Kurja koti

Kurja koti. (Tosi kuvaus.) Kirjoittanut anonyymi

”Ois tähän kurjaan kotihin halumme kumminkin,” sanotaan kyllä ”maamme”-laulussa, vaan onko tämä maamme sitte niin kurja sen sanan yleisemmässä merkityksessä? Ei suinkaan, jos tuolla sanalla tarkoitetaan jotain kurjamaista, sääliteltävää, sehän jo käynee selville samasta laulusta, johon se on, niin sanoakseni, luiskahtanut suomentajan liiallisesta lempeydestä runosointua kohtaan, huolimatta, josko hän sitte loukkaa runon tärkeämpää puolta, sen henkeä ja sisältöä vai ei. ”Kurjahan kotihin” sointuu kyllä korviamme kauniilta, vaan tuo muodon kauneus on, kuten sanottu, saatu sisällön kustannuksella, totuuden syrjäisemällä. Ken voisikaan kutsua tätä maata tuhatjärvistä, ken Suomeamme kurjaksi? Köyhä on se, vaan ei kurja ja köyhä ainoastaan ylellisyyden ja turhamaisuuden aarteista vaan ei kauneuden antimista.

Niin – kurja ei ole tämä suuri kotimme – ei ainakaan vielä – vaan kyllä löytyy siinä kotia, joihin tuo nimitys sopii. Jos tahdot tutustua erääsen noista kurjuuden kodeista, niin tule mukaani ”Visan torppaan,” tuonne Sysimäen sydänmaan laitaan. Tuo nimitys ”torppakin” on jo liiaksi sanottu tuonlaisesta ihmispesästä, sen alkuperäisimmässä muodossa, vaan koska naapurit ovat suoneet sille tuon arvonimen, armeliaisuudesta kai, niin käyköön tuo matala maja torpasta tässäkin vähäisessä kertoelmassa.

Tuo torppa ei ole niin huono vanhuuttaan, ei, sillä on vasta neljä, viisikymmentä vuotta kannettavina heikoilla hartioillaan, se on rakennettu, taikka paremmin sanoen, kokoon kyhätty puista, joille hirsi tai pölkky olisi liian komea nimitys. Piirustuksen tuohon torppaan on Visa Jussi tehnyt, Visa Jussin vetämät ovat rakennus-ainet, puut, paasit, sammalet, kaikki on hän omin kourin repinyt irti ja tuonut paikalle. Ei hänellä ollut hevoista, ei renkiä, ei salvumiestä, ei muuraria, kaikki nuo olivat yhdistettyinä hänen omassa itsessään, itse on hän risannut ja rasannut puut paikoilleen, kasannut sen nurkkaan jonkinlaisen kiukaan, ja kun koti tuntui jo kodille raivasi hän tuokon pirttinsä nurkalle vähäisen kasken tilkkua, jonka rakennuslastuillaan poltti ja kuokallaan kynti. Ja mitä tarvitsikaan hän toisten apua nyt vielä, kun toivo ”huolettomasta” vanhuudesta lisäsi hänen voimansa kahden kertaiseksi, ja olipa vielä toinenkin seikka, joka sai hänen kirveensä vilkkaammin heilumaan, hänen Vappunsa odotti jo päästä viettämään yhteiselämää oman katoksen alla. Kuinka kävisikään heidän elämänsä nyt helpoksi ja tyveneksi, olivathan he molemmat ahkeria ja työhön pystyviä, hänellä itsellään oli vasara ja kirves, Vapulla rukki ja kartat! Mikä vielä ilahdutti Jussia, oli se, että olivat nyt vapaat omalla pohjalla ja omin kodin, kaikki oli niin valoista, vaan – ”miehellä on mela kädessä Jumala venettä vie”.

