Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: II. luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Paholaiselle myöty: I. luku II. luku
Paholaiselle myöty
Kirjoittanut Arne Garborg
Kyläkertomuksia


Bård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään paholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä oli omat ajatuksensa siitä asiasta.

Bård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä äitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja poika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. ”Mutta en minä sinun oikea äitisi ole, pikku veijari”, sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi tuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, – ”oikea äitisi on toista laatua”, lisäsi Judith-äiti, ”sillä kaikkina aikoina on ollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi ei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi muotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa tuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja sitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?” – Ei, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja aina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi.

Judith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova; leveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät silmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin vihassa, toisinaan taas sillä välin, ett’ei oikein tiennyt, oliko eukko hyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa etuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea, eikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen roposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei ollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja, antoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti kortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän oli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden toimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti.

Ingrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16–17 vuoden vanha, iloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin hänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin vanhus itse oli kotosalla. Ell’ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri kuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse usein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett’ei Ingrid milloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi Bårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt sitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta. Mutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin Ingrid suuttui ja löi. Ell’ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika paksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui. Hän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin kalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita molempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä olivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat.

Mutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan, kun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui mukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi – ”se helpotti rintaa”, sanoi hän –; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli ja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo kaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi pojalle pisaran putelista. ”Juo veijari, niin vahvistut!” sanoi hän. Bård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård ymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen, vaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että rukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat. Judith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai mitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin ja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän jälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä seikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen.


Neljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella. Ensimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli kotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui lapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli koko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki ne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7–8 vuoden ikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa suurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa, juoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa virvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai muuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan leikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä kujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja kuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan ja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän oli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui koko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa. Kun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he nauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi sitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä asioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle poskipäihin.

Vuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta väliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi, mutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua, ell’ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat useimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren katurakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia vehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He kävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun olivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin otteluihin. Bård, tahi ”prinssi”, ”katuprinssi”, niinkuin häntä kutsuttiin, oli ”pohjoisjoukon”, päällikkönä ja rajumpi hän oli muita. Kerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä, että oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin.

Judith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi, piti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen tänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa, kernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat omiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa kotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui jotain siitä, ett’ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta siis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen hän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi, vaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin muitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä vallattomuuksista, oli muisto ”oikeasta äidistä”. Judith oli hänestä kertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia päähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona varmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä ajatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä, miks’ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan. Judith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut hänet niin raivoisaan vihaan, ett’ei hän voinut itseään hallita ja silloin se tuli ilmi. ”Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita”, hän sanoi, ”pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen –!” Siitä päivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen. Tuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi ihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona, muuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä.

Mutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti näyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää huolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten. Ja sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17–18 vuotiaita. Itse hän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun hän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen muussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin. Sitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se oli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä kihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin miehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää nauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan, jos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti hän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa, että hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän eräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän tuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä nyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies, sai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä eläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä siivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle viskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, ”ruteleeksi” kun sanottiin, ”riekaleprinssiksi”, ”katurentuksi”, joka eli toisten rahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja koko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän puikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki jo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen päästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja, ostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo työmiehen retkale katuisi, että oli laittanut ”prinssin” vihamiehekseen. Seuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi laivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt iloitsi.

Toinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli ”hänen tyttönsä”. Raukka istui kamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti Bårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt Bård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän takaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen vertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per Lauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi luissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät kumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja itki kuin rahan edestä.


Judith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei sitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun että hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria – merimies Erik oli neuvonut häntä tänne, sanoi hän – ja sitten hän oli antanut Judith’ille rahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä ”ulos maailmaan” oli hän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä niin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan nauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli luotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään Gunhildista kuullut.

Mutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä muuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt Tanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt komeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten kanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat pitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista kuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon näissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti, joka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä ja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät kaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan miehen.


Kolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli eräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota tämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti muuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut; kasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut hienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta silmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi niissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata levottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin syöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla askeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli ympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli itsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta.

Poikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan epäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut terveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild kyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi hän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin useammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä siinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän kuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän vieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä lähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi siellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään kaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen uudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti yhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut enemmän kuin kylläkseen tästä maailmasta.

Hienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli ollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli kuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin? – Vieläkö mitä! ”Hyvin?” hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin tuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut rikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan saanut kaikki, mitä tahtoi? – Tietysti... Tuo kärsivä hymy tuli takaisin. ”Hän oli rehellinen kauppias.” – ”Kuka?” – ”Vanha Erik, tiedämmä.” Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä järjessään.


Päivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä usein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja semmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan sairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä sanottiin ”prinssin äidiksi” eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai nauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi olla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan, vaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli kaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta juttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. –

Seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa nuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä. Kymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin paljon uutta ja hänellä oli luja tahto ... kymmenen vuotta meni, menipä kaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi elää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä alkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi; viidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin kanssa – sillä niitä oli tarpeeton ajatella ... mutta kuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara pelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille ajatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, – sillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen – se astui nyt valtavana esiin: että hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja kauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa; jonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi hän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta; muuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen petolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus, lapsen hyvä, viaton rakkaus – siitä hän voisi antaa elämänsä. Minkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli kasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä vuosina...

Näin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea muisto... Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän oli antanut sen toiselle. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut ... ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä.

Tätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski hänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä sijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut syntiä olla. Tosin hän puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt; mutta olipa hän muuten –! Mitä jos olisi koettaa! –

Tuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha, paholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän tulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa sentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi pelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän tekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku pappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten hän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei myöhästyisi!

Hän meni laivaan, lähteäkseen ”kotiin”. Jos vaan kalvaava kaipaus ja vapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi joutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan. Gunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä perille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän tahtoi...

Nyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli kaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset, toinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi häntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa ennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut.


Kaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli suurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän oli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta jäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi ja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja siellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin ”mustan kirjan” kuin raamatunkin. Pappilassa oli kummitellut – siitä kerrottiin pitkiä juttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä, portaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua –; mutta hän, pappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia, ennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä paljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella kunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui.

Sen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi. Herra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein tuntevan häntä jo edeltäpäin. ”Sinua varmaan synnit painavat?” sanoi hän.

Gunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin hän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä toista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan. Kyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos ... pappi uskoi ... että ... niin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan ... mutta kävisikö laatuun pettää ... paholaista? Kävikö laatuun ... ja oliko siinä mitään väärää? – ”En sitä itsepuolestani kysy”, jatkoi hän levottomasti liikkuen; ”mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä hyötyä sekä minulle että muille”.

Pappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä voinut istua levollisena.

”Josko se on oikein!” huudahti viimein pappi. ”Epäiletkö sinä jos se on oikein pettää perkelettä?”

”Kaikki meidän työmme”, pitkitti hän, ”ja kaikki hyvät toimet maailmassa tarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme hyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin kautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja ruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme kokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin vielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä enemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta koko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me häneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme tähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme, hänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja valehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?”

”Mutta jos joku olisi antanut itsensä hänelle – myönyt itsensä hänelle...”

”Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen hän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen valtaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia.”

”Mutta voisihan se olla mahdollista –?”

”Riippuu asian haaroista.”

”Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?”

”Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei perkeleellä ole häneen mitään oikeutta.”

Gunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen, ettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi katsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa asuu monenlaisia henkiä.

Kun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja väsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan merimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta rauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin mielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa. Ei, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän oli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä. Terveisiä häneltä –! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin luokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä lähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla, vapisevilla käsillään –: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän hyvin? miks’ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle tapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?... Hans Mikkelsen arveli, ettei rouvan laita ollut aivan oikein.

