Kymmenniekka
| Kymmenniekka. Kirjoitti: – ijo –. Kirjoittanut Juho Reijonen |
”Hohoi pojat! Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen!”
Soutaminen taukosi ja perämies näkyi kääntävän päätänsä tukkilautalle päin, jonka ponttuulta huuto oli kuulunut, vaikka siitä ei veden lorinan ja varpin kohinan vuoksi saanut selvää.
”Mitääh!”
”Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen, – – tuon niemen nenään tuolla”, kuului äskeinen ääni.
”Hyyväh”, huusi perämies vastaukseksi ja kääntyi takaisin entiseen suuntaansa. – Hetkisen perästä hän, ikäänkuin vähän nyreissään, sanoi soutajille: ”mitä turkaista se nyt taas mieluillee – – silloinhan se väkisinkin lautan häntä pyrähtää tuonne lahden pohjaan; ja on siinä sitten taas solimista.”
”Kun olisi antanut vaan suoraan mennä sojottaa, niin hyvästikin olisi jo yön tienoissa oltu läpi salmesta”, virkkoi nuorempi soutumies. ”Mut samapahan se meille on, vaikka viivyttäisiin koko kesä, ennenkuin Ahvenisessa ollaan, – sitä enemmänhän niitä markkoja heltii.”
Toinen soutaja, vanha ukko, hymähti hiukan ja arveli: ”kyllä sille vielä kiirekin tulee jahka tästä isolle Pieliselle päästään.”
”Mutta milloinka sinne päästään? – Nyt on kuhnittu koko viikko kelpo vedellä, jossa ei olisi oikealla kululla viivytty, jos pari vuorokautta”, tuumaili peränpitäjä.
”Hyväpä tuo on, jotta on saanut yöt rauhassa maata, eikähän tuo uni päivälläkään pihkalta maista, enemmän miehistä, kuin päälliköistäkään”, ilvehti nuorempi soutumies.
”Niin, kun se yökaudet kuhertelee kultasensa kanssa, niin tottahan sen täytyy toisinaan maatakin”, sanoi vanhus.
”Onkos sillä leipäsusi näillä seuduin?” kysäsi perämies.
”Ei, vaan oikea morsianhan se taitaa olla.”
”Ai – niin Haukiniemen Riikka. Tuleekohan tuosta talkkunasta puuroa?”
”Miks’ei siitä tulisi?” tutkasi vanhus.
”Ka eihän tuon helmaväen joukossa luulisi saavan suutansakaan auki, kun on muutenkin semmoinen nahjus.”
”Tyynessä lahdessahan ne aina kalat kutevat.”
”Onko se pulskakin se Riikka?” puuttui perämies taas puheesen.
”Kyllä se on jotensakin impakka ja vielä perinnötär. – Haukiniemen ainoa lapsi”, selitti vanhus.
”Kun sattuisi joku oikea koiran leuka, niin kyllä ei vaan mahtaisi Riikka Issosen kuvetta koskaan lämmittää”, sanoi nuorempi soutaja.
”Koettelepas sinä onneasi, niin saat nähdä, Risto parka, onko niinkään helppoa vieraan tammaa talutella”, murahti vanhus.
”Mitäs minusta merkitystä miehestä”, virkkoi Risto punehtuen, ”mutta kun olisi joku tuntematon tahi puhdaspaperinen poika, niinkuin esimerkiksi tuo kymmenniekka. – – Kuules! otappas sinä kymmenniekka se Riikka käsitöiksesi, niin saadaan nähdä miten Issoselle käy.”
”Ei taitaisi olla hulluinta”, myhähti perämies.
”Ei jumaliste olisikaan. Kyllä siinä Haukiniemessä näet saa nälkää vasten naamaa potkia, kun se on kuudentoista tengan velaton talo. Ei siihen nälällä ole asiaa siihen taloon, vaikk’ei muuta tekisi, kuin osaviljalla antaisi kaskea kaataa. Eikä sitä niin kenstiä kepsaustakaan, kuin Riikka on, joka loukun luota tavata. Tuskinpa lienet vielä eläessäsi sinäkään nähnyt niin veikeätä naikkosta.”
”No no, – olen sitä maailmassa jo minäkin nähnyt toista ja molempaakin”, sanoi peränpitäjä.
