Kuoleman kynnyksiltä

Kuoleman kynnyksiltä. Kirjoittanut Gustaf Gideon Forsman

I.

Korkean kukkulan kupeilla on matala maja, jota tuuheat koivut varjostavat. Siellä yksivuotias pienokainen makaa kätkyessään. Riemu ja viattomuus loistavat hänen taivaansinisistä silmistänsä, terveyden ruusut punoittavat hänen poskillansa, huulet hymyilevät ja sormet soreat leikittelevät aamuauringon säteen kanssa, joka kehdon reunalla hilpeänä hyppelee. Äiti istuu lapsikultaisensa vieressä ja katselee sulo-silmin, simasuin tuota lempensä kallista panttia. Onnellisuuden tunne saa hänen sydämensä suloisesti sykkimään. Ahnaat imehnon lapset, joiden kylmiä, kuivettuneita sieluja vaan kullan kiilto ja hopean hohto voi ihastuttaa, pitävät häntä köyhänä, onnettomana. Mutta vaihettaisiko äiti elävän kultansa koko maailman tavaroihin? Ei. Rakkaus omaa kuvaansa kohtaan on voimallinen hänen povessaan. Ei rupiinin ruso eikä temantin tenho saisi sieltä hänen lempi-helmeänsä tempaistuksi. Ja kuitenkin – voisiko hänen riemunsa riutua, hänen onnensa kukkanen kuihtua? Oi kauheata mahdollisuutta!

Kaikkivaltias Luoja vallitsee pilven haituvata ylempänä. Ihanalta istuimeltaan Hän säihkyvän silmänsä luopi matalan maan majassa hymyilevään lapsukaiseen, tuohon lempensä esineesen. Järkähtämätöin on hänen päätöksensä. Pienokainen on otettava kultaiseen kotoonsa tuolla ylhäällä; hän on säästettävä elon huolista ja tuskista, maailman riehuvista myrskyistä. – Jumala viittaa luoksensa kaksi lähettiläistä, ja salahman nopeudella he lentävät kunniaistuimen juureen, peitellen siivillään kasvojansa. Toinen heistä on kuoleman enkeli, tuo säälimätön elon-leikkaaja. Juhlallinen vakavuus vallitsee hänen kasvoillansa, tuuheat, yömustat kiekurat liehuvat hänen hartioillaan ja paljastettu miekka välähtää voimakkaan kädessä. Kaikkivaltias haastelee hänelle: Luo silmäsi matalaan maahan. Etäällä, tuon kukkulan rinteellä näet vähäisen majan. Olen sinne istuttanut hienoisen ruusun, jotta se vähän aikaa lemuansa levittäisi ja läheisönsä iloksi kukoistaisi. Mutta nyt on aikani tullut. Tahdon panna tuo kukkanen toiseen paikkaan, taivaan tarhaan ijäisesti kiiltämään. Mene siis ja katkaise tuo kaunis kasvi. – Toinen olento, mi istuimen edessä seisoo, on elon enkeli. Kuin kultainen koitto himmeän yön rinnalla hän, tuoneen verrattuna, loistaa. Ijankaikkinen nuoruus kaunistaa hänen kasvojansa, lumivalkeat siivet hänen hartioiltaan leviävät ja taivaan tuulessa tuutivat sen kutrit. Myös hänelle istuimella istuva puhelee: Lentele sinäkin tuon kukkulan kupeilla olevaan kotoon. Kun kuoleman enkeli on tehtävänsä täyttänyt, sorista vapautettu henki elämän kiiltävällä juhlapuvulla ja kanna se helmassasi tänne.

Molemmat sanansaattajat lähtivät matkaan. Kuolon enkeli – sääliväisyyden kyynel silmässä, kun näki onnellisen äidin ihantelevan kehdossa makaavaa sydän käpyänsä – sivalsi kalvallaan pienokaista, tuota ihanata inehmon lasta. Heti herttaisen hempukan silmät sammuivat, poskien kukkaset kuihtuivat, huulet kalpenivat ja ihattaret itkien väistyivät. Väännellen käsiänsä, onneton äiti haikeasti vaikeroitsee: ”oi tuoni, sa tunnoton, miks’ riemuni riistit, ainoan aarteeni anastit? On onneni surmattu! Oi!!”...

Syvästi huoaten katosi kalpea kalma. Mutta elon enkeli sulki syliinsä vapautetun hengen ja vei sen, riemuiten, oikeaan onnelahan, taivaissa.

II.

”Kun ihminen on kunniassa eikä ole
ymmärrystä, niin hän on verrattu eläimiin,
jotka hukkuvat”. Psalmi 49: 21.