”Jos saan luvan puhua”, hän sanoi, ”niin kerron kaikki”. Gunhild ymmärsi miehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. ”Mutta yksi asia täytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei hän seurannut mukana?” Nyt nauroi Hans Mikkelsen. ”Parasta kun nyt maltat mieltäsi ja annat minun kertoa”, sanoi hän. ”Niin, mutta kiiruusti, kiiruusti”, rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla hiilillä.

”No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä syystä että se veijari – hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili – niin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka paremmin pienen tyttöhempukan... No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki kuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis, oikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä! oli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään, eikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten erinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi kerrassaan ollut mainio, ell’ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo hurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä, että tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin – hm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista armahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia saamaan – voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! – tytöt ne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa ... ho, hoo, hän ei pannut enää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi säikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!... sillä sellaista poikaa ei joka päivä nähdäkään ... suuri ja reipas, harteva ja solakka vartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas Absalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! – hm! hauska ja raju, iloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu, vapaa ja rohkea, kuin merirosvo ... niin, paljon voisin kertoa siitä pojasta! – mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain hänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt, mutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta sellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia, joita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut ... mutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä elämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu ... ell’ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat olevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen askeleen päässä ... ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti kaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin kivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård kävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett’ei voinut enää ajatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa tietysti. – Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä aivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja sanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen vakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen kanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän vannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin toinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua oli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti hän oli Bårdiin rakastunut, ett’ei voinut olla hänestä erillään ainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset ... pahempia vielä kuin muut ... tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. – Mutta hyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin suuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin hän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus kaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että olivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen, pieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut enää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla. Yks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen ... vaikka vaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä, sanotaan ja jäyhä riiviö... Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista. Sitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen ... sai tietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens Villumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan kaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte häntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti ilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää kuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin.”

Hans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen; Judith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa sana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis, onnellinen ja toivorikas; – ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä parhaassa kukoistuksessa! Ehk’ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin paholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla verisellä kirjoituksella...

Gunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans Mikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista naisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että hän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt.

Gunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin tuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja juttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi myöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää, vieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän aikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa paholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että puhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua toivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla tavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan valtaan.


Siitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä kylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut niin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet paholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen ihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän oli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään tähden armoa.

Hän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin, raaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata, minkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka, nuorella iällään.

Pahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin. Vietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli, tiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän oli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon kadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon valitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi mahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita hän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna ja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä käsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai sisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä tiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei pojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa kaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen pariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset, jotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi kohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo mies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt, hän syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; hän saisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja kaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli hukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri maailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko elämän aina tuomiopäivään saakka.

Mutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi. Aika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien sijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi rukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi oikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa. Pappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau’antaina, ennenkuin kirkossa oli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen pappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi paholaista vastaan.


Gunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä päivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä päivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla myöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä sanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: ”hän on tullut?” – kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. – Kenties oli.

Gunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että tuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith arveli, ett’ei mitään kiirettä ollut. ”Kuinka niin? Onko jotain tapahtunut?” ”Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen tuossa paikassa.” ”Onko hän täällä? pian, pian!” Gunhild oli sellaisessa kuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. ”On kyllä, sekä hän että hänen vaimonsa”, sanoi hän hymyillen. ”Oikein kaunis pari siinä on!”

Gunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi ja tahtoi häntä auttaa. ”Anna heidän tulla!” kuiskasi Gunhild. ”Ette varmaankaan kestä sitä”, arveli Judith. ”Anna heidän tulla!” intti Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia heidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi haamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu tukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja ihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja tukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen pujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä voinut puhua mitään. Mutta Bård sanoi: ”Tiesinhän, että kerran sinut tapaisin. Varmaankin se hyvää ennustaa että sinut juuri nyt löysin.” Anna ihmetteli, ett’ei heitä sanottu tervetulleiksi; ehkei ollut Gunhildille mieleistä, että poika oli naimisessa?

He kävivät istumaan, Gunhild molempain nuorten väliin. Ja hän katsoi ylös heihin, Annaan ja Bårdiin, ei kuitenkaan suorasti silmästä silmään. Hänen sydämmensä hehkui rakkaudesta poikaan, joka oli hänestä niin ihmeellisen kaunis. Kasvot olivat voimakkaat ja komeat, lämmin, eloisa hohde valaisi nuoruuden pehmeitä piirteitä, silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymy viehkeä. Entä Anna! Niin heleätä ja hienoa Gunhild tuskin ennen oli nähnytkään. Taivaan enkeliltä hän näytti Gunhildista, joka oli murtunut hirveiden muistojensa ja tuskallisten ajatustensa taakan alla. Hän otti Annaa vihdoin syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten aivan kuin etsien pelastusta häneltä. Bård sitä katseli ja hymyili ylpeänä kuin kuningas; nyt oli hän uudelleen varma siitä, että oli saanut maailman parhaimman tytön omakseen. Ja hän nousi ylös suuressa ilossaan, veti syvään henkeä ja näytti onnelliselta. ”Nyt rupeamme vasta oikein elämään äiti!” sanoi hän.

Ja hän kertoi osaksi leikillä, osaksi toden teolla, että se oli Anna, joka hänet ihmiseksi oli tehnyt. – ”Ennen en ollut mikään mies, vaan susi suorastaan. Joku noita oli viskannut luontokappaleen haamun ylitseni; olin niin raivokas kuin metsän peto ja hävitin kaikki, mitä eteeni sattui ja itseni myöskin. Nyt siitä on loppu tullut. Pikku prinsessa on minut pelastanut ja äitini olen löytänyt; nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen elääkseni onnellisena ja luulenpa että tästä lähtein tulemme kaikki hyvin toimeen.” Anna nojautui onnellisena häneen; Bård hymyili iloisesti äidilleen.

Gunhildista tuntui nyt kahta vertaa vaikeammalta. Tuossa nyt seisoi poika, onnellisin ihminen maailmassa, nuori, väkevä, iloinen, koko elämä avoinna edessään ja toiveita oli hänellä niin kauniita kuin ajatella voi; hän oli taistellut ja voittanut kaikki pahat, onnea ja hyvyyttä oli hänellä jäljellä; nyt hän alkaisi uutta elämää ja juuri samana hetkenä tuli äiti, kuin kova kohtalo hänelle vastaan mukanaan tuoden kuoleman ajatuksia ja hautajaiskelloja; muutamia päiviä sinulla vaan on elon aikaa, sitten temmaistaan sinut pois morsiusvuoteesta ja lähetetään pois helvetin syvyyteen. Nuo molemmat nuoret seisoivat tuossa kuin nukuksissa. Gunhild kalpeni, löi rajusti ympärilleen tyhjää ilmaa ja pyörtyi. Mikä Jumalan nimessä häneen tuli?

”Hän varmaankin tuli liian iloiseksi”, sanoi Bård. ”Kun hän ei vaan kuolisi”, arveli Anna. ”Ei suinkaan”, sanoi Bård. He laskivat hänet penkille ja valelivat hänen otsaansa kylmällä vedellä. Gunhild tointui ja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki. ”Armas, mikä sinua niin ahdistaa”, sanoi hän. Hän kumartui hellästi Gunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään ja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: ”Lapsiraukkani, lapsiraukkani!” Muuta vastausta he eivät saaneet.

Bård alkoi kummastua. ”Kuinka sinun on laitasi äiti?” kysyi hän. ”Sinä et saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja muuten kaikki on niin hyvin!” Gunhild huiski häntä pois kädellään. ”Ei nyt, ei nyt”, rukoili hän, ”ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala sitten!”

