Kurjuuden koti

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirotut

Kirjoittanut Juho Kujala


Ahon laidalla mökki pieni
On ränstynyt, kyljellään
Sielt’ murehen kyynel vierii
Lampehen välkkyvähän.
Ei siellä rikkaus, loiste
Eikä onnekkuus osana lie
Vaan kuuluvi tuskaisa voihke
Min tuuli yll’ metsikön vie.
Ov’ aukee – ja sisästä haudan
Pien’ astuvi pellavapää
Mikä lienevi tyttöraukan
Miks’ lapsonen kyyneltää?
On kelmeä rusoton poski
Sinisilmäkin raukea on,
Näet niistä ei elämän huoli
Ole pienolle tuntematon.
Ja äidin, tuon harmajahapsen
On katseessa tuskaa vaan.
Hän parsii ryysyjä lasten
Ne lähtevät mierolaan.
Sydän äitisen murtumaisillaan
Yöt, päivät kun raataa saa
Mutt’ välttämätöntäkin vailla
Sekä huolien huojentajaa.
Mies kulkee maailman rantaa
On kapakka mieluisiaan,
Myyntikelpoiset ryysytkin kantaa
Hän kodista – kapakkaan.
* * *
Näin ei ole aina ollut
Oll’ kerran hän kunnon mies
Luo rakkaiden kotihin tullut
Kun katkesi päivän ies.
Hän silloin korpia raatoi
Ja metsästä riistaa toi
Hän kivikon pelloksi kaatoi
Ja toivo se intoa loi.
Ja iltasin työstä tullen
Isä uupunut riemastui
Kun äiti ja pienokaiset
Riensi vastahan hymysuin.
* * *
Vuos’ vierii – ja toinen – ja maille
Onnen aurinko laskihe
Työn ruhjonnan seuraus, tauti
Isän vuoteelle heittänyt on.
Siit’ toipuvi hän, mutt’ – oi luoja!
On verokin maksamaton
"Pois torpasta laiska ruoja!"
On komento tinkimätön.
– – – – – – – – – – – –
Jo kuukauden, pari, hän kulkee
Työpaikasta toisehen vain
Koti puuttehen tuskia tuntee
Oi! jatkuuko tällaista ain!
"Äit’ armahan, leipää oi anna",
Näin ääntävi pienoinen
Ja syötihin viimmeinen kanta
Kera äitisen kyynelten.
Läpi mustuneen akkunan katsoo
Isä tylsästi tuijottaen
Hän nousee ja lähtevi – minne?
– Me kai jo nyt tiedämme sen!
– – – – – – – – – – – –

J[uho]. K[uja]–la.


Lähde: Kujala, Juho (toim.) 1910: Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja. Juho Kujala, Porvoo.