Kaupungissa, valtakadun varrella kohoaa komea, palatsin tapainen rakennus. Sen omistaja on rikas paroni H. Olemme tärkeän asian tähden saaneet kunnian käydä häntä tervehtimässä, vaikka hänen terveytensä jo useita viikkoja on ollut horjuva. Tultuamme tampuuriin, kuulimme paronin sangen heikkona sairastavan. Saimme kumminkin astua sisään. Nyt seisomme hänen makuuhuoneessansa. Se on todellakin loistava. Pehmeät Persian matot peittävät permannon; suuret heijaisevat peilit ja muutamat maalaustaiteen mestariteokset kaunistavat kallisarvoisilla tapeteilla verhotuita seiniä. Uljaat huonekalut ovat päällystetyt purpurasametilla. Sitä pait nähdään huoneessa hopeaisia kandelabreja palavine vahakynttilöineen, kauniita kukkavaaseja kiinalaisesta posliinista, kirjoja rikkaasti kullatuissa kansissa ynnä muita kalliita kaluja. – Entäs tämän rikkauden haltija, – missä hän on? Tulipunaisen silkkipeitteen alla hän makaa vuoteessansa. Kimmoavat haahkanuntuvat syleilevät lempeästi hänen raajojansa, vaan eivät voi asettaa tuota tulista tuskaa, joka syöläästi ahmii hänen ruumistansa. Kylmiä hikihelmiä tuon-tuostakin sirahtelee hänen kalmankeltaisista kasvoistansa, hän kierielee kuin mato äärettömissä vaivoissansa ja syvä, kivullinen huokaus nousee hetkittäin hänen korisevasta rinnastansa.

Uhkeassa divanissa, lähellä potilaan päänalaista istuu hänen nuori puolisonsa, tuskallisesti väännellen käsiänsä ja ääneensä itkien. ”Oi”, huudahtaa hän, heittäen rukoilevan silmänsä vuoteen vieressä seisovaan lääkäriin, ”pelastakaa, herra tohtori, mieheni, pelastakaa Jumalan tähden! Te olette ainoa turvani, taitonne on suuri ja Te voitte ihmeitä tehdä, jos vain tahdotte. Oi, auttakaa, auttakaa!” Tohtori on hurskas, vakainen mies. Juhlallisella tyyneydellä hän juuri koettelee sairaan valtimoa ja vastaa, surullisesti hymyillen: ”Ah, rouvaseni, vallan kernaasti mieltänne noudattaisin ja kuolon kynsistä saaliin tempaisin, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta olenhan vaan heikko, kuolevainen ihminen. Ei mikään lääkäritaito saa tuonta torjutuksi pois, kun sen aika on tullut. Kaikki toivo on ohitse. Herra paroni on jo hengen hieverissä; hän vetää viimeisiä henkäyksiään. Antautukaa siis kristillisellä kärsiväisyydellä Jumalan tahdon alaiseksi. Soisinpa sydämestäni, että arvoisa puolisonne olisi aikanaan pyrkinyt korkeimman lääkärin tykö, sielulleen terveyttä etsimään. Nyt se lienee jo liian myöhäistä”. –

Näin haasteli hurskasmielinen lääkäri. Mutta kuolon kielissä taisteleva kuuli nämä sanat. Silloin hänen sammuvat silmänsä vielä kerran aukenivat ja iskivät vihan tulta, hänen kalpeat kasvonsa kauheasti kolkostuivat, hän nousi istualleen vuoteessansa ja, puristaen nyrkkiänsä, kähisevällä äänellä karjasi: ”mene hiiteen, ulkokullattu! Säästä saarnasi katujen roistoväelle; minä en niitä tarvitse; ilman Jumalatta olen tullut toimeen eläissäni, ilman Jumalatta tahdon myös kuolla”. Näin haasteli ijankaikkisen totuuden kieltäjä. Mutta nyt olikin hänen tiimalasinsa loppuun juosnut. Tuo ruumiin ja sielun ylellinen ponnistus oli vienyt hänen viimeiset elonvoimansa. Aivan taintuneena vaipui hän jälleen alas ja, hiljaa kiristellen hampaitaan, heitti henkensä.

III.

Oli ihana ilta kesäkuussa. Kauniisti laulurastas liritteli metsässä. Lempeät lännettäret olivat jo herenneet humisemasta, mutta päivän kultainen kuningas, jo laskemaisillaan länteen, jäähyväiseksi heitti vielä hehkuvia silmäyksiä yli maiden ja vesien. Hänen upeiden uudintensa ympärillä seisoi hienoja hattaroita, ikäänkuin lauma hymyileviä taivaan kaunottaria. Päivyt lämpimästi suuteli heitä ja silloin he kainosti punehtuivat.

Rasvatyyni oli järven kalvo. Sen tyyneyttä häiritsi ainoastaan joku hopeanhohtava särki, joka välistä ilakoiden loiskutti, tahi joku sorsa, joka hiljaa souteli ruovokossa.