Bård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen; he eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät. Gunhildin täytyi mennä vuoteelle. Hän lepäsi siinä hetken kädet ristissä silmien ylitse; sanoi sitten tahtovansa nukkua, jonka tähden Bård meni ulos. Anna istui hänen luonaan. Gunhild vaipui vähitellen horroksiin.

Yöllä he valvoivat molemmat hänen luonaan. Gunhild oli täydessä kuumeessa ja kauheasti levoton. Puoliyön jälkeen hän huononi ja alkoi hourailla. Nuorista ei kumpikaan saanut mitään selkoa hänen puheestaan; mutta sen he ymmärsivät, että joku häntä painoi. Outoa oli rakastavaisille tulla häiden ilosta tautihuoneesen; mutta vielä tuskallisemmalta tuntuivat nuo käsittämättömät sanat, jotka ikäänkuin varoittivat heitä epäilemään kaikkea maallista onnea. Pahinta ja oudointa, mitä nuoret, iloiset ihmiset kuulla saattavat! Ei aikaakaan ennenkuin Anna kuiskaisi: ”Sinusta hän puhuu.” Ja nuori vaimo vaaleni kuin palttina. Bård kuunteli. –

”– – Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! Elä kysy! elä kysy! Saatatko ajatella semmoista omasta äidistäsi? – Ei, ei ... semmoista ei tapahdu ... semmoista – ei.” Valitusta ja levottomuutta. ”Mitä Herran nimessä tuo on?” sanoi Bård. Anna tuijotti häneen levottomasti. Hetken päästä kuului taas kirkaiseva huuto. ”Mene papin luokse, sanon minä! – Sen nuoren papin luokse; hän on väkevä. Kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse... Silloin – silloin –” Sairas alkoi väristä ja koetti nousta: ”mene papin luokse, kuuletkos!” hän vaikeroitsi taas kauan ja levottomasti.

Anna katsoi Bårdiin, joka oli yhtä kalpea kuin hänkin. ”Bård, ymmärrätkös tätä –?” kuiskasi Anna. Bård pudisti päätään. Anna hiipi häntä lähelle ja istui hänen polvelleen. ”Minua niin peloittaa”, kuiskasi hän hiljaa. ”Joutavia”, vastasi Bård ja hymyili.

Sairas alkoi taas puhettaan. He istuivat niin hiljaa, että kuulivat toistensa sydämen sykinnän. Anna painautui miehensä rintaan aivan kuin hätääntynyt lapsi. Bård ajatteli itsekseen: ehkä nainen tuossa tietää enemmän kuin kukaan muu. Varmaankin hänellä on näkyjä. ”Mene papin luokse!... kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse –?” Ehkä hän kuolee? Tietäisikö hän loppunsa lähenevän? Ja senkötähden hän sairastui nähdessään poikaansa siihen sijaan että olisi siitä iloinnut? Ei, ei, ei. Ei hänen sanoissaan merkitystä ollut. Sairaita unelmia vaan, kipeän ihmisen mielikuvituksia, semmoisista ei kukaan välittänyt. Ja hän, nuori, reipas mies; – mitä joutavia.

Sairas rauhoittui. Aamupuoleen hän nukkui. Nuoret siitä saivat hyviä toiveita.


Mutta ei hän levollisesti nukkunut; tunnin kuluttua hän taas heräsi kiivaalla parkahduksella, syöksi puoliväliin ylös ja oli kauheassa tuskassa. Anna lähestyi häntä, lohdutti ja rukoili, itki ja pyysi häntä rauhoittumaan. He olivat molemmat hänen luonaan. Bårdista alkoi tuntua kamalalta. Niin peljästyneitä ja tuskaisia silmiä ei hän vielä ikinä ollut nähnyt, kuin ne, jotka äiti häneen nyt loi. Niissä tuijotti suora hulluus. Mutta vihdoin näyttivät taas selviävän. Katse tasaantui ja sai vakavuuden. ”Oletko siellä?” puhkui hän. ”Olen äiti, elä minua pelkää”, sanoi Bård niin lempeästi ja tyyneesti, kuin suinkin taisi. Gunhild vei kättä silmilleen, pudisti päätään, vaipui alas jakkaralle ja puhkesi katkeraan itkuun. Anna hiveli hyväillen hänen hiuksiaan ja itki mukana. ”Nuku, nuku, me valvomme”, rukoili hän. ”Sinä tarvitset unta.” Gunhild itki vielä enemmän. Hän ikäänkuin suli kaikesta tästä rakkaudesta ja tuosta hellästä, lämpimästä puheesta. Hän itki itsensä väsyksiin, nukkui uudelleen ja oli nyt levollisempi. Tällä kertaa oli kaikki ohitse.

Iltapuoleen hän istui ylhäällä. Bårdia ei hän tahtonut luokseen; Anna vaan sai tulla, mutta äänetönnä hänen täytyi olla. Anna olisi kysellyt niin paljon Bårdista, eikä Gunhild nyt kestänyt sitä kuulla. Mutta hänen läsnä olonsa tuntui Gunhildista hyvälle. Hän hyväili häntä aivan kuin rakasta lasta ja tuli siitä levollisemmaksi.

– Kertoisiko hän surunsa ja tuskansa? Ei, ei, lapsiraukka siitä kuolisi ja pakenisi häntä kuin ilkeätä noitaa...

Mutta sanoisiko hän Bårdille? Ei, sitä hän ei voinut. Ei voinut sanoa tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka siitä niin iloitsi, että oli löytänyt äitinsä! – Mutta sanoa se täytyi. Hän istui ja mietti tätä siksi että melkein unohti kaiken muun. Entä papille? Sanoisiko hän papille ja pyytäisikö häntä ilmoittamaan Bårdille? – Ei sekään käynyt. Tuommoista tuli kertoa lempeästi ja lieveästi; pappi ei sitä osannut, ei sillä tavalla. Hän säikähyttäisi pojan mieleltä pois.

Mutta valehdella –? Jos hän valehtelisi? Sanoisi osan, mutta ei kaikkea? – Niin! Sen hän tekisi. Sanoisi nähneensä unta. Nähneensä unta, että hän kuolisi. Ja että hänen unensa aina olivat käyneet toteen. Niin! sen hän tekisi! Mutta kun Bård sitten tulisi papin luokse? Pappi hän tiesi enemmän. Liian paljon oli hän papille ilmaissut. Ja ellei Bård saanut totuutta tietää, ei pappi ehkä voisikaan mitään tehdä.

Ei, hänen täytyi kertoa kaikki. Muuta neuvoa ei ollut. Mutta ei tänä päivänä vielä. Hän oli liian heikko. Huomenna, tai ylihuomenna. Jonakuna muuna päivänä. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ei ollut kiiruumpaa. Pojallekin oli se parempi. Miksi saattaa häntä tuskaan enemmäksi aikaa kuin tarpeellista oli? Ja niin Gunhild vihdoinkin rauhoittui.

Hän pyysi Annaa menemään levolle. ”Olen parempi nyt; ensi yönä saattaa tyttö valvoa.” Anna oli väsymyksestä uupumaisillaan, hän teki niinkuin Gunhild oli pyytänyt.

Tuli toinen päivä; Gunhild oli vieläkin heikko. Bård kävi aina väliin hänen luonaan; mutta kun Gunhild häntä näki, ei hän voinut yrittääkään mitään sanomaan. Hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Bårdia. Maan alle hänen voimakas katseensa olisi voinut hänet painaa.

Bård puolestaan oli myöskin salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Sydän sävähti hänessä joka kerran, kun hän näki ruumis-saattoa, tai kuuli sielukellojen soivan. Jos hänen nyt todellakin täytyisi kuolla, jos mustaan puetut ihmiset häntä kantaisivat maahan, kelloja soitettaisiin ja synkkää hautausvirttä laulettaisiin, hän laskettaisiin kylmään maahan, mädänneiden ruumiiden keskeen, kaivettaisiin alas ilmasta ja auringon valosta, kolme kyynärää maata ahtaan kirstun päällä! – Hän värisi kauhusta.

