Kuollut laiva

Kuollut laiva Kirjoittanut Unto Koskela

Se saapui ylpeänä laituriin

ja musta lippu lensi kahveliin.

Kuu oli niinkuin miekka verinen

ja tähdet sinkoilivat vetehen.

Mä kuulin: miehet liikkui taklaasissa,

mut vaiti, merkillisen vaiti jokainen.

Vain yksinäinen valo paloi kajuutissa

ja ruoriratas liikkui naristen.

Mies kuollut käski minut kajuuttaan.

– No, nyt siis aiot jättää maan

ja ottaa pestin laivaan vainajain?

Näin kysyi kapteeni kuin odottain.

– En tiedä. Ei, en oikein vielä jouda.

Viel’ yhtä, toista tehdä mielisin.

– Ei mitään. Miest’ en kahta kertaa nouda.

Ken laivassani on, se pysyykin.

– Mä pelkään laivaanne ja kuolemaa.

– Oh, oisko maailmassa parempaa?

– Ehk’ei, mut – kuolema on kuolema.

– Ja jokaisen on kerran kuoltava.

Näin hymynväreen hänen kasvoillansa.

Niin, totisesti, nauroi vainaja.

Ja miehet nostelivat purjeitansa,

ja lähtökäskyn antoi Kuolema.

Niin merkillinen ilo kasvoillaan

hän otti sitten lasit kaapistaan:

– Sä luulet ehkä: laiva vainajain

on täynnä surua ja uhkaa Lain?

Ei, ei, me vainajatkin riemuitsemme,

ja meidän riemumme on iankaikkinen.

On meillä ikuisesti nuoruutemme –

nyt malja kunniaks’ sen nuoruuden.

Me purjehdimme kaikkiin satamiin,

kas, pasaadista uuteen pasaadiin.

Ja meitä polttaa päivä etelän

ja riemu ihmeellisen elämän.

Ei ole kuolemaa, ei kadotusta,

vaan matkan villi riemu, taivas sininen

ja meren, valtameren syvää unohdusta

ja hyväilyjä tuulten suolaisten.

On nuoruus meidän, kuume suonien

ja kiihko veren hurjan, tulisen.

Ei kukaan, kukaan kaipaa elämään.

– Nyt, veli, matkaan, etelään!

Ja purjeet tuulta täyteen hulmahtain

läks laiturista laiva vainajain.

Lähde: Koskela, Unto 1930: Purjeet sumussa: runoja. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.