”Ei, vaan tosiaankin – ei se Risto nyt liikoja löpise”, puheli vanhus. ”Vielä se vanhankin sydäntä pikkuisen kutahduttaa, kun Riikan oikein pyhä hynttyissään näkee. On se semmoinen elävä, mut kuuluu olevan pojille hyvin turski.”
”Kas kokkia, kun ei itse kypsy, vaikka jo muille palaneelta haisee”, pisti Risto vastineeksi.
”Pitäisi sitä sitten käydä katsomassa”, tuumaili perässä olija.
”Paras sitä on katsoa, jos ken eukon vajaassa on; – – ptruu – – mutta mihinkäs tässä nyt naru pannaan kiinni?”
”Kierrälletään tuon paksun petäjän ympäri, niin kyllä pitää.”
”Ja jos ei pidä niin heittäköön.”
”No moneenko kertaan sinä nyt taas sitä siihen punot?” ärähti vanhus Ristolle, irroittaen varppia kääröltä.
”Moneen.”
”Ole viisastelematta ja lyö solmuun.”
”Millä minä siihen lyön, kun ei vasara lähtenytkään mukaan?” kysäsi Risto tuhman näköisenä katsoa noljottaen vanhukseen.
”Paljokos sitä viisautta kannu kaupungissa maksaa; vai korttelittainko sitä myydäänkin, kuin Korholan kaljaa?”
”Kyynäröittäin hyvä ystävä, mut se on yhtä vetelää, kuin sinun päivällinen puurosi, niin jotta ei se hatarassa kallossa pysykään.”
”Olisit syönyt vähemmän, niin ei olisi muilla hukkumisesta pelkoa”, vastasi vanhus.
”Pane solmut kiinni ja laittaudu veneesen”, komensi perämies, joksi toisten mahtaileminen jäi sikseen.
Lautalle palattua kuiskasi Risto kymmenniekan korvaan: ”vie sinä pilan viteeksi ruuna Haukiniemeen kengitettäväksi; kyllä minä tän’yönä otan lauttaa vahtiakseni.”
Kymmenniekka pudisti päätänsä kieltävästi, mutta ei virkkanut mitään. Kuitenkin hän, työn lopetettua, pani rintapaidan päällensä, pesi silmänsä ponttuun reunalta ja kävi majan nurkasta jalkaansa sahviaanisuiset saappaansa.
”Mitäs varten se kymmenniekka nyt niin nyöläytyy?” tiedusteli päällikkö, joka itse siistiytyi majassa.
”Aion tästä lähteä pikkuisen kylillä käymään, kun tuo ruunakin taas näkyy olevan kengitettävä.”
”Ja kun minä aioin ensi yönä kuitata kymmenniekalle ne nakkivelkani”, sanoi muudan miehistä, mustasta padasta mättäen suuhunsa höyryävää lientä min enimmänsä ennätti.
”Ja minä viimeinkin voittaa pois ne toista sataa, jotka kymmenniekka on jo kesän pitkään minulta nylkenyt”, arveli eräs toinen.
”Keltäpäs se kymmenniekka ei liene voittanut”, huokasi Huuhkaja, kirjanpitäjä, jota äitinsä oli kuusi vuotta vanhain päiväinsä varaksi kouluuttanut.
”Ei sitä pitäisi pelata, jos jälestäpäin katumoiksi heitäksen”, arveli Risto.
”Kokonaisenapahan onkin tämän pojan palkka”, kerskasi kokki vanhus.
”Niin kolme säkkiä päivältä ja taloa muu töskä, paitsi runnakon peitteet”, nauroivat miehet.
Kymmenniekka ei ollut kuulevinansa koko keskustelua; puuhaili vain siinä yhtä ja toista, niin kuin ei koko puhe häneen koskisi ja lykkäili keksillä pölkkyjä poikemmaksi ponttuun luota.
”Kymmenniekka! Pistäydypäs pikkuisen täällä majassa”, kuului äkkiä päällikön ääni. Puhuteltu totteli kutsumusta ja matalalla äänellä kysäsi päällikkö häneltä: ”vieläkö sinulla on tallella ne kultarahat, jotka viime pyhänä minulta voitit?”
”Eihän nuo liene pussin pohjalta karkuunkaan lähteneet.”
”Vaihtaisitkohan ne minulle takaisin, – minä nyt niitä vähän tarvitsisin”, virkkoi päällikkö häpeissään ja silmiänsä rävähdyttämättä katseli pöydän alle.