Mutta äitiä nähdessään, ei hän voinut mitään kysyä. Äiti oli niin voimattoman näköinen, ettei hän tahtonut häiritä häntä levottomuudellaan. Mutta hän alkoi kauhistua äitiään. Mitä kantoi hän sydämellään, mustan pukunsa alla tuo kalpea nainen? Oliko hän povari? Oliko hänellä näkyjä? Nekö hehkuivat tuolla syvällä noissa suurissa, jäykissä silmissä?

Päivät kuluivat kauhean hitaasti ja kuitenkin hirmustuttavan nopeaan. Bård tunsi olevansa juuri kuin hautajaistalossa. Hiljaisuutta, äänettömyyttä oli ympärillä ja salaperäistä; kaikkein kasvot olivat kalpeat, silmät surusta himmeät. Anna kiusaantui tästä sanomattomasti. Hän kysyi Gunhildilta vaan ei saanut vastausta; hän kysyi Bårdilta, mutta tämä sekoitti sen pois jollakin muulla. Ja nyt se häntä painoi kuin taakka, tuo selittämätön arvoitus. Oliko siinä jotain ilkeätä? jotain salaista? koskiko se häntä? Miksi sairas niin usein häntä hyväili ja sanoi: ”lapsi raukka!” Oliko hän tullut tänne kärsimään?

Yhä kummallisemmaksi sairas muuttui. Aina väliin hän kavahti ylös ja huusi: ”Käskekää Bårdia sisään!” ja heti sen jälkeen hän taas vaikeroitsi: ”ei, ei, en minä voi, en minä voi!” Taikka sitten hän pyysi heitä noutamaan pappia; mutta kielsi kohta taas. Välistä hän teki kummallisia kysymyksiä taikka kertoi hirveitä kamalia juttuja, levottomana ja totisena; sitten hän pyysi Annaa muistelemaan samanlaisia juttuja ja kyseli niitä niin tarkkaan, kuin olisivat ne häntä koskeneet. Aika ajoin hän hyötähyviään alkoi puhua mitä ilkeimpiä asioita paholaisesta ja hänen pettämisestään... Anna pelkäsi tuota kalpeata naista ja tuli yhä enemmän siihen luuloon, ettei hän ollut oikein viisas. Ei hän uskaltanut sitä muille sanoa, mutta hänen tuskansa ja neuvottomuutensa siitä yltyivät.

Kolme päivää oli noista kymmenestä jäljellä. Bård ei kestänyt kauempaa. Hän meni sisään äitinsä luokse ja kysyi vakavasti, mitä hänellä oli mielessä. Hän kertoi, mitä äiti sairaana ollessaan oli sanonut ja mitä hän sen johdosta oli uskonut. Gunhild istui ja peitti kasvojaan; Bård näki kuinka hän värisi, mutta hän ei mitään puhunut. Silloin Bård vallan peljästyi. ”Vastaa minulle, äiti! Täytyykö minun kuolla?” kysyi hän. ”Täällä minä käyn ja olen kohta kipeänä levottomuudesta, en saa rauhaa yöllä enkä päivällä; sano, olenko erehtynyt? vai täytyykö minun kuolla? eikö tuo ole vaan sairaallisia mielikuvituksia? Sano, äiti! Minä pyydän! – sillä minä en voi nyt kuolla.” Gunhild ei vastannut, väänteli vaan itseään. Vihdoin hän riensi makuuhuoneesensa ja sulkeutui sinne. Bård kuuli hänen vaikeroivan ja valittavan kuin kovissa tuskissa.

Bård meni sielunsa ahdistuksessa lääkärin luokse. Tämä sanoi, että hän oli terve kuin kala ”etkä sinä kuole – ell’ei ole niin sallittu”. ”Mutta minä en tahdo kuolla!” sanoi Bård. ”Vaiti poika!” sanoi lääkäri. ”Jos se on Jumalan tahto, täytyy sinun vaan taipua.” – Jumalan tahto! Kuinka Jumala saattoi senlaista tahtoa. Ilkein ihminen maailmassa ei sitä tahtoisi...

Hän meni papin luokse. Ei nuoren, vaan vanhan, sen, jonka hän tunsi. ”Voiko Jumala tahtoa senlaista?” kysyi hän. ”Me emme sitä tiedä”, sanoi pappi. ”Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme. Hänen tiensä eivät ole meidän tiemme ja niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös hänen ajatuksensa meidän ajatuksistamme ja hänen tiensä meidän teistämme.” Bård syöksi raivoissaan ovelle. Mitä hän välitti Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän tahtoi elää, elää; hän tahtoi elää eikä kuolla! Synti oli ottaa häneltä elämä nyt, synti häntä vastaan, synti hänen äitiänsä, synti tuota nuorta tyttöä vastaan, jonka hän itseensä oli sitonut, hän ei tahtonut kuolla!

Mutta hetki hetkeltä tuli hän yhä levottomammaksi. Anna näki, että hän oli suuressa tuskassa. Ja hän hiipi itkien hänen luokseen ja pyysi kertomaan, mitä se oli. ”Minulla on niin vaikea”, sanoi hän; ”sillä minä olen niin levoton, enkä saa mitään tietää”. Silloin sanoi Bård hänelle kaikki. Anna koetti häntä lohduttaa niin hyvin kuin voi. ”Äitisi on kipeä”, sanoi hän, ”ja mitä sairaat ihmiset kuvittelevat, ei siitä paljon lukua ole”. Mutta oikeastaan hän kuitenkin pelkäsi yhtä paljon kuin Bård. He hiipivät aivan lähelle toisiaan, pitivät ikäänkuin toisistaan kiini. ”Sinä et saa kuolla!” rukoili Anna; ”minä en tahdo kuolla”, vaikeroitsi Bård, ”rukoile sinä Jumalaa minun puolestani, sinä olet niin kaunis ja hyvä, sinua hän varmaankin kuulee!”


Määräpäivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksantoista vuotta. Gunhild makasi sisässä sairaana. Bård istui viereisessä huoneessa kalpeana ja neuvottomana. Anna kulki levottomana toisesta huoneesta toiseen ja koetti olla apuna, mutta turhaan. Hän rukoili Bårdia pysymään sisässä; se oli hänen mielestään ikäänkuin varmempaa, erittäinkin kun ulkona oli semmoinen raju ilma. Bård ajatteli samaa ja istui sisällä. Mutta kohta senjälkeen ajatteli hän, että sisässä oli yhtä epävarmaa. Salama saattoi tulla säihkyen ja sammuttaa hänet niinkuin kynttilän; myrsky saattoi yltyä ja viedä huoneen mukanaan ... ja pahinta kaikesta: olihan tapahtunut, että terveet, voimakkaat ihmiset kaatuivat kuolleena maahan, eikä tiennyt kukaan, mistä he olivat kuolleet. Hän kätki kasvot käsiinsä, kysyi Annalta kerta toisensa jälkeen, eikö hän saisi mennä sisään äitinsä luokse. Anna pudisti päätänsä. ”Hän hourailee yhä vaan pahemmin”. ”Mistä hän puhuu?” kysyi Bård. ”En ymmärrä”, sanoi Anna, ”se on niin kamalata. Suoraa hulluutta. Oo Bård, minä uskon, että kaikki on vaan pahoja unia ja luuletteluja.” Samassa kuului huutoa sisästä. He säpsähtivät molemmat ja kuuntelivat. ”Bård, Bård”, vaikeroitsi äiti; hän meni sisään. Anna jäi seisomaan siihen paikkaan kuin noiduttu, etukumarassa hän kuunteli sekä silmin että korvin ja avosuin, tuskin uskaltaen hengittääkään; mutta ei hän mitään kuullut. Kaikki hiljentyi kuiskauksiin, itkuun, voihkauksiin ja rukouksiin ... valituksiin... Herra Jumala, mitähän se oli. Ja sitä kesti niin kauan. Se ei loppunut ikinä. Välistä se taukosi ja Anna kuuli, kuinka Bård tiedusteli ja kyseli yhä enenevällä levottomuudella, yhä suuremmalla kärsimättömyydellä. Se oli semmoista, jota ei voinut kertoa. Vihdoin kaikki hiljentyi matalaan kuiskaukseen, sitten taas puhkesi peljättävä huuto esiin: ”Ei! ei!” ”Sano! sano!” rukoili Bård, ”vaikka olisi kuinka kauheata, täytyy minun se kuitenkin tietää!” – ”En minä voi, mene pois!” huusi äiti. ”Nyt en mene, ennenkuin saan sen tietää”, vastasi Bård, ja ääni kuului niin ankaralta että Anna vapisi. Sitten kaikki hiljeni hetkeksi. Mutta äkkiä parkaisi Bård pitkään ja kauheaan huutoon; Anna ei enää malttanut mieltään; tuolla sisässä hänen tuomionsa sinä hetkenä julistettiin; hän ryömi sisään vapisevin polvin; sydän löi kauhusta. Ja siellä seisoi Bård kädet hiuksissa, silmät suurina, tuijottavina, kasvot kalpeina, aivan kuin mielettömänä; mutta äiti makasi alhaalla tyynyjen ja lakanain välissä ja värisi aivan kuin vetotaudissa. Anna koetti saada ääntä, mutta turhaan; hän lähestyi Bårdia, nykäisi häntä käsivarteen ja kuiskasi: ”mikä sinun on?” Silloin hän tointui, purskahti kamalaan nauruun: ”Minä olen myöty paholaiselle”.

Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; luuli Bårdin tulleen hulluksi. ”Armas, elä semmoisia puhu; sitä et tarkoita; tiedäthän, ett’ei se ole totta. Mitä pahaa olisit tehnyt, että semmoista voisi tapahtua?” – Tuntui juuri kuin olisi Bårdin sielu itkenyt ja hän vastasi äänellä, jota ei Anna tuntenut: ”Äitini minut möi jo ennen kuin synnyin”.

Anna oli kauhusta melkein mielettömänä. Maailma musteni hänen silmissään, tulikipinöitä hän näki lentelevän. Hän juoksi sängyn luokse, pudisteli Gunhildia kädestä ja kähisi: ”Se on valhe! Se on valhe! sellaista ei tapahdu! Se on valhe!” Mutta Gunhild loi silmänsä ylös, ja ne olivat niin täynnä tuskaa ja kipua, kuin olisi hän jo ollut kadotuksessa. Hän sanoi: Jos sinä Jumalan enkeli voit hänet pelastaa, niin tee se; sillä minä olen tehnyt, niinkuin hän sanoi; ja tänä yönä on aika lopussa.


”Mene papin luokse, sen nuoren papin luokse”, oli äiti sanonut. Ei ollut muuta neuvoa. Bård ei enää tuntenut itseänsä; hän oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Oliko hän myöty; eikö ollut enää itsensä oma, vaan oikeutta ja tahtoa vailla, kuin kappale, että täytyi seurata kuin omistaja tuli, noin juuri kuin sika, joka kävelee niityllä, syö viheriätä ruohoa ja on iloinen, ja sitten tulee teurastaja! Mutta tuo teurastaja oli paholainen itse. Hän, joka koko kirotusta sielustaan vihasi sekä Jumalaa että ihmisiä, jonka koko elämä oli vaan pahantekoa ja joka ilonsa löysi siinä että näki ihmisten kiusaantuvan. Hetken perästä maa hänen allansa halkeaisi ja pitkät, terävät kynnet tulisi esiin.

Bård kiidätti ulos ja myrskyn läpi kuin pelästynyt lintu. Syöksähtäen tuli hän papin virkahuoneesen tuijottavin silmin ja ammottavin suin: ”pelasta minut, pappi!” sai hän vihdoinkin huohottaen äännetyksi. Pappi karkasi ylös; luuli miestä hulluksi. Mutta sitten hän muisti että se oli Bård, tuon kalpean rouvan poika. Ja hän nyökkäsi hieman, ikäänkuin itsekseen ja ajatteli: Vihdoinkin hän tulee.

Hän sai Bårdin sen verran rauhoitetuksi, että kykeni puhumaan. Ja hän alkoi kertoa. ”Mutta mitä nyt kerron”, sanoi hän, ”ei kukaan saa tietää!” ”Minkä minulle tunnustat”, sanoi pappi, ”sitä ei kukaan saa tietää, paitsi Jumala”. ”Vaikka olisi pahinta kaikesta?” – ”Vaikka olisi pahempaa kuin pahin”.

Ja Bård kertoi. Mutta samalla hän kavahti ylös. ”Ei tässä ole aikaa pitkiin puheisin; sano pappi, osaatko manata paholaista?”

”Sinä et tiedä, mitä puhut”, sanoi pappi. ”Tiedän valitettavasti”, vastasi Bård. ”Tänäpäivänä, tänä iltana hän tulee minua noutamaan, sillä minä olen hänen omansa, hän on ostanut minut...” ”Oletko sinä noin nuorena –?” ”En minä, mutta muut! muut ovat minut myöneet!” ”Muut? Kuka sinua olisi voinut myödä?” kysyi pappi peljästyneenä. Bård ei ollut sitä kuulevinaan.

”Nyt tahtoisin sinulta kysyä”, pitkitti hän. ”Onko se kauppa pysyväinen? Oliko muilla oikeutta mennä minua myömään?” ”Elkäämme oikeudesta puhuko”, sanoi pappi. ”Mutta jos kauppa pitää, riippuu siitä, ketkä nuo muut olivat”. ”Se oli ... mutta onko varma, ett’ei sitä kukaan saa tietää?” – ”Epäiletkös?” – ”Oh en, se on totta... Niin, se oli, ... se oli äitini.”

Pappi ällistyi. Oliko se mahdollista? Saattoiko nainen joutua niin pitkälle? Voiko äiti myödä oman lapsensa? Eikö ollut kirjoitettuna, että äidin oli mahdoton unohtaa lastansa. Toden totta, ihmissydän on kauhea inhoittava kappale täynnä häijyjä sekasotkuja ja salaista pahuutta, se on ylenmääräisesti ahdettu jumalattomilla ajatuksilla ja perkeleellisillä himoilla; mutta tällaista ei hän kuitenkaan ollut siitä uskonut. ”Kerro!” sanoi hän Bårdille. ”Jos tämä on totta, niin mahtaa se olla surullinen juttu. Kerro kaikki, eläkä hätäile; jos paholainen tulee, ei hän saavu ennen puoliyötä.”

Bård rauhoittui ja alkoi kertoa. Hän puhui kaikki, mitä oli kuullut äidiltään, ja sitten hän myöskin kertoi itsestään. Ja siinä kertoessaan hänelle muistui monta asiaa mieleen, yksi toisensa perästä, omia kokemuksia, joista hän nyt ymmärsi, että ne olivat olleet viittauksia ja varoituksia siitä, mikä häntä odotti; enimmäkseen ne olivat unia ja muita sen tapaisia. Ennen ei hän ollut niitä merkille pannut; nyt hän niitä kertoi suurella kauhulla ja ne kasvoivat ja tulivat aivan kummallisiksi, kun hän niitä tältä uudelta kannalta katsoi ja pappi alkoi uskoa häntä yhä enemmän ja hänen kovat silmänsä kävivät yhä synkemmiksi. Tuonlaista pahanhengen juonta hän ei vielä koskaan ennen ollut kuullut.

