Kuusiston kartanon jouluvieras

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuusisto kartanon jouluvieras

Kirjoittanut Lauri Soini


[s. 10]

Kuusisto[n] kartanon jouluvieras

Historiallinen joulutarina.

Oli joulu, ja rauha vallitsi maassa. Lumipyry kietoi maan valkoisiin jouluvaippoihin, hienoihin ja valkoisiin kuin morsiushuntuun.

Rauha vallitsi maassa. Ja ihana oli rauha ison vihan jälkeen. Mutta kun mökkien vaimot ja lapset katselivat pienistä ikkunaruuduista tielle, näkivät he mitä suuri sota oli saanut aikaan. Raajarikkoja ukkoja taivalsi pyryistä tietä Turusta Kuusiston kartanoon. Mikä lynkkäsi eteenpäin puujalalla, millä riippui hiha rentona pyrytuulen heiluteltavana.

Mihin olivat raajarikot sotavanhukset matkalla? Jokainen lapsikin tiesi sen mökeissä Kuusiston tien varrella. He menivät Kuusiston kartanoon Sesilia-rouvan luo, jonka urhea puoliso oli kaatunut suuressa sodassa. Lempeä ja armas oli sankarin leski sodassa silvotuille ukoille, ja harva se päivä nähtiin sotavanhusten sinne lynkkäävän. Mutta jouluna he tulivat kaikki kuin kotiinsa, joulupuuro ja kinkut olivat odottamassa, rattoisa oli jouluilta lämpimässä, valoisassa salissa, ja lämmin vuode odotti rattoisan illan jälkeen.

Hyvä oli Sesilia-rouva. Ja kun mökkien vaimot katsoivat pienistä ikkunoistaan ja näkivät sotavanhukset lumipyryssä, ajattelivat he häntä siunaten.

Ja Sesilia rouva hyöri valkopartaisten sotavanhusten keskellä kuin äiti lapsilaumansa keskellä. He olivat tulleet mieron teiltä kuin koulusta kotiin, ja iloinen oli valkea takassa, ja lämmittävän ryypyn kaasi Sesilia-rouva vanhuksille. Ja sitten he istuivat takkavalkean ääressä ja kertoivat tuttuja tarinoita menneistä taisteluista. Ja Sesilia-rouva hymyili ja kyynelöi, kun hän kuuli urotöistä, joissa hänen autuas miesvainajansa oli ollut mukana.

Vihdoin alkoi vanhuksia väsyttää ja he menivät lämpimiin vuoteihinsa levolle. Uninen hiljaisuus vallitsi koko kartanossa. Pyrykin asettui ulkona. Kuu katseli unisin silmin valkoisia hankia, ja tähdet tuikkivat unisin katsein. Hiljainen oli yö, uninen ja hiljainen.

Keskellä unisinta yötä alkoi kartanon ovelta kuulua kolkutus. Hiljainen ja arka. Joku koputti ovea nyrkillään, tuskin kuuluvasti, ikäänkuin anteeksi anoen. Ensin lyhyeen, sitten kotvan kuluttua hieman pitempään. Sitten seurasi pitkä odotus ja sitten hieman kovempi kolkutus. Mutta ei se sittenkään tuntunut vaativalta, tahtoihan vain ikäänkuin hellyttää sydäntä.

[s. 10:2]Kartanon palvelijat kuulivat kolkutuksen. Mutta väsyneinä vetivät he lämpimät peitteensä korviinsa ja unissaan murahtelivat, ettei mieronkulkijoilta saanut yölläkään olla rauhassa.

Vihdoin kuuli itse Sesilia-rouvakin aran, anovan kolkutuksen Hän nousi heti vuoteeltaan ja herätti piikasen ovea avaamaan.

Harmaaparta vanhus sieltä astui sisälle, kumara ja kyyryinen.

Ei Sesilia-rouva kysellyt, mikä hän oli miehiään, vaan riensi keittiöön laittamaan tulta ja lämmittämään joulupuuroa ja jouluporsaan tähteitä. Ja sitten Sesilia-rouva istui ja hymyili katsoessaan, miten hyvällä halulla vieras söi. Sesilia-rouva ihmetteli, että vanhuksen kasvoilla ja parrassa oli ikäänkuin säteileviä hopeahileitä, vaikka olisipa pakkashuurteen pitänyt sulaa kotoisessa lämpimässä. Ei hänellä näyttänyt olevan silvottuja jäseniäkään, niinkuin muilla sotavanhuksilla. Mutta ei Sesilia-rouva mennyt kyselemään mitään vaiteliaalta vieraaltaan.

