Kuulehan sinä, kuoma kulta

Kuulehan sinä, kuoma kulta Kirjoittanut Otto Manninen

Kuulehan sinä, kuoma kulta, Kotilaisen Otto:

»ei ole hoppu hyväksi», se on vanha oiva motto.

Kun sinä varroit tähän asti, varro viikko vielä

pitkällä ja leviällä, lempiällä miellä.

Viikon päästä vanua saat vaikka kiinni partaan,

jollet päässe noudantahan nuottihalus hartaan.

Yritelty yhtä toist’ on kyllä virrentynkää,

mutta kun tuli mistä lynkä, mist’ ei edes lynkää!

Katsos, kun on annettu niin heikko henki raiska,

ei sen auta ahertaa, jos ei ole ensin laiska.

Nyt on ollut perätysten monta pitkää pyhää,

ehkä se nyt viikon vierren vaaksan virttä kyhää.

Kun on paha kelkassa, on pakko vetää kelkka.

Minkäs voin, jos kukkumaan en ole kultahelkka?

Kiskoksin nyt minkä jaksan, minkä kestää jukko.

Reki raskas, hepo heikko, kuiva purtotukko.

Varro vielä, ehkä saadaan puretuksi pulma:

hyv’ on hurskas juhdalleen, mut jumalaton julma.

Sitten vasta kun sinä itse pistät pillit soimaan,

tiedän että asia pääsee vauhtihin ja voimaan.

Pillit, viulut, huilut soi ja raikuu torvet, sarvet,

vuoroin soolot helisee ja pauhaa kuoroparvet.

Kaikki käy kuin tanssi vain sun puikkos tahdin mukaan,

kun sujuis sanat vain sen kanssa myötäsukaan.

Terve sulle, kallis kaima, Lohensurma suuri.

Ah ja voi, kun moinen mull’ on eessä runokuuri,

perinpohjin penkoa nyt täytyy fatabuuri,

jotta tulis kantaatti, ei kantaalia juuri.

Täytyy puhki puskea, vaikk’ oisi eessä muuri,

taistella kuin engelsmannin kanssa ennen buuri.

Ollappa nyt uupumaton, uljas trubaduuri,

jolta sointuis solkenansa molli sekä duuri,

juoksis juoksemalla joka virren krumiluuri,

vaan olen kaita kaimas vain, en soiva niinkuin bruuri.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.