Kuva
| Kuva Kirjoittanut Paavo Cajander |
- Mun huonehessani seinäll’ on
- Yks kuva halpa ja koruton,
- Se siinä ollut on monta vuotta,
- Ja aina ihaelen ma tuota.
- En tiedä mi siinä viehättää, –
- Lumenko peittämä harmaa pää?
- Vai surun uurtamat vaot nuoko?
- Vai silmäin lempeä tuike tuoko?
- En tiedä; mutta niin lämmin on
- Sen läheisyys kuni auringon,
- Ja onpa kuin hänen katsannastaan
- Heloittais taivahan rauha vastaan.
- Ma tuntikausia ihaillen
- Kuvoa tuot’ yhä katselen,
- Ei sulho kultoaan punastuvaa
- Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.
- Ja kun ma katson, niin vähittäin
- Herääpi muistoja mielessäin
- Niin armahaita, niin ihanoita
- Ja kaivatessani katkeroita.
- Ma poies mennehen polvekseen
- Nään lapsuusmaailman riemuineen,
- Nään kynttilöitä ja joulupuita
- Ja ystävyksiä hymysuita.
- Ja onpa kuin kuva elon sais
- Ja mua hellästi katsahtais,
- Ja onpa kuin hänen katsannastaan
- Heloittais taivahan rauha vastaan.
- Ja senhän vuoksi niin lämmin on
- Sen läheisyys kuni auringon.
- Mut ken se onpi se armahainen?
- Mun oma äitini on se vainen.
Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.