”Joutavat kai ne minulta, vaikka lainaksikin – mitäpäs niillä minä tekisin.”
”Sitä parempi. Minulla ei nyt olekaan takanani muita, kuin isäntien rahoja, vaan nousevalla viikolla käyn minä kotona ja kyllä sitten saat kaikki samalla kertaa.”
”Ei niillä niin kiirettä ole, – eikähän niistä muuhun olekaan, kuin kihloiksi koko rahoista”, sanoi kymmenniekka suu hymyssä. Sitten hän otti kukkarostaan viisi kahdenkymmenen markan kappaletta, jotka ylenkatseellisesti viskasi pöydälle ja jäi seisomaan kukkaro kädessä pöydän luo. – Piiraman kuluttua jatkoi hän: ”olisi minulla täällä oikein mahtisormuskin, ihan täysinäinen – kolmekolmatta karaattinen. Se olisi mainio vihkimärengas. Muutamilla markkinoilla satuin sen saamaan ”levoipravoissa”, vaikka se oikeastaan kuuluu olevan erään kamreerin kihlasormus. Mutta se on kallis peina. Minullekin nousi se noin kuuteenkymmeneen markkaan, mut onhan siinä kultaakin hyvä joukko.”
”Näytäpäs. – Kyllä on paksu, mutta onkohan tuo täysinäinen?”
”Ihan varmaan; tunteehan sen painostakin.”
”Mutta on tuo nimimerkki sisässä.”
”Pianhan se on pois viilattu, jos kaupoilla sovitaan.”
”Mutta se viilan jälki näkyy.”
”Vieläkös mitä”, sanoi kymmenniekka ja etsittyään hienon viilan eräästä kontista, alkoi sillä varovasti sormusta kihnuttaa.
”Älä hiidessä – en minä taidakaan sitä –”
”Ja nyt minä jo siihen tein aika loven”, keskeytti kymmenniekka kiivaasti, ”mitä saamarin petkutusta tämä on? Äläpäs luulekaan minua niin –”
”No älähän kiivastu veikkonen; ehkä se kuitenkin on minulle tarpeen joskus, niin jotta olkoon menneeksi.”
”Sitähän minä, sanasta miestä, sarvesta härkää”, sanoi toinen leppyneenä. Hetkisen kuluttua jatkoi hän: ”nyt ei enää näy mitään, vaan on se korea ja kiiltävä, kuin kultasepän jäleltä.”
”Mutta paljokos sitä nyt jo onkaan minulla syntiä sinulle”, uteli päällikkö?
”Paljokos sitä – – eihän se vielä tunnu nousevan viiteenkään sataan”, vastasi kymmenniekka hieman aprikoituaan.
”Voipas pahuus – – johan siihen menee melkein koko kesäiset ansioni.”
”Mitäs sinä niistä, onhan sinulla varoja.”
”On, on, mutta hukkahan minut tällälailla lopuksi perii, – kyllä sinulla on ihmeellinen onni pelissä.”
”Sitä huonompi rakkaudessa, sanovat herrat”, puhui kymmenniekka nauraen ja melkein säälivin silmin katseli päällikköä.
Kymmenniekan mentyä mutisi päällikkö itsekseen: ”tuo mies joutaisi vaikka hiiteen, minua hän melkein peloittaa.” – Heti sen perästä soudatti päällikkö itsensä maihin ja muutaman puolen tunnin kuluttua lähti kymmenniekkakin hevosineen pois lautalta.
”Haukiniemeen hahahaa!” nauroi Risto partaansa ja mutisi, ”kyllä tässä kohta komento höltyy, kun ne molemmat –”
Haukiniemessä istui päällikkö huoneessa isännän kanssa sikaria polttamassa, kun kymmenniekka saapui kartanolle. – Tuttavuus isännän kanssa oli pian tehty ja vastoin tapaansa otti kymmenniekkakin vilkkaasti osaa puheesen.
Talon tytär toi vieraille kahvia. Päällikkö otti sitä istuallaan ja näytti olevan hämillään, mutta kohteliaasti nousi siihen sijaan kymmenniekka seisalleen. Riikka punehtui jo vähän siitäkin, mutta vielä enemmän siitä, kun kymmenniekka koko ajan suurilla, syvillä silmillään hävyttömästi katsoa tuijotti hänen silmiinsä ja tavattoman kauvan viipyi kahvin ottamisessa.