”Nyt tiedät kaikki, pappi”, sanoi Bård, ”sano nyt Jumalan tähden, velvoittaako senlainen kauppa mihinkään?” Pappi vaikeni hetken, sitten sanoi hän: ”Velvoittaa”.

Olihan Bård itsekin sitä ajatellut, mutta hirmuista oli kuitenkin kuulla miehen, joka asian ymmärsi, sitä noin vahvistavan. ”Ei, ei,” rukoili hän, ”ei se ole totta. Sellaista ei Jumala voi sallia.”

”Ethän vaan rupea Jumalaa moittimaan?” kysyi pappi. ”Sinäkö tahdot sanoa Jumalalle: Se ja se on oikein ja sitä sinä saat tehdä, mutta sitä tai sitä sinä et saa tehdä. Tahtooko saviastia neuvoa savenvalajaa? Tahtooko luotu kirjoittaa lakia luojalleen?” Bård häpesi; ”ei niin, ei niin”, sanoi hän. ”Mutta minä en ymmärrä –”

”Ymmärrä, ymmärrä”, jamasi häntä pappi pyhässä kiukussa. ”Niinkö, että sinun pitäisi ymmärtää Jumalan ajatuksia? Sinä tahtoisit päästä Jumalan neuvojen ja tarkoitusten perille? Sinä, maan mato, mitätön luontokappale, joka et ansaitse että Herra sinua kantapäällään polkee, sinä kehno astia täynnä syntiä ja kurjuutta, sinä, joka häijyillä synneilläsi jok’ ainoana hetkenä elämässäsi olet tuhat kertaa helvetin ansainnut, sinä tahtoisit nousta sen pyhän ylitse, joka on taivaassa, sinä pyrkisit hänen tahtoansa ymmärtämään. Totta totisesti, jos paholainen tällä hetkellä tulisi esiin ja ottaisi sinut ihka elävänä, olisit sen rehellisesti ansainnut.”

Bårdia rupesi peloittamaan. Tuota hän ei odottanut. Noin mahdikkaita sanoja ei vielä kukaan ollut hänelle lausunut. ”En minä sitä tarkoittanut”, sanoi hän vallan hämillään, ”ajattelin vaan kysyä, että onko äidillä oikeutta...”

”Kunnioita isääs ja äitiäs!” sanoi pappi, ”ei sinulla ole oikeutta tuomita heidän tekojansa, vaikka ne sinusta kummallisiltakin näyttäisivät. Sinun tilasi ei oikeastaan ole huonompi kuin muidenkaan. Perisynnin kautta olemme kaikki perkeleelle myödyt! Sinäkö et hyväksyisi, mitä äitisi on tehnyt? Yhtä hyvin saattaisit olla hyväksymättä sitä, että hän sinut kantoi ja synnytti; sillä siihenkään ei hän sinulta lupaa kysynyt. Varo itseäsi poika ja ajattele ensin! Kaikki, mitä vanhemmiltasi saat perintönä, täytyy sinun ottaa vastaan, niinkuin Jumalan antamana lahjana tai rangaistuksena; syntiä, sairautta, kuolemaa, kaikki täytyy sinun hyvänäsi pitää ja jos nureksit, silloin nuriset Jumalaa vastaan, joka sinut on luonut! Joka ikinen lapsi, joka maailmaan tulee, on synnissä siinnyt ja Jumalan vihaan syntynyt perkeleen lapsena ja omaisuutena; eikä kukaan saa valittaa, jos hän kadotukseen joutuu, mutta ylistäköön Jumalan viisautta ja vanhurskautta itse helvetissäkin; sillä helvetti on ansaittu perintömme ja sinne luontomme mukaan kaikki kuulumme. Mutta joka varjelluksi tulee, hän ainoastaan Jumalan ansaitsemattoman armon kautta pelastuu, ja se on ihmetyö, joka yli ymmärryksen käy, eikä ijankaikkisuuskaan ole tarpeeksi pitkä kiittämään Jumalaa senlaisesta ansaitsemattomasta hyvästä työstä; mutta joka helvettiin menee, sanokoon: totisesti minulle tapahtuu oikein ja ansioni mukaan; mutta Jumalan pyhyys ja vanhurskaus ovat loppumattomat.”

Bård vaipui yhtenä sykkyränä kokoon. Tätä hän ei koskaan ollut tiennyt.

”Ja sinun”, pitkitti pappi, ”sinun täytyy kerjätä enemmän kuin muiden ja taipua Jumalan vanhurskauden alle. Sinä, joka koko elinaikasi olet synnissä ja pahuudessa elänyt ja kaikin tavoin Jumalan tahtoa vastustanut! Ole siitä varma: kuin Jumala antoi äidillesi vallan noin sinun kanssasi menetellä, oli se vaan siitä syystä, että hän jo edeltäpäin tiesi sinun tulevan jumalattomaksi mieheksi ja ansaitsevan enemmän kärsimystä, kuin useammat muut ja sinulle kävi vaan ansion mukaan, kun hän salli, että sinut paholaisen valtaan annettiin.”

”Mutta ... mutta ... Anna? mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen täytyy semmoiseen onnettomuuteen tulla?”

”Emme voi tietää, jos hän on tehnyt jotain erityistä pahaa; mutta sen tiedämme, että jos Jumala tämän on hänelle lähettänyt, on hän nähnyt sen tarpeelliseksi hänen sielunsa pelastukselle.”

Nyt ei Bård enää tiennyt mitään neuvoa. ”Täytyykö minun siis tänä yönä mennä helvettiin?” kysyi hän epätoivossa.

Pappi vaikeni ja katsoi häneen, ja kun hän luuli huomaavansa, että tuo nuori mies oli nöyrtynyt, sanoi hän:

”Jos helvettiinkin joutuisit, ei sinulla olisi mitään sanomista. Mutta kun Jumalan tahto on, että niin moni kuin mahdollista itsensä pahan kynsistä irroittaa ja peijaa häneltä sielunsa takaisin, niin mahtaa sinullakin olla oikeus koettaa pelastua vaikka olisikin paholaisella suurempi oikeus sinuun, kuin muihin ihmisiin. Mutta jos pelastua tahdot, täytyy sinun sydämmesi ensin vakavasti nöyrtyä Jumalan edessä ja antautua hänen huomaansa...”

”Niin, niin, minä tahdon, minä tahdon!”

”Nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa, että mitä ikinä hän tehdä tahtoo, on hän vanhurskas ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et muuta ansaitse kuin helvetin...”

”Niin, niin!”

”Hänellä ainoastaan on oikeus ja valta taivaassa ja maan päällä ja vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja hän sinut kadotukseen tuomitsisi, hän siinäkin vaan oikein tekisi, eikä sinulla olisi muuta tehtävää, kuin taipua ja ylistää hänen nimeänsä, mutta hävetä omaa kurjuuttasi, että sinä hänen suhteensa olet vähemmän ansiollinen, kuin viheliäisin leviataniin verraten.”

”Niin...”

”Ja sinun tulee rukoilla syntejäsi anteeksi, mutta varsinkin sitä, joka on pahin kaikista, että olet uhkaavasti ajatellut Jumalaa vastaan ja pyrkinyt ymmärtämään ja tuomitsemaan hänen korkeita ajatuksiansa, hänen neuvojansa ja hänen viisasta tahtoansa.”

”Minä rukoilen, minä rukoilen!!!”

”Ja sitäkin syntiä, joka senjälkeen on suurin, että olet pitänyt pahoja ajatuksia vanhemmistasi ja varsinkin äidistäsi, jota sinulla ei ole oikeus tuomita, vaan jota sinun tulee rakastaa, kunnioita ja totella, vaikka hän sinut paholaisenkin valtaan antaisi.”

