Kuolinrippi

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuolinrippi.

Kirjoittanut Juhani Siljo


I.[muokkaa]

Jo sieluni rauhaan halaa,
jo saanen, Herra, ma armos sen!
Yks tähti yössäni palaa:
sun lupaukses vakainen.
Ei tuomios erheen lasta,
ei syntistä vaimoa maahan lyö,
ken pilkkas sua, sitä vasta
sun muistaa armos aulein työ.
En kerskata, mieli: mut ehdoin
en syntihin suostunut milloinkaan.
Hymys mullekin lempein lehdoin
kevät, sai suvi suoneni paisumaan
himon äänen myös minä kuulin,
kun karkelot näin elon seppelpään,
kun verenhehkuvin huulin
se mulle haastoi lemmestään.
Mut itseni kieltäin, taaksi
meren aavan, aution pakenin.
Elon kalliin ainiaaksi
mä pyhyydelleni uhrasin.
Ja mietin: kerran saanhan
moninverroin sulta, mit’ annoin pois.
Joka uhraus palkitaanhan:
elo eikö suurin uhraus ois –?
Et laskene synnikseni,
elon luoja, ett’ eloa ikävöin:
kovin polttivat kyyneleni,
kovin kalvoi kaipaus päivin, öin.
Monen ylpeys hurskaammankin
nous alttarin sauhuna taivoon päin,
monen heiltä katkerankin
sanan kuulin, vihankatseen näin.
Minut tunnet, tuomari, kyllä:
sano, tuskassa paatuiko sydämein –?
Iloin, nöyrällä hymyilyllä
joka päivähän uhrini sulle tein.
Ja ihmistä säälien muistin
ja kaukaa siunasin elämää
ja vihan ja himoni suistin
ja vältin aatosta ylpeää.
Voin levollisna jo kuolla,
ei jää vihan muistoa jälkehein,
ei meren tuolla puolla
mua kukaan muistele kyynelein.
Ja sieluni rauhaan halaa,
nyt saanen, Herra, ma armos sen!
Yhä tähteni yössä palaa:
sun lupaukses vakainen.

II.[muokkaa]

Kolme odotuksen yötä
näännyin, Herra, edessäs,
toivoin armos viime työtä,
varroin lähtökäskyäs.
Maahan minut uskoineni
tilin tiukin hetki löi:
häpeää on pyhyyteni,
– turhaan iloos ikävöi,
turha sen on taivasretki,
elon ken myi pyhyyteen,
sen ei tuskaa kuolon hetki
tuudi uneen rauhaiseen.
Ei se synninlapsen lailla
nouse taivaan taaton luo,
sielulleen ken elon mailla
elon vapahdust’ ei suo,
jonka sääli muita muisti,
omaa sieluaan ei lain,
siunas eloa, mut suisti
rakkautensa kaihon vain.
Syyttäin häntä sielu vainoo
teillä taivaan ainiaan:
’Vapahtajan’ olit ainoo,
– ikuisehen kuolemaan
myit mun ennen syntymääni,
– miks et vertas antanut,
sydämelläs ikävääni
eloon suureen ruokkinut –!
Rauhatta nyt aave harhaan
iäti, sä harhaat myös.
Häpeään myit osas parhaan;
luojan –, lunastajantyös! –

Herra, vielä armon anon,
Herra, vielä voimas suo:
tahdon tuta elon janon,
tahdon rientää elon luo,
jaloin paljain käydä halaan,
tieni hurmein kostuttaa,
jotta joka askel-alaan
verenkukka versoaa;
suudelmin maan tahdon peittää
ihmiselon polkeman,
tielle sydämeni heittää,
tomuun eteen kulkijan;
maassa matain, sovitusta
pyytää pyhän elämän,
rukoella siunausta
tuonen unhon lempeän!


Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.