Riikka ensin luotuaan silmänsä alas nosti ne sitten päättävästi ylöspäin, mutta ei kestänyt kymmenniekan katsetta, joka näytti ikäänkuin uppoontuvan häneen, vaikka kasvot olivat välinpitämättömän näköiset.
Päällikkö oli kuin tulisilla hiilillä ja ajatteli: ”perhana sen konstia! – – nousee seisalleen ja muuta.” Keskustelukin rupesi käymään hankalasti siitä lähtien. Oli kuin olisi jotain ikävää odotettu tapahtuvaksi. Ainoa, joka kumminkin pysyi ennallaan, oli kymmenniekka.
Vihdoinkin viimein pistihe isäntä ulos asioilleen. Silloin päällikkö rohkasi mieltään ja kysäsi ärtyisesti: ”no miltäs Riikka näytti?”
”Riikka? – Sekö kahvintuoja?”
”Se – se juuri, jota sinä tuijottelit, niinkuin olisit tahtonut puraisematta nielaista.”
”Taisihan tuo olla pulska liha”, sanoi kymmenniekka huolettomasti.
”Liha? Mitenkä niin liha?”
”Ka – mitä lihasta syntynyt on se on liha”, selitti kymmenniekka ja jatkoi haukotellen: ”tyttö olkoon tyttönään, mutta hänellä oli rintaneula, joka – jos se todellakin on kultaa – ei ole sadalla markalla maksettu.”
Kuin siivellä pyyhkäisten katosi kaikki vihan kauna päällikön sydämmestä ja nauraen sanoi hän: ”kyllä olet hyvä. Ei sinua tässä maailmassa miellytä muut, kuin ne neljä kaks’päistä naista.”
”Mutta ne ovatkin luotettavimmat siitä suvusta, varsinkin, jos on mies ja kymmensilmä toverina.”
Puhe keskeytyi siihen, sillä isäntä tuli takaisin huoneesen ja häntä seurasi palvelustyttö tuoden teetä, jota nyykistäen tarjosi vieraille ja sanoi vielä kehoitukseksi ”ottakaa.”
Sikaria pöydältä vaihtaessaan sai kymmenniekka tilaisuuden suhkaista päällikön korvaan: ”etehisen nurkassa on minulla laukussa pötkä parasta kolmemarkkaista – teen väriksi.”
Silmää iskien nyykähdytti päällikkö päätään ja alkoi heti esitellä isännälle että: ”eikö tässä illan kuluksi saisi isännälle tarjota pikkuisen ulkolaista veden mauksi?”
”Väärinhän tuo on elävässä talossa avata vierasten eväitä”, vastasi isäntä, ”mutta sattui nyt niin hullusti, jotta ei talossa olekaan, kuin pelkkää paloviinaa – eikähän sitä ilkeä ihmisille tarjota. – – Kävikin tässä viime viikolla nimismies ja minkä mitäkin herroja, niin ett’ei ole konjakin pisaraa koko talossa.”
”Ainahan niitä talon varoja kulutetaan”, tuumaili päällikkö, ”mutta maistetaanhan nyt kerran vierastenkin tuomisia.” Kääntyen sitten kymmenniekkaan lisäsi hän: ”käyppäs sieltä laukusta se musta poika tänne, niin katsotaan onko siitä miehen kumppaniksi.”
Isäntä hommasi lisää vettä ja sokeria, ja heti oli totin juonti ”täydessä käynnissä”, kuin nälkä-Jaakon rikastuminen. Isäntä ja päällikkökin, toisen esimerkkiä seuraten, tekivät oikein aimo lasit, mutta kymmenniekka sanoi, ettei hänen vatsansa siedä kuumaa totia ja kävi etehisestä hakemassa kauhallisen kylmää vettä. Siitä hän sitten, varsinkin toisten silmän välttyessä, täytteli lasiansa, mutta kuitenkin ehti silloin pohjaan, kuin toisetkin. Nyt tehtiin ”toiselle jalalle” ja sen loppupuolella alkoivat niin hyvin isännän, kuin päällikönkin posket tuntuvasti punoittaa. Kymmenniekka sai nyt jo rauhassa istua eri päällään tarvitsematta ottaa osaa keskusteluun.
Silloin kun pantiin sulamaan ”palan päälle” nousi kymmenniekka lähteäkseen ulos.
