Kuoleva Soturi (Kramsu)

Kuoleva Soturi Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Ken kentällä tappelu-tanterehen

Niin katkeraan huokaten nääntyy?

Siell’ lepääpi soturi urhoollinen,

Mut virtana veri jo vuotaapi sen,

Ja silmänsä pohjoseen kääntyy.

On vieras se kansa, on vieras se maa,

Jonk’ eestä hän henkensä heittää;

Ei silmäystä säälin hän keltäkään saa.

Hän tuskaa nyt tunteepi katkerimpaa,

Ei murhettans taida hän peittää.

”Miks onneni”, huokaa hän, ”maaltani pois

Mun viskas ja tänne soi kuolla?

Siell’ ystävä varmaankin kuollessain ois,

Jok’ kyyneleet pyhkis ja lohtua tois;

Vaan hylkynä täällä saan kuolla”.

Mut virtana rinnasta vuotavat vaan

Nuo lähtehet punaisen tummat,

Jo aatoksens rupeevat harhailemaan,

Käy mielensä murheinen hourailemaan,

Ja kuvat nyt syntyy niin kummat:

Hän lapsi viel’ onpi. On tuttu se tie,

Jot’ iloiten kotiinsa lentää.

Mut missä nyt äitinsä lempeä lie?

Hän poissa on. Riemun pois kaipaus vie,

Ja kyyneleet silmihin entää.

Ken tuleepi? Äitikö olla se vois?

Hän surrako lapsensa sallis?

Ei, kyyneleet pyhkii hän silmistä pois

Ja kuiskaapi: ”aika jo levätä ois,

Käy nukkumaan lapseni kallis”.

Ja vuoteelle äiti jo lapsensa tuo,

Ja katsellen lastansa sorjaa

Hän rukoillen kääntyypi Luojansa luo. –

Sill’ aikaa vaan vuotaapi hurmehen vuo,

Ja uhrinsa kuolema korjaa.

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.