Kuollut meri
| Kuollut meri Kirjoittanut J. G. Leistenius |
- Seudusta meren kuollehen
- Lasn’ kuulin useinkin,
- Se hiljaisen vaan laaksosen
- Peittävän sanottiin.
- Ei laiva sen oo kyntänyt
- Aaltoja yksikään,
- Ja ankkuriaan heittänyt
- Pohjahan vierimään.
- Kaik’ elo on sielt’ kadonnut
- Keskeltä erämaan,
- Ei ykskään kukka tuoksunut
- Oo hänen rannallaan.
- Myös lintunen, jos uskaltaa
- Innossa nuoruuden
- Vain lähellekään luikahtaa,
- Het’ putos vetehen.
- Tot’ kirkkautta aaltojen
- Sen paljon kiitettiin,
- Pinnalla taivon tähtien
- Kuvauvan sanottiin.
- Tuo puhe ol’ niin synkeää,
- Kun joskus kuulin sen.
- Mä kohta tunsin ikävää
- Tuon meren rannoillen.
- Mä vyöryessä ajan niin
- Kulutin lapsuuden,
- Ja vihdoin sitten unhotin
- Jo meren kuollehen.
- Oi ihanaa oi armasta
- Aikaa nuoruuden!
- Ei mikään silloin taivasta
- Peittänyt pilvehen!
- Kun vanhempana maailman
- Tohua katselin,
- Merestä heti sanelman
- Kuolleesta muistinkin:
- Miss’ ystävyyden suloisen
- Jo keksi silmäni,
- Kuin kuohu meren kuollehen
- Se tunne raukeni.
- Miss’ rakkauden ijäisen
- Kats’ vannoi toisilleen,
- Kuin loiste meren kuollehen,
- Ol lyhyt-aikainen.
- Mis’ tuntehet myös kiitoksen
- Jo alkoi kasvamaan,
- Kuin muta meren kuollehen,
- Ne jäätyi rintahan.
- Miss’ näytti liekki sydämen
- Olevan I s ä n m a a n,
- Kuin aalto meren kuollehen
- Se sammui kokonaan.
- Siell’ tunne löyskin turhuuden,
- Miss’ etsi miehuutta;
- Kuin rannat meren kuollehen
- Se ol’ vaan kuivuutta.
- Näin kovahan nyt ääni soi,
- Soi mulle, rauhaton:
- ”Tuo kuollut, aava meri” – oi! –
- ”Se ihmissydän on!”
– o – n.
Lähde: Tapio 8.2.1879.