Kurjet muuttavat

Kurjet muuttavat Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Käyn polkua korven,

   kun päältä pääni

syyskuullosta sinen

   soi kantava ääni

niin ihmeellinen

   kuin torahdus torven –

ja kiireelle mäen,

   mist’ aavalle näen.

pian jalkani entää

   ja silmin haen;

yli taivaanlaen

   jono kurkien lentää.

Näen yhdeksän purren

   yli soutavan harmaan,

ja raikuvat torvet

   kuin riemuiten, surren

– jäähyväistä varmaan –

   ja kaikuvat korvet.

Ja pohjoinen puhuu,

   sävel soi kuni urkuin,

salo huokaa ja huhuu.

   Käy tie ojokaulain

etelään, helokurkuin

   menojoikua laulain.

Minä kurkoitan kättä,

   kuin pyytäisin mukaan,

Vain viivähtämättä

   ne kiitää, jo haipuu..

Ei saavuta kukaan,

   ei kannata kaipuu.

Minä askelin raukoin

   vain mittailen multaa –

siniauerta aukoin

   päin lounaisen kultaa,

läpi ruskojen veren,

   yli keinuvan meren,

kuun kuullossa, tähtein,

   päin päivää ja poutaa

ja onneen ja kesään

   pois syksystä lähtein

ja uuteen pesään

   ne soitellen soutaa..

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.