Kuoleman kellot

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuoleman kellot.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Kevätlehtoja nuor’ käy riemuiten,
kuni kevät hän itse on,
on niin kukkean kaunis neitonen
ja niin hilpeän huoleton.
Käs’ ja sydän avoinna antamaan,
käs’ ja sydän avoinna ottamaan
mitä tuokio tuo,
mitä elämä suo –
mut kuule ei kuoleman kellot kun soi.
Äiti tuutivi lasta laulellen,
mieli lämpöisnä unelmoi:
Päivyt lapselle paistaa, tiellä sen
elon ruusut ne purppuroi.
Häll’ on onni osana ihana
ja hän kulkee niinkuni voittaja,
ja hän iloa tuo
ja hän riemua luo –
ja kuoleman kellot niin kaukaa ne soi.
Elon vuolteessa mies se ponnistaa,
viel’ on loitolla määränpää.
Kuohut kulkea, paadet väistää saa,
kaukaa suvanto kimmeltää.
Siellä, siellä levätä armas on
ihaellen laskua auringon,
siellä muistoksi jää
vaarat vuoltehen nää –
mut kuoleman kellot niin kumeina soi.
Vanhus tyynessä elon suvannon
aikaa mennyttä muistelee.
Valaa kultia välke auringon,
päivä yöksi kun himmenee.
Elon tuimat taistelut vaimentuu,
elon vaiheet sielulle kirkastuu.
Varmaan määrähän vie
elon mutkaisa tie –
ja kuoleman kellot niin kauniisti soi.


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.