”Niin, niin, kaikki –!”

”Rehellisesti ja vapaaehtoisesti täytyy sinun nöyryyttää sydämesi Jumalan ja vanhempaisi edessä, sanoen: minä yksin olen syntiä tehnyt ja olen ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja iankaikkisuudessa; oikein he tekivät, jotka minut tähän tuomitsivat, ja sinua kunnioitan kaikesta sydämestäni; mutta jos sinä, suuri, iankaikkinen Herra Jumala! käsittämättömästä armostasi tahdot minua pelastaa, niin olen sun uskollinen palvelijasi ja kiitän sinua iankaikkisesti, ettäs olet minulle ääretöntä hyvyyttäsi osoittanut.”

Myrsky vinkui huoneen ympärillä, ryskettä ja pitkää ulvontaa kuului, portit löivät, tuuliviirit kitisivät, selvää oli, että rajuilma kasvoi ja sen katsoi Bård pahaksi enteeksi. Tällaisella ilmalla mahtoi paholainen olla liikkeellä... Hän kuunteli pappia, mutta vielä enemmän myrskyä ja kuta raivoisemmaksi se kävi, sitä vähemmin hän pystyi mitään käsittämään. ”Polvillesi”, huusi pappi nyt, sillä välin kuin myrsky ulvoi läpi koko talon, ”polvillesi! ja nöyryytä itsesi Jumalan edessä”. Bård laski polvilleen, vaikka se vaikealta tuntui ja huusi kuin mieletön: ”Minä nöyrrytän itseni Jumalan edessä kaikesta sydämmestä; hänellä on oikeus...”

”– Jumalan ja vanhempieni edessä”, oikaisi pappi ankarasti.

”Jumalan ja vanhempieni edessä; heillä on oikeus ja valta tehdä kanssani niinkuin tahtovat, mutta minä olen syntinen ja olen sen ansainnut, ja vaikka minut helvettiinkin lähettäisivät, tahdon heitä ylistää suuresta armostaan ja aina olla heidän uskollinen palvelijansa...” hän katsoi säikähtyneenä ylös. ”Oliko se niin?” kysyi hän.

”Minä luulen, että sinulla on rehellinen tarkoitus. Anna itsesi nyt Jumalan haltuun ja rukoile armoa!”

”Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa”, vaikeroitsi Bård suuressa tuskassaan. Ja taasen kysyi papilta: ”Oliko se oikein?” ”Nouse ylös poikani”, vastasi tämä. ”Ja nyt sinun täytyy pelastaa minut”, rukoili Bård. ”Nyt teemme, mitä voimme”, vastasi pappi. ”Jumala sinua niin vissisti vapahtakoon kaikista synnistäsi!”

”Mutta”, pitkitti hän, ”ollakseni varma siitä, että sinulla on totinen tarkoitus ja että sinä rehellisesti ajattelet, täytyy sinun tässä kädellä ja suulla luvata minulle, että jos pelastetuksi tulet, niin annat kolmannen osan kaikesta siitä, jonka äitisi jälkeen tulet perimään sille kirkolle, jossa pelastetuksi tulet. – Jumalalle kunniaksi ja kurjalle sielullesi vapahdukseksi.”

”Sen lupaan ... niin totta kuin vapahdetuksi tulen ... niin totta kuin Jumalan armoa odotan”, sanoi Bård.

Pappi istui kirjoittamaan. Hetken kuluttua laski hän paperin Bårdin eteen ja sanoi: ”Tässä olen pannut kokoon lahjoituskirjan; kirjoita sen alle!” Bård otti kynän ja teki ristin; pappi pisti siihen hänen nimensä. ”Jumalan nimeen sitte”, sanoi hän ja nousi.

Ilta oli jo pitkälle kulunut. Pappi pani nutun päälleen, otti vanhan kirjan, jota Bård suurella ilolla katseli, sillä hän luuli sitä mustaksi kirjaksi; sitten otti pappi kirkon avaimen ja lyhdyn ja käski Bårdin seuraamaan. ”Alttarin luona olemme varmemmat kuin täällä”, sanoi pappi; Bård näki, että hän oli kalpea. He menivät.

Mutta kun he olivat päässeet jonkun matkaa talosta, tuli kaksi naista kätköstä esiin ja molemmat seurasivat heitä hiljaa jäljessä. Toinen tuki toista ja vaikeasti pääsivät he eteenpäin, tie kävi kirkolle päin.


Ilma oli kamala. Kadut tyhjät, huoneet suljetut; myrskyn ulvonnan läpi kuului suhina ja pauke mereltä aivan kuin joku syvä, korkea ääni. Pappi tuskin pääsi eteenpäin päällysnutultaan; mutta Bård piteli häntä lujasti kädestä ja luuli joka seinän takaa näkevänsä paholaisen nahkasiipineen ja sarvineen. Ei vielä koskaan tie kirkkoon näin pitkältä tuntunut.

Vihdoin he olivat perillä. Pappi pani avaimen ovelle ja väänsi; lukossa kuului kummallinen huokaus ja sarannat vinkuivat, mutta sisällä oli kammoittavan hiljaista; kostea, raskas kivi-ilma löi heitä vastaan aivan kuin kellarista ja jok’ ainoa askel herätti kaikua ympärillä holveissa ja nurkissa aivan kuin olisi useampia astuvia ollut. Täällä tuntui myrsky olevan kauempana, mutta koleammalta ja raskaammalta se kuului, aivan kuin ukkosen jylinä vuoriharjun takaa; mutta aukoissa ja tornissa kuului pitkää ulvontaa. Bård piti lujasti papin kädestä kiinni. Kylmä hiki valui hänen kasvojaan alas. Mutta hän tunsi, että käsi, josta hän piti kiini, vapisi.

Kirkon lattiasta ei tahtonut loppua tulla. Tuntui juuri kuin olisivat polkeneet samaa paikkaa pääsemättä vähääkään eteenpäin. Kylmiä puuskia huokui heitä vastaan aivan kuin olisi joku keveästi pyyhkäissyt heitä kädellä, taikka kuin jostakin näkymättömästä kidasta olisi läähätyksiä tullut. Valkeita lakanoita haamoitti esiin ja kätkeytyivät taas pilarien ja muurin reunojen taakse; ylhäällä ja ympärillä holvien alla kuului kuin tukahutettuja siiven räpytyksiä. Kalvakka lyhdyn valo heijasti epävarmana kauas penkkirivien ylitse ja muodosti pitkiä levottomia varjoja, jotka siirtyivät paikasta toiseen ja pakenivat ja yhtyivät viimein tuohon suureen pimeyteen seinien luona. Vihdoinkin he pääsivät alttarille saakka. Bård veti syvän ja kevennetyn huokauksen. Nyt he olivat perillä. Tällä pyhällä paikalla varmaankin oli turvassa, erinomattainkin kun pappi oli mukana. Pappi sytytti kynttilät alttarilla ja käski Bårdin lankeamaan polvilleen alttarin eteen. Bård teki niin; papin nuttu puolittain peitti hänet. Pappi kääntyi alttarista ja löi kädellään suuren kehän ympärilleen ilmaan, teki ristin merkin joka haaralle ja alkoi sitten rukoilla. Ensin hän rukoili Jumalaa antamaan anteeksi, että toi alttarin eteen niin syntisen miehen, joka koko elämänsä iän oli elänyt ilman kuritusta ja uskoa; ”mutta nyt hän on nöyrtynyt ja antanut itsensä sinun valtaasi ja etsii täällä sinun armoasi; sentähden rukoilen nyt hänen puolestaan ja pyydän, että äärettömästä armostasi pelastaisit hänet siitä suuresta hädästä, jossa hän nyt on, sekä olisit meidän molempain luona tällä hetkellä ja pelastaisit meidät molemmat perkeleen vallasta ja pahoista juonista.” Ja hän rukoili kauan ja kauniisti, rukoili, siunasi ja julisti rauhaa.

