Kuolon vanki

Kuolon vanki. Kirjoittanut Hjalmar Procopé

Suomentanut Osku Velho.

Ken, kuolo, anoi sulta armahdusta,

kun ukselta vain katsoit raottain

sa nuoren runoilijan asumusta;

et iskenyt – vaan odottelit vain?

Et iskenyt – sä sammutit vain valon,

mi luotu riemuks’ oli tuhanten.

Sävelen huulilta veit säveljalon,

veit soinnun olentonsa soittimen.

Pysähdys jälkeen ensi säveleiden

iäksi päätti hältä elontyön.

Hän oli kuollut, vaikkei saattueiden

ja kelloin viemä helmaan haudan yön.

Salaisen oikeuden päätös sääti

hänelle rangaistuksen suurimman:

iäksi kuolon vangiks’ hänet hääti

rikoksen vuoksi rikkomattoman.

Ja ajat vieri, vaihtui suvi, hanki,

yö aamuun päättyi, päivä ehtooseen.

Mut holvihaudass’ istui kuolon vanki

vait’oloon tuomittuna iäiseen.

Mut turhaan, kuolo, pyrit kammitsoimaan

säveltä runoilijasydämen.

Soi sentään soinnut, virittämät soimaan

sinua korkeampain voimien.

Ne kuole ei, vaan laajeten ja entäin

kuin vesirenkaat lahden päilyvän

ne paisuu, kasvaa, siivettyinä lentäin

ja sointuin kuoroon suuren elämän.

Ne kaikkiall’ on, kutsumatta vainen,

nuo kaikkivoivat lohdun lääkkehen –

sill’ laulajan on laulu heimolainen

jokaisen riemun, rinnan nyyhkehen.

Lähde: Velho, Osku 1922: ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.