain,
humahtain nielee liekit huudon sen.
– Ei kuulu kuolevaisten valitusta arkaa.
Nuo kurjat maata mataa voihkien,
laill’ etanain ne ryömii pellon ojaa kohti,
kuin tallattuina kesken uupuen.
– Niin yksin jäivät. Kaikkos temmellys.
Yön korvaan tohisten vain tulenloimut hohti.
On vaara pois! Nuo haudat vaienneet
vain vallattava. Siispä raunioille sinne
nyt voiton korjantaan käy joukkueet.
Jo marssivat – jo kuuluu voihke vaisu –
– jämähti kuolonkaiuin silloin vastarinne.
Sielt’ yrmy raekuuro räiskähtää –
Lyö maahan miehet, mutta joukkoansa kaiten
viel’ ärjyin päämies paikallensa jää –
Hän vuorta tarkkaa eikä selvää saa,
konetta kuoleman ken laulattaa noin taiten.
Mut ääni ärjä lakkaa – Hiljaisuus
kuin ihmetellen kieltään ainoata soittaa –
– jo tyyntyy liekkein riehu, polttavuus.
Valossa paistavassa rinne nukkuu –
Tuot’ eikö hirviötä leikiten voi voittaa?
Ken siellä sittenkin? – Ken uskaltaa? –
Kas tuolla jotakin. Luo kaatuneitten ruhkan
mies sorahaudan ryömii reunamaa.
Hän ruumihia tutkii, kääntelee
kuin kiirein aarretta hän kaivais alta tuhkan. –
Pelosta houruks tullut mieskö lie
vai ahnas, tahmakoura ruumiinryöstäjäkö?
Liet kumpi vaan – sun tiesi hornaan vie!
Noin vimmaan, vääntyi kasvot päällikön. – –
Mut äkkiä taas vaihtui katsojalla näkö.
Tuo kumma haamu pystyyn karkajaa,
hän lataa kiväärin ja nopsaan tyhjäks laukoo.
– Luo vainajain taas kiirein kimmahtaa,
sielt’ etsii pyssyn panoksia täyteen. –
Verihin vaipuu, nousee taas, ei työstä taukoo.
Valaisi riemu kasvot katsojan,
ei muista joukkoaan, vaan katsoo herkeemättä.
»Tuo totisesti mies on kunnian!»
hän viimein huudahtaa ja veljen lailla
koht’ astuu miestä, ojentain jo kaukaa kättä.
Kuin kukat peittäneet ois raunion
ja tulipalo paistais niinkuin aurinkoinen,
kuin kaikki riita rietas, riemuton
ois juhlalauluin maahan haudattu,
silt’ tuntui katsojasta sankarretki moinen.
Ja hän ken rinteheltä ampui päin,
hän tunsi vertaisensa, seisomaan jäi horjuin.
Häll’ loisti kasvot, niinkuin kevätsäin
taas suuteleisi tuulet vanhaa maata.
Nyt taistoi hän vain omaa heikkouttaan torjuin.
Hän onhan vanhus, joka katsoo nyt
kuin poikaa katsois kotikylään saapuvaista.
Hänt’ onhan kurjuus, vaiva heitellyt,
yht’ ainoaa ei ollut hoivaajaa!
Noin tulvii kasvot liikutusta jumalaista.
Niist’ elon pitkä riita haihtunut,
ja kirvonnut on niiden juonteist’ elon kourat.
Siks ilme synkkä riemuks vaihtunut,
käsvarret syleilyhyn auenneet,
ja poissa sielustansa verikuvat hourat.
Mut alas katso, tarkkaa saapujaa,
kun innoissaan, mut tuska huulten juontehissa
hän huolekkaana luokse kiiruhtaa. –
Kuin syytöntä hän suojais kärsimystä,
niin kaunis oli kaiku ritaraskelissa.
Niin vastakkain käy miehet kunnian.
– Mut toisin alahalla mietti salakyttä –
Viils ilmaa luoti kurjan ampujan,
löi maahan vanhuksen, jok’ alas vierii
kuin laho puu, päin miestä vastaan rientänyttä.
Mut tuli sammuvainen leimahtaa
viel’ liekkiin kerran, liekkiin kirkkaimpahan.
Hän äänin heikoin korvaan kuiskajaa:
»Mies kunnian, mua voithan kunnioittaa –
vuoks onnen yksin – jaksoin näin –- ma – kuolemahan –.»
Niin remuten jo saapuu joukkokin.
Mut äänet äkin vaientuu kuin salamasta – –
Nuor päällikkönsä silmin säihkyvin
luo heihin katsehen kuin tutkien,
ken sydämestä riemuitsee nyt katalasta.


Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.