”No mihinkä nyt”, kysyi isäntä.
”Aion käydä pistämässä hevosen kenkään ennen kuin väki levolle ehtii, että näet saan jalan pitäjän ja aamulla päästään ajoissa työhön lähtemään.”
”Onhan niitä nyt siksi talossakin miehiä. Minä lähden paikalla sanomaan –”
”Ei, ei – kyllä minä sen itse pian kengitän; enkä sitä mielelläni muiden tehtäväksi annakaan”, keskeytti kymmenniekka isäntää.
”Antakaa sen vaan mennä”, sanoi päällikkö. ”Se on siitä ruunastaan yhtä arka, kuin piiskari kunniastaan.”
Siten pääsi kymmenniekka lähtemään ja sai avukseen erään renkipojan, joka jo oli illalliselta päässyt. Näppärästi näkyi hän osaavankin hevosen kenkään saada ja yks’ kaks’ oli kolme jalkaa kengässä, mutta kun viimeisestä jalasta kenkäkulua päästettiin, katkesi yksi nauloista. Kymmenniekka koetti monta monituista kertaa sitä siitä irti kiskoa, mutta tarhaan. Saipa renkipoikakin koetella oppiaan, mutta eivät ottaneet hohtimet.
”No osasipas häjy täperältä katketa”, sanoi kymmenniekka.
”Johan osasikin”, vakuutti poika.
”Eikä sitä tuosta kohti saata vuollakaan, kun siinä on liha lähellä.”
”Eihän sitä siitä miten”, sanoi poika hyvin ymmärtävän näköisenä. ”Jos edes olisi tuosta paremmin etupuolelta katkennut, mut eipäs. Siitä vaan ihan pahimmalta paikalta sen piti piuskahtaa.”
”On siihen vielä yksi keino”, tuumaili kymmenniekka. – ”Missähän se on se talon tytär?”
”Tuollahan tuo istuu portailla.”
”Jaha – aivan oikein”, sanoi kymmenniekka ja lähti pihan poikki portaille.
Riikka ei näyttänyt tulijaa huomaavankaan, mutta jalkoterät kumminkin ponnistivat porrasta vasten, ikäänkuin hän olisi aikonut liikkeelle lähteä.
”Saisikokan lainata yhtä sukkapuikkoa?” sanoi kymmenniekka tyynesti Riikalle.
Tyttö näytti hiukan hämmästyneeltä ja kysyvin silmin katseli miestä. Sen huomattuaan selitti kymmenniekka pikkuisen hymyssä suin: ”katkesi yksi kenkänaula, eikä saada sitä pois paksuleukaisilla hohtimilla. Täytyy hieman polttaa kavioa, mutta en tarpeettomasti tahtoisi eläintä kiusata paksumpaa rautaa kuumentamalla.”
Riikka ojensi kymmenniekalle ääneti yhden sukkavartaistansa ja joutilaaksi jääneenä katseli sitten kengitystä. Vähitellen katosi hänen silmistänsä niissä äsken ilmestynyt tuikeus ja koko muoto ikäänkuin kirkastui. Melkeinpä ystävälliseltä kuului jo hänen äänensä kun hän kymmenniekan kiitoksille vastasi: ”ei mitään kiittämistä.”
Kymmenniekka käski renkipojan panna ruuna liekään ja antoi hänelle ”suutarin markan” juomarahaksi, niinkuin poika iloissaan toisille kehui. Sitten hän istahti portaiden toiselle puolelle, vastapäätä Riikkaa ja alkoi puhella ilmasta ynnä muista vähäpätöisistä seikoista.
Yht’äkkiä rupesi huoneesta kuulumaan päällikön käheä-äänistä, mutta kovaa laulua. Jokaisen värssyn lopussa yhtyi siihen arvattavasti isäntäkin, koska aina selvemmin kuului silloin: ”huhhahhei ja huhhahhei, – Ja hukkuvan minun luuli.”
”Noita, mitä iloa pitävät! Onpa toki hyvä, että väki nukkuu aitoissansa”, sanoi Riikka selvällä inholla. ”Ja isäkin viitsii – vanha mies”, lisäsi hän vielä punehtuen.
Kymmenniekka koetti puolustella toisia, mutta Riikka kinasi vastaan, väittäen tuollaista elämää eläimelliseksi.
