Kuolema ja Uni
| Kuolema ja Uni. Kirjoittanut anonyymi |
Käsi kädessä vaelsivat Unen enkeli ja Kuoleman enkeli veljeksinä maan ympäri. Päivä oli jo loppumaisillansa, aurinko laskemaisillansa. He seisahtivat kukkulalle liki ihmisten asuntopaikkoja, johon istuivat. Surettava hiljaisuus vallitsi koko tienoilla; etäässä kirkon-kylässäkin ehtookello jo vaikeni.
Ääneti ja puhumata, niinkuin tapansa on, istuivat nämät ihmissuvun hyväntahtoiset ja hyväntekeväiset Enkelit ystävällisesti rinnatuksin. Yö joutui joutumistaan.
Unen enkeli nousi sammaliselta istuimeltansa ja lähetteli ympärillensä sinne tänne huolellisella ja kantavalla kädellä hienoista, näkymätöintä tomua ja tuoksua, joka lempeästi ihmisten silmiä sulkeumaan viettelee. Ehtoo-tuulen hiljainen henkitys saatteli tätä tuoksua väsyneitten maamiesten hiljaisiin asumihin. Yön ihana lepo suositteli majojen asukkaita. Kaikki he nukkuivat; ukko vanha nurkassansa, ime-lapsi seimessänsä. Sairas vaivansa unohti, kärsivä kärsimisensä, kovat murheensa köyhä.
Työnsä toimitettua, istui taas Unen armas enkeli, vakaisen, hiljaisen, ikäänkuin murehtivan veljensä viereen. Viattoman sydämen ilolla lausui hän ystävällisesti veljellänsä: Aamuruskon koittaessa kiittävät ja kutsuivat ihmiset minua ystäväksensä, hyväntekiäksensä. Kuinka riemuittavaa eikö ole, tehdä hyvää näkymätöinnä, havaittamata! Kuinka ihana eikö ole hiljainen toimituksemme! Kuinka onnelliset emmekö ole, me hyvän Jumalan käskyläiset!
Niin lausui armas Unen enkeli.
Kuoleman enkeli katseskeli häntä hiljaisella murheella. Kyynele, sellainen, joka kuolemattomilta itketään, näkyi hänen silmässänsä. Voi! sanoi hän, voi etten minä koskaan, niinkuin sinä, saa ihmisiltä ilokseni ystävyyttä ja kiitollisuutta! Minua kutsuvat maan asukkaat viholliseksensa, ilonsa surmaajaksi!
Veljeni! vastasi Unen enkeli, eikös hurskas, Jumalata pelkäävä ihminen, herätessänsä ilolla toiseen riemuisempaan elämään, kiitollisuudella siunaa sinua ja kiitä ja kutsu sinua ystäväksensä, hyväntekiäksensä? Emmekös molemmat ole veljekset, saman rakastavan isän käskyläiset?
Näin sanoi hän. Kuoleman enkelin silmät loistivat. Sydämmellisemmästi, veljellisemmästi syleilivät veljekset toinen toistansa.
F. B.