Niin – silloin oli silloin ja nyt on nyt. Vanha on jo Visan torppa, vanha on Jussi, vanha on Vappu, kaikkia on ajan hammas syönyt, kohtaloin kuorma lannistanut, ponnistusten hiki on murtanut syvät juovat vanhusten kasvoille ja huuhtonut heidän hivuksensa jo lumivalkeiksi, jotka vielä kaunistavat vanhusten kumartuneita päitä. Torpan sammaltunut kattokin näyttää jo liian raskaalta noiden seinien kantaa, jotka, kuten vanhukset itse sanovat, jo ovat tarvinneet pönkkiä pysyäkseen vielä jonkun aikaa pystyssä, tuo niukka pellon tilkkukin on jo jäänyt karkeaksi. Kaikkialla sama rappeus, aina kurjuus.

Vaan miten on heidän toimeentulonsa ja elämänsä nyt. Astumme sisään tuosta matalasta oven lävestä. Silmiämme kohtaa pimeys, vielä emme voi eroittaa mitään, korviamme omituinen rätinä ja surina, ja ennäämme tukehduttava hien katku. Vaan kun hetkisen kuluttua silmämme jo ovat tottuneet tähän hämärään, huomaamme että täällä vallitsee köyhyyden ja puutteen rinnalla ahkeruus vaikka hiljaa hyrisee jo rukki, vitkaan pyörii varvi. Puute ja ikä ovat jo vieneet vanhusten voimat, ja näyttääpä kun Jussi tuolla pärepaikkaisen akkunaluukun ääressä koettaisi hi’ellään pehmittää tuota kovaa visa-jurikkaa, jota hän sorvaa, sillä tuon tuostakin värähtävät hikipisarat sen päälle.

Vaan he eivät ole kai huomanneet meidän tuloamme tuossa työinnossaan rukin ja varvin rutistessa. Me astumme nyt peremmälle, sen minkä noin vähäisessä majassa voi peremmälle päästä. He keskeyttävät nyt työnsä ja sanottuansa Jumal’antakoon’sa käskevät meitä istumaan tuolle matalalle olista punotulle lavitsalle. Muita huone-kaluja emme näekään paitse yhden rahin, jota he ovat pitäneet, ainakin äskettäin, ruokapöytänä, mikäli noista silakanpäistä, perunkuorista ja tyhjästä pataranista lusikoineen taisi päättää. Siinä oli kaikki torpan huonekalut, lukuun ottamatta yhtä pölkynpäätä ja mustunutta arkkua tuolla kiukaan nurkassa; kaikki oli täällä niin puutteellista ja savusta mustunutta. Vaan yksi oli täällä ylellisyyden tavara, oli näet torpassa herättäjäkellokin tuolla katon rajassa vaikka et sitä heti huomannut, se on näet tuolla orrella – kukko. Siinä puhellessamme vanhusten kanssa yhtä ja toista huomaamme tuolla ”akkunalla” kaksi kirjaakin.

Kovin olivat nekin mustia, että muodosta ainoastaan taisi päättää ne allakaksi ja virsikirjaksi, vaan tähystellessämme lähemmin tuota virsikirjaa huomaamme siinä kaunistuksen jota harvoin tapaa rikkaittenkaan korukantisissa virsikirjoissa, siinä oli näet pyöreiksi kuluneet kulmat, joka todisti että sitä oli ahkeraan viljelty. Mielellään selittävät vanhukset kaikki mitä kysylemme heidän olostaan ja vaiheestaan, ja siinä puhellessamme tulet huomaamaan etteivät he sentään ole niin onnettomia ja kurjia, kuin ensi katsannossa luulisi, heillä on rikkaus, jonka pitkän elämänsä kokemuksista ovat koonneet, joka monelta varakkaaltakin puuttuu kaikessa ylevyydessään: he eivät nurise, he ovat tyytyväisiä. Me tulimme äsken kurjuuden hökkeliin ja lähdemme nyt onnellisesta kodista.

O. B.

Lähde: Jyränkö 5.7.1890.