Kurjuuden koti
Ulkoasu
Kirotut Kirjoittanut Juho Kujala |
- Ahon laidalla mökki pieni
- On ränstynyt, kyljellään
- Sielt’ murehen kyynel vierii
- Lampehen välkkyvähän.
- Ei siellä rikkaus, loiste
- Eikä onnekkuus osana lie
- Vaan kuuluvi tuskaisa voihke
- Min tuuli yll’ metsikön vie.
- Ov’ aukee – ja sisästä haudan
- Pien’ astuvi pellavapää
- Mikä lienevi tyttöraukan
- Miks’ lapsonen kyyneltää?
- On kelmeä rusoton poski
- Sinisilmäkin raukea on,
- Näet niistä ei elämän huoli
- Ole pienolle tuntematon.
- Ja äidin, tuon harmajahapsen
- On katseessa tuskaa vaan.
- Hän parsii ryysyjä lasten
- Ne lähtevät mierolaan.
- Sydän äitisen murtumaisillaan
- Yöt, päivät kun raataa saa
- Mutt’ välttämätöntäkin vailla
- Sekä huolien huojentajaa.
- Mies kulkee maailman rantaa
- On kapakka mieluisiaan,
- Myyntikelpoiset ryysytkin kantaa
- Hän kodista – kapakkaan.
- * * *
- Näin ei ole aina ollut
- Oll’ kerran hän kunnon mies
- Luo rakkaiden kotihin tullut
- Kun katkesi päivän ies.
- Hän silloin korpia raatoi
- Ja metsästä riistaa toi
- Hän kivikon pelloksi kaatoi
- Ja toivo se intoa loi.
- Ja iltasin työstä tullen
- Isä uupunut riemastui
- Kun äiti ja pienokaiset
- Riensi vastahan hymysuin.
- * * *
- Vuos’ vierii – ja toinen – ja maille
- Onnen aurinko laskihe
- Työn ruhjonnan seuraus, tauti
- Isän vuoteelle heittänyt on.
- Siit’ toipuvi hän, mutt’ – oi luoja!
- On verokin maksamaton
- "Pois torpasta laiska ruoja!"
- On komento tinkimätön.
- – – – – – – – – – – – –
- Jo kuukauden, pari, hän kulkee
- Työpaikasta toisehen vain
- Koti puuttehen tuskia tuntee
- Oi! jatkuuko tällaista ain!
- "Äit’ armahan, leipää oi anna",
- Näin ääntävi pienoinen
- Ja syötihin viimmeinen kanta
- Kera äitisen kyynelten.
- Läpi mustuneen akkunan katsoo
- Isä tylsästi tuijottaen
- Hän nousee ja lähtevi – minne?
- – Me kai jo nyt tiedämme sen!
- – – – – – – – – – – – –
J[uho]. K[uja]–la.
Lähde: Kujala, Juho (toim.) 1910: Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja. Juho Kujala, Porvoo.