”Miksi ette sitten tekin ole yhdessä joukossa, kun heitä kuitenkin puolustatte?”
”Totta puhuen”, sanoi kymmenniekka, ”minua ei juominen ole koskaan miellyttänyt. Jokaisella on omat syntinsä, jotka itsekutakin parhaiten huvittavat ja niin ne ovat minullakin.”
Puhe oli nyt saanut toisen, vakavamman suunnan, ja aika kului kulumistaan. – – – Riikka ja kymmenniekka eivät tietäneetkään, milloin lauluja melu huoneessa lienee lakannut, mutta kuni unesta havahtuen, huomasi Riikka äkkiä puhekumppaninsa hengityksen kuumentavan hänen poskeansa. Kymmenniekka istui nyt hänen vieressään ja hänen käsivartensa ympäröi Riikan vyötärystä sikäli, että tyttö puoleksi nojasi häneen.
Riikka säpsähti ja yht’äkkiä siirtihe edemmäksi. Kymmenniekka myös ikäänkuin heräsi, nousi äkisti ylös ja veret kasvoilla, nähtävästi koetti pakoittaa itseänsä tyyneksi. Hän katsoi kelloansa ja sanoi kylmästi: ”ohoh! kello on jo kohta kaksi. Lienee parasta mennä viimeinkin levolle.”
Riikka kuuli kymmenniekan menevän, mutta luuli etehisessä hänen vielä kerran seisahtuneen. Taas kuului jalkain kapsetta ja sitten kävi kammarin ovi. Riikka kuunteli vielä, ikäänkuin odottaen mennyttä takaisin, ja ajatteli. Muistui mieleen niin selvästi kaikki mitä kymmenniekka oli hänelle itsestään kertonut. Hän oli sanonut jo pienenä jääneensä orvoksi ja joutuneensa, niinkuin muutkin köyhät orvot, maailman rantoja kiertelemään. Yhdessä paikassa oli ollut parempi, toisessa huonompi olla, ”mutta eihän köyhällä ole kotia missään”, oli hän sanonut, ja vielä lisännyt tästä puoleen koettavansa ruveta paremmaksi ihmiseksi.
Niin – kaikenlaista semmoista se oli tuo ihan ventovieras mies puhunut; ja sitä oli hän, Riikka, viitsinyt kuunnella koko yön, vaikka huomenna olisi ollut niin paljo tehtävää. Ja sitten vielä oli tuon miehen käsivarsi hyväillen syleillyt hänen vyötäistään. – Riikka punehtui jo sitä ajatellessaankin, mutta lohduttelihe sillä, että: ”ehk’ei hän itsekään ollut sitä huomannut.” Kuitenkin olisi Riikka toiselta puolen melkein suonut, että kymmenniekka olisi sen huomannut, ”vaikka kyllähän se isä – –”
”Bää, bää", kuului viimein hyvin surkeasti tuolta pellon takaa.
Se oli aivan pieni kirmaileva karitsa, joka sillä tavoin ilmaisi ilonsa uuden päivän koitosta, sillä koko koillinen taivaan ranta jo hulmusi, kuin tulessa.
Isän kammaristakin kuului jo liikettä, joksi Riikka nousi ja hiivi aittaansa, ettei isä luulisi hänen koko yötä valvoneen.
Sillä aikaa koetteli kymmenniekka päästä kammarissa kiinni unen päähän, mutta turhaan. Hän oli vaatteissaan heittäytynyt vuoteelle, kuorsaavan päällikkönsä viereen, ja odotti siinä unen tuloa silmät selällään katsella tuijottaen kattoon. Auringon nousua ennustavan ruskon punertava läike leikitteli laipiolaudoilla ja kärpäset surisivat iloisesti ympärillä, mutta kymmenniekka ei tainnut huomata niitä, enempää kuin vieruskumppaninsa kuorsaamistakaan. Hän ummisti silmänsä ja päätti nukkua. Juuri kuin uni rupesi tulemaan täytyi hänen taas kumminkin avata silmänsä ja katsoa pitkin vasenta käsivarttaan, sillä tuntui siltä, kuin olisi hän sillä puristanut itseänsä vasten jotakin pehmoista ja lämmintä.
Kymmenniekka hymähti ensin hieman, mutta muuttui sitten pian vakavaksi. Hän alkoi taas silmiään rävähdyttämättä katsella kattoon ja monenlaisia mietteitä pyöri päässä.
