Siirry sisältöön

Kuollon kellot soi!

Wikiaineistosta
Kuollon kellot soi!

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Kuollon kellot soi!
Verkallensa hautaa kohti
Ruumissaatto kulkee,
Tungos kadun kulmanteessa
Siltä tien nyt sulkee:
Vaimo kurja ryysyissään
Nostaa lasta käsillään
Itkevää ja lausuu:
»Kuollon kellot soi!
Sulle, kansan ruttotauti,
Tuomioksi soivat;
Kylvit tulta, kirousta,
Kansalaiset joivat –
Joivat leivän lapsiltaan,
Kirosivat kuollessaan
Itsensä ja sinut!
Kuollon kellot soi!
Ilokseni soivat kerran –
Soikoot ainiaan!
Kuolinkellot kapakalle
Soikoot yli maan!
Kunnes sortuu kuolemaan
Surmasusi isänmaan,
Juopumuksen valta!
Kuollon kellot soi!
Soivat kerran ennen hälle,
Kylän juomarille,
Joka viikkopalkastansa
Kotiin nälkäisille
Lapsilleen ei tuonut – ei
Penniäkään – kaikki vei
Kapakoitsijalle.
Kuollon kellot soi!
Soivat silloin kellot myöskin –
Vaimo itkeväinen
Yksin seuras toivotonta –
Laki itsepäinen
Kielsi kirkon siunatun
Maankin päältä kirotun,
Onnettoman ruumiin.
Kuollon kellot soi!
Ne on siitä asti aina
Soineet kansallemme,
Kun on viina maahan tuotu;
Hautajaisiksemme
Juomme, hautaan kamalaan
Avosilmin astutaan,
Kirous sen peittää!»
Kuollon kellot soi!
Kansa kuullen kauhistuupi;
Ruumissaatto kulkee
Verkallensa hautaa kohti,
Kauhu rinnat sulkee:
Hauta verikyynelin
Peittyy, kansan itkemin
Sydäntuskistansa.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.