Uneilevaa järveä seppelöitsee lehtevä koivumetsä. Mitään muuta ihmis-asuntoa ei rannalla ole näkyvissä kuin muuan matala mökki. Siellä, sammaleisen katon alla, on jo vuosikymmeniä asunut ahkera kalastaja. Monesti ennen suven suloisina päivinä on hän venheellään kyntänyt rakkaan järvensä selkiä, milloin karien kyljessä ahmoja ahvenia onkinut, milloin taas laskenut verkkoja pitkin kohisevan kahilan reunoja. Usein illoin, kun jo mailleen meni kesäinen aurinko, kaikui lahdella virren veisuu, joka juhlallisena nousi kalastajan rinnasta. Missä nyt on vakaamielinen vanhus? Ei sen siivikäs venonen enää rientele ulapalla, ei sen harras ehtoovirsi enää kajahtele kaukaa. –

Astukaamme sisälle matalaan majaan; käykäämme ukkoa tervehtimässä. Emme ole häntä pitkään aikaan nähneet. Lieneekö hän enää hengissäkään? Tuvan ovi, joka antaa lahdelle päin, on selällänsä. Selittämätön juhlatunne valtaa sielumme, astuessamme sisälle. Todellakin mieltä ylentävä on se taulu, joka avautuu silmäimme eteen. Sammuvan auringon säteet valaisevat vienosti tämän yksinkertaisen kodon. On ikäänkuin Herran kunnia täyttäisi koko huoneen. Ainoastaan kaksi henkeä on tuvassa: vanha, harmaapäinen kalastaja ja hänen ainoa, 19:ta vuotias lapsensa. Tämä jälkimäinen, sorea, punaposkinen neito, istuu pöydän ääressä ja lukee ääneen Johanneksen evankeliumista tuon ylevän kertomuksen Latsaruksen herättämisestä kuolleista. Mutta seinän vieressä, vastapäätä avattua tuvan ovea, on vanha, maalamaton sänky. Siellä tytön isä, kunnian-arvoisa kalastaja, makaa halvalla olkivuoteellansa. Päivän viimeinen säde kultaapi hänen hopeahiuksiansa, mutta vielä kirkkaampi on se loiste, minkä hänen elämänsä aurinko, jo sammumaisillaan, levittää hänen muodollensa. On ikäänkuin näkisimme hänen kasvojansa kaunistavan sen kirkkauden, joka muinoin Tābori-vuorella Moosesta ja Eliasta valaisi. Kun neitinen on tauonnut lukemasta, astumme esiin ja tervehdimme ukkoa, lämpimästi pusertaen hänen kättänsä. ”Kesä-illan tyyneydessä tulimme ihailemaan tätä suloista seutua, vaan emme nähneet purtenne, kuten usein ennen, lahden kalvoa kyntelevän. Silloin aavistimme pahaa ja päätimme heti käydä Teitä katselemassa. Murheeksemme näemme, että makaatte sairaana”.

Hymyillen vastasi vanhus: ”sepä iloittaa minua, että muistitte vanhaa kalastaja-ukkoa. Olen jo toista viikkoa sairastanut keuhkokuumetta. Päivä päivältä olen heikontunut ja tunnen nyt loppuni lähenevän. Panetin oven auki, voidakseni vielä kerran, ennenkuin kuolen, ihannella Jumalan luontoa juhlapuvussaan ja armasta järveäni. Arvoisa pastorimme kävi tänään luonani ja vahvisti minua Jumalan sanalla ja sakramentilla. Vaimoni lähti häntä veneellä viemään pappilahan. Jos enää en näkisi vaimoani, niin sanokaa hänelle paljo terveisiä minulta. Jumala siunatkoon häntä ja lastani! Nyt olen valmis lähtemään viimeiselle matkalle. Ilolla muutan tuonen tuville, sillä ”Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto”.

Näin haasteli manalaan matkustavainen. Syvästi liikutettuina kuuntelimme hänen puhettansa. Kalman karva rupesi vähitellen kattamaan hänen kasvojansa, hänen silmäinsä tuli sammui ja, murtaen koteronsa, korkeuteen nousi vapautettu henki.

Hyvästi jättäissämme, kiilsi kaipion kyynel kalastaja-tytön silmässä. Hän oli kadottanut maallisen tukensa, jota hellästi rakasti. Ei hän kuitenkaan ”murhehtinut niinkuin muut, joilla ei toivoa ole”. Illan tyyneydessä kun kotiin päin soutelimme, kuulimme vielä kauas järvelle, kuinka hän, istuen rannalla, veisasi:

”Jesus, Jesus, salli minun saada sija majassas!

Tullessas suo että sinun iloos pääsen avullas!

          Tule, Jesus, joudu vaan,

          Että pian nähdä saan

          Kasvos kirkkaudessaan!”

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.