Bårdille jok’ ainoa sana teki hyvää. Hän melkein rukoili mukana. ”Pam –!” kuului hiljaa ja vienosti ylhäältä tornista; se oli kello, joka löi; Bård otti sen kuin vastauksena Jumalalta. Mutta kohta sen jälkeen tornin luukussa kauheasti ulvoi aivan kuin ivalla. Ja myrsky yltyi, kirkossa humisi ja seinään kuului epävarmaa nakutusta. Pappi otti kirjan ja alkoi lukea. Se epäilemättä oli musta kirja, sillä Bård ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Mutta se teki hänelle kuitenkin niin hyvää. Se kuului niin voimakkaalta; varmaankin se säikähyttäisi paholaista. Mutta kun aikaa kului, rupesi papin ääni vapisemaan. Varmaankin oli hetki pian käsissä. Bård painautui mahdollisemman likelle alttaria. ”Pam – pam!” sävelteli taaskin tornissa; mutta myrsky pauhasi niin että sitä tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat henget olisivat keskenään taistelleet. ”Lue nyt isämeidän”, kuiskasi pappi. ”Pahin kamppaus alkaa!” Silloin rupesi Bårdia peloittamaan. Hän luki hiljaa itsekseen; mutta ei se käynyt; sillä hän luki hullusti. Alkoi taas uudelleen, mutta sekautui viidennessä rukouksessa. Kuinka siellä ulkona pauhasi Ja ken se oli, joka seiniin löi? Entä tuo outo suhina ja jupina heidän takanaan? Ehkä ne olivat pikkupirut, jotka odottivat häntä telmimään kanssaan tänä iltana. Ne istuivat kaukana siellä heidän takanaan riveissä tuolien selkälaudoilla, kuin pöllöt ja kissat; hän luuli näkevänsä heidän palavat silmänsä, jotka pimeässä hehkuivat keltaisessa tulessa. Huone oli täynnä noitia jotka väijyivät ja odottivat, jotka teroittivat kynsiään ja purivat selkäänsä; ne odottivat! ne olivat varuillaan! Hän luki uudelleen isä meidän, eikä tiennyt menikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi lakkaamatta, että vinkui ja äänet suikalehtivat pelokkaina kirkkoa pitkin, tapasivat seinän ja singahtivat takaisin.

Uh, sitä ryskettä! Olikohan paholainen, joka tuli ylös lattian läpi? Haisipa jo tulikivelle ja palaneelle... Bård löi molemmat kädet alttariin kiinni. Kummallista! Tuntui juuri kuin olisi kirkko vajonnut; vajonnut maan alle. Ei; kohdallaan se vielä oli. Ei, kyllä vajosi. Irtaantui perustuksista, heilui, ajelehti, aivan kuin laiva merellä... ”Pam!” kuului kumisten ja valittaen kaukaa vuorten takaa; ”pam! pam!” ”Nyt olkoon Jumala kansamme”, sanoi pappi. Hän otti messupuvun päälleen ja teki ilmassa ristin-merkin. ”Rukoile Jumalaa antamaan syntisi anteeksi, sillä nyt ne tulevat sinua enin painamaan”, sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja piti sitä edessään; sitten alkoi hän vapisevalla äänellä laulaa Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleitä ja antoi niiden sikolaumassa rynnäistä alas Genesaretin järveen. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, ensimmäisestä alkaen, kun hän kadulla leikki tyttöjen kanssa morsiusparia ja tappeli poikain kanssa sekä harjoitti vallattomuutta kulkevia kohtaan, aina näihin viimeisiin, kun hän merellä purjehti ja oli raivokas peto, löi ihmisiä mäsäksi, joi ja vietteli nuoria tyttöjä... Heidän voivotuksensa ja valituksensa nyt kenties kaikuivat taivaassa kovemmin kuin hänen rukouksensa.

Kirkon läpi kävi jymähdys, ikäänkuin raskaasta putoamisesta. Bård kavahti ylös, ja tarttui niin lujasti alttariin, että sormien nenissä kirvelteli: ”nyt hän tulee!” Rytisi ja paukkui, tärisi ja ritisi; hän tunsi selvään, ettei kirkko seisonut enää perustuksillaan... Ja lattiassa hänen allaan ja seinissä ylt’ ympäri raastivat kynnet; ruumiit alhaalla holveissa jymähtelivät raskaasti kirstujen kansiin; ne odottivat vieraita! Bård otti papin nutusta kiinni, mieletönnä kauhusta. Huone pimeni, kynttilät paloivat sinertävässä ja keltaisessa liekissä; nyt alkoi kirkko täristä, lehtereissä kuiskailtiin ja suhistiin; suuri valaskala, tulisilmäinen, kelloitti kuorinoven edessä ja aukasi kitansa nielläkseen häntä; se oli paholainen! Se oli paholainen! hän kasvoi kasvamistaan ja rumeni rumenemistaan; hänellä oli pitkät käsivarret, jotka ryömivät ja venyivät lattiaa pitkin aina likemmäksi ja likemmäksi kurottaen kiinni hänen jalkoihinsa; huoneessa kolisi ja jymisi juuri kuin kirstun kantta olisi kiinni naulattu... ”Pakene pois sinä paha henki!” huusi pappi kuoleman tuskassa, ”tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!” –

Hirveä huuto kuului ja kiirehtäviä, epävarmoja askeleita. ”Minä tahdon! – minä tahdon olla hänen luonaan! Minut paholainen ottakoon, ei häntä!” huudettiin siellä ja kaksi naista tunkeutui alttarin luokse. Toinen oli Gunhild, kamalan näköisenä, ontot posket sinertävinä ja tukka suortuvissa veristävillä silmillä; toinen oli Anna, kalpeana kuin kuollut. Papin-kasvot jäykistyivät ja silmät pistivät esiin, kuin kaksi tulikeihästä; hän kuroitti kalkkia ja kirjaa heitä kohden, siunasi ja kirosi niin että ilma heidän ympärillään musteni; ”pois paetkaa te perkeleet naisen hahmossa!” Eikä he päässeet tulemaan Bårdin luokse. Silloin vaipui Gunhild maahan, kaatui puoleksi taaksepäin ja nojasi raskaasti Annaan. Mutta Anna ei jaksanut enää. Hän laski hänet varovasti maahan, vaipui itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea isä meidän, – puoleksi houreissaan, mutta myöskin näyttääkseen papille, että he olivat ihmisiä, eivätkä noitia. Silloin jäi pappi neuvottomana seisomaan. Hän ihastui ja ihmetteli samalla. Kun Anna tuli kolmanteen rukoukseen, alkoi kello lyödä kahtatoista. Ja samalla kuin isämeidän päättyi, kumisi viimeinen lyönti. Keskiyö oli ohitse. Pappi huokasi syvään, nojautui vavisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Pelastettu!” sanoi hän. Bård ryömi polvillaan esiin ja puristi hänen käsiään –: ”Kiitos! Jumala sinua ijankaikkisesti tästä siunatkoon.”

Gunhild vavahti ja suoristi itsensä: ”Pelastettu –?” kuiskasi hän. ”Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia...” Hän kaatui raskaasti taaksepäin. Kun Bård häntä lähestyi, oli hän päättänyt. –

Molemmat nuoret kumartuivat polvillaan hänen ylitsensä. Pappi seisoi takana näyttäen valkeata. Ja hän sanoi: ”Saiko äiti nyt antaa sielunsa lapsen edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki oikeat; Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen.”

Loppu.