Kuokkivia lapsia
| Kuokkivia lapsia. Kirjoittanut Kössi Kaatra |
- Päivänrinteellä
- hehkuissa helteen
- pikkunen poika ja pikkunen tyttö
- ketoa kuokkii.
- Voimat on heikot,
- kuokka on raskas,
- piennar on kivikolumaata.
- Korkealle
- ei kohoa kuokat
- eivätkä tunkeu turpeen juureen;
- tuuma tuumalta väistyvät mättäät,
- soramaa sortuu
- ja kätkee katajan sitkeä juuri
- Kestää kauan
- ennenkun ompi
- kapanala raivattu kivikolumaahan.
- Vuolaina varsin
- vierivät siinä
- poskilla lasten
- hikipisarvirrat
- Kuumasti paahtaa aurinko yllä,
- polttaen niskaa.
- Olkapäihin ja kylkiin koskee,
- nipinnapin jaksavat
- hennot sormet
- iskua sietää,
- kun terä kuokan
- kimmahtaa salapaateen.
- Vaan ei auta!
- Isä ei juuri
- paljoa jouda
- omia maitaan aattelemaankaan,
- hän kun on aina
- kotoa poissa
- päiväläisenä vieraan työssä.
- Äidillä liioin ei ole aikaa
- äärestä kehdon
- astua loitos;
- kiittää saapi, jos kunnolla ehtii
- ruokaa laittaa
- ja laasta pirtin.
- Niinpä on lasten
- tehtävä työtä
- minkä he jaksavat, minkä he voivat,
- helteessä päivän
- tai sadesäässä.
- Ei näet auta:
- laiskana ei käy syöminen laatuun.
- Kuokkivat siinä
- kivikolumaata
- pikkunen poika ja pikkunen tyttö,
- niin että sinkuu
- ympäri hiekka.
- Ja vöyreä porho
- jos ohitse astuu
- ja huomaa kauniit kuokkijalapset,
- niin hän lymyy
- aidan taakse
- ja varkain kurkkii
- ja katsoo ja hymyy,
- virkkien viimein itseksensä:
- Kylläpä noista
- varttuu vielä
- mainio piika ja renki!
Lähde: Kansan Lehti 13.6.1910.