Kuolinrippi

Kuolinrippi. Kirjoittanut Juhani Siljo

I.

Jo sieluni rauhaan halaa,

jo saanen, Herra, ma armos sen!

Yks tähti yössäni palaa:

sun lupaukses vakainen.

Ei tuomios erheen lasta,

ei syntistä vaimoa maahan lyö,

ken pilkkas sua, sitä vasta

sun muistaa armos aulein työ.

En kerskata, mieli: mut ehdoin

en syntihin suostunut milloinkaan.

Hymys mullekin lempein lehdoin

kevät, sai suvi suoneni paisumaan

himon äänen myös minä kuulin,

kun karkelot näin elon seppelpään,

kun verenhehkuvin huulin

se mulle haastoi lemmestään.

Mut itseni kieltäin, taaksi

meren aavan, aution pakenin.

Elon kalliin ainiaaksi

mä pyhyydelleni uhrasin.

Ja mietin: kerran saanhan

moninverroin sulta, mit’ annoin pois.

Joka uhraus palkitaanhan:

elo eikö suurin uhraus ois –?

Et laskene synnikseni,

elon luoja, ett’ eloa ikävöin:

kovin polttivat kyyneleni,

kovin kalvoi kaipaus päivin, öin.

Monen ylpeys hurskaammankin

nous alttarin sauhuna taivoon päin,

monen heiltä katkerankin

sanan kuulin, vihankatseen näin.

Minut tunnet, tuomari, kyllä:

sano, tuskassa paatuiko sydämein –?

Iloin, nöyrällä hymyilyllä

joka päivähän uhrini sulle tein.

Ja ihmistä säälien muistin

ja kaukaa siunasin elämää

ja vihan ja himoni suistin

ja vältin aatosta ylpeää.

Voin levollisna jo kuolla,

ei jää vihan muistoa jälkehein,

ei meren tuolla puolla

mua kukaan muistele kyynelein.

Ja sieluni rauhaan halaa,

nyt saanen, Herra, ma armos sen!

Yhä tähteni yössä palaa:

sun lupaukses vakainen.

II.

Kolme odotuksen yötä

näännyin, Herra, edessäs,

toivoin armos viime työtä,

varroin lähtökäskyäs.

Maahan minut uskoineni

tilin tiukin hetki löi:

häpeää on pyhyyteni,

– turhaan iloos ikävöi,

turha sen on taivasretki,

elon ken myi pyhyyteen,

sen ei tuskaa kuolon hetki

tuudi uneen rauhaiseen.

Ei se synninlapsen lailla

nouse taivaan taaton luo,

sielulleen ken elon mailla

elon vapahdust’ ei suo,

jonka sääli muita muisti,

omaa sieluaan ei lain,

siunas eloa, mut suisti

rakkautensa kaihon vain.

Syyttäin häntä sielu vainoo

teillä taivaan ainiaan:

’Vapahtajan’ olit ainoo,

– ikuisehen kuolemaan

myit mun ennen syntymääni,

– miks et vertas antanut,

sydämelläs ikävääni

eloon suureen ruokkinut –!

Rauhatta nyt aave harhaan

iäti, sä harhaat myös.

Häpeään myit osas parhaan;

luojan –, lunastajantyös! –

---

Herra, vielä armon anon,

Herra, vielä voimas suo:

tahdon tuta elon janon,

tahdon rientää elon luo,

jaloin paljain käydä halaan,

tieni hurmein kostuttaa,

jotta joka askel-alaan

verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää

ihmiselon polkeman,

tielle sydämeni heittää,

tomuun eteen kulkijan;

maassa matain, sovitusta

pyytää pyhän elämän,

rukoella siunausta

tuonen unhon lempeän!

Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.