Sesilia-rouva vei kestitetyn vieraan sillävälin laitettuun vuoteeseen. Vanhus näytti aikovan laskeutua levolle. Mutta kuitenkin hän kiitteli kuin matkalle lähtevä ja sanoi:

— Kiitoksia, paljon kiitoksia, lempeä rouva! Toivon vielä kerran voivani tehdä sinulle vastapalveluksen.

Sesilia-rouva hymyili vain.

— Tule, jatkoi ukko, tule ensi helluntaina vuorostasi vieraaksi minulle.

— Missä, asut sitten? kysyi Sesilia-rouva hymyillen.

— Kuusiston linnassa, vastasi vanhus.

— Raunioissako?

Vieras nyökäytti päätään.

Mutta Sesilia-rouva hymyili niinkuin mielipuolelle hymyillään. Hyvin, ylen hyvin hän tiesi, ettei Kuusiston linnanraunioissa ollut kukaan asunut pariin vuosisataan, ei sen koommin, kun Kustaa Vaasa oli tämän katolisuuden turvapaikan hävittänyt. Ei pannut Sesilia-rouva mieleensä höpelön vanhuksen kutsua, mutta ei mennyt enempää vastaankaan väittämään. Kiitti vain ja toivotti hyvää yötä.

Mutta aamulla hän sai syytä suuresti ihmetellä. Vieras oli poissa. Ja ovet olivat lukossa, niinkuin ne oli [s. 11:1]lukittu yöllä hänen saavuttuaan. Käsittämättömäksi jäi, miten hän oli mennyt tiehensä.

Usein täytyi Sesilia-rouvan ajatella kummallista vierastaan, jolle hän ei enää ensinkään hymyillyt. Vieraan säteilevän valkoista partaa ja käsittämätöntä katoamista muistellen hän oli yhä lempeämpi köyhille, jotka saapuivat kartanoon. Ei vaan sotavanhuksille, joita hän oli vaalinut rakkaan puolisonsa muistoksi, vaan kaikille muillekin.

Meni talvi, ja voitti suloinen kevät. Tuli kesä ja helluntai. Hellänä helluntaipyhänä lähti Sesilia-rouva Kuusluodolle käyskentelemään. Hän iloitsi siellä kesän vihreydestä talven hankien jälkeen, iloitsi aaltojen leikistä, kukkien tuoksusta ja lintujen laulusta.

Kesäisellä kävelyllään hän lähestyi vanhan piispanlinnan raunioita. Ei hän erityisesti ajatellut valkohapsen kutsua, mutta vanha muistomerkki veti häntä puoleensa salaperäisellä tenholla. Hän muisteli monia taruja linnanhaltijoista ja muinaisten piispojen hengistä, joiden kerrottiin linnanraunioilla liikkuvan helluntaiöinä ja pyhämiesten sunnuntaina. Näitä taruja muistellen meni hän raunioille ja kierteli kiviröykkiöiden välitse.

Siinä kävellessään ja katsellessaan muisti hän jouluöisen vieraankin ja myhäili hänelle ja hänen kutsulleen [s. 11:2]Ei täällä suinkaan kirkkaana kesäpäivänä ketään asujata näkynyt, miten sitten lie pimeinä ja hämyisinä öinä kummitellutkin. Myhäili hän kaikille kummitustaruille, mutta myhäillessäänkin tunsi hän sydämessään pyhää kunnioitusta näitä muistorikkaita raunioita kohtaan.

Mietteissään astui hän muutamalle raunion kivelle ja lipui siltä, että oli vähällä kaatua. Livetessään kuuli hän omituisen helähdyksen jaloistaan ja tarkasti mikä siinä helähti.

Ja katso ihmettä! Siitä hohti jotakin hopeanvalkoista hänen silmiinsä. Sammal oli irtautunut maasta kiven vierestä ja raapiutunut vähän maatakin. Ja sammalen alta hohti hopea.

Sesilia-rouva kaivoi paljain käsin multaa ja kiven siruja. Ja niiden alta paljastui suuri hopeamalja, joka varmaan oli jäänyt muinaisajan piispoilta ja peittynyt raunion soraan.

Sesilia-rouva kantoi sen kotiinsa kartanoon. Sillä kun hän ajatteli vanhoja taruja linnanhaltijoista ja piispojen haamuista, käsitti hän, että Kuusiston linnanhaltija oli siten tahtonut palkita hänen lempeytensä köyhiä ja raajarikkoja kohtaan. Niin selitti hän löytönsä, ja niin kertoo siitä kansa vielä tänäkin päivänä.

Lauri Sauramo.

Lähde: Lauri Sauramo: Kuusisto kartanon jouluvieras. Joulutervehdys, 1916, nro 12, s. 10–11. Kansalliskirjasto.