”Anna Jumalan luoma pikkuisen vettä”, virkahti kymmenniekan vieressä lepäävä päällikkö ja pyyhki hikeä otsaltaan. Kymmenniekka nousi ja toi sitä kauhalla etehisestä. Juotuansa päällikkö raukesi uudestaan uneen, mutta kymmenniekka ei enää yrittänytkään ruveta levolle. Hän vetäsi saappaat jalkaansa ja lähti huoneesta hiipimällä.
Ulkona päivä jo punaili vaarojen huipuilla kasvavien puiden latvoja, kastehelmet kimaltelivat monivärisinä heinikossa ja hiljalleen äännähteli sorsa rantaruohostossa kutsuen kumppaniaan pois pesästä ihailemaan aamun ihanuutta.
Riikka kuuli aittaansa miten hevonen iloisesti hörhötti kymmenniekan sitä nuorasta päästäessä ja ajatteli: ”hyvä se mahtaa olla eläimille.” Sitten kuului nurkan takaa miehen ja hevosen askeleita, portti narahti pikkuisen ja yhä edemmäksi etenivät askeleet. Huoaten kallistui Riikka vuoteelleen, joka vielä oli koskemattomana ja hänestä tuntui vielä unessakin siltä, kuin olisi kymmenniekka häntä katsellut.
Kaikki miehet olivat jo lautalla ihan täydessä työssä, kun päällikkö sille palasi ja viimeisiä puomipuita työnneltiin parhaillaan läpi salmesta. Päällikkö joi tultuaan ponttuun reunalta vettä tuohiliuhalla ja käskettyään kokin ”pyöräyttämään” miehille Pieliselle pääsiäiskahvit, katosi majaan. Muut miehet joivat kahvia majan ulkopuolella, mutta kymmenniekkaa kutsui päällikkö sisälle majaan.
Kahvin juotua oli kymmenniekka juuri lähtemäisillään työhönsä, mutta päällikkö pidätteli häntä vielä, tarjoten hänelle sikaria. Sitten päällikkö, ikäänkuin häpeissään, tuumaili: ”kyllä me tukkilaiset todellakin taidamme olla, niinkuin sanotaankin, ”viimeisen vierimmäistä joukkoa.”
”Mitenkä niin, viimeisen vierimmäistä?”
”No tuokin illallinen elämä – – ja minulla kun oli aikeet rahoa tyttö; mutta ei sinun siitä tarvitse virkkaa kellekään mitään. Minä en enää loppupuolta muista ensinkään, puhuinko minä tuhmuuksia Riikalle?”
”Ei mitään tuhmuuksia”, vastasi kymmenniekka, ”kun minä huomasin asiat, niin koettelin pidätellä Riikkaa, jotta ei hän tiennyt tämän taivaallista koko jymystä.”
”Olitpa oikein kelpo mies, kun et laskenut Riikkaa – – En minä ymmärräkään, miten minä niin pökerryin, vaikka en ennen eläessäni ole muistamattomaksi mennyt.”
”Mitäpäs siitä, sattuuhan se vahinko viisaallenkin”, lohdutteli kymmenniekka.
”Ja se olikin niin hitsalin väkevää – oikeata tihulaista päähän äjähtämään.”
”Onhan se miehen ruokaa”, naurahti kymmenniekka ja kysäsi: ”kuinkas muuten asia luonnisti?”
”Luonnisti se tyhjää”, selitti päällikkö. ”Johan siitä on vuoden päivät, kun asia juonessa on ollut. Kellokin jo on ollut siellä talvesta asti, mutta nyt minä arvelin hänet vasta rahoa. Mitäs vielä – ei näyttäytynytkään koko aamuna, enkä ilennyt häntä erittäin etsimäänkään ryhtyä.”
”Kyllä ne semmoiset pian unohtuu, kun antaa hiukan aikaa kulua eikä ole naaka taallaankaan”, nauroi kymmenniekka. Niinpä taisi päällikkökin ajatella. Ainakin hän tuli entistä iloisemmaksi.
Seuraavana kesänä saapui Haukiniemen kohdalle kaksi tukkilauttaa yhtä aikaa. Toista niistä johti entinen päällikkö, toisen ylinjohto oli menneen kesäisen kymmenniekan käsissä, joka tuli tervehtimään entistä esimiestään.
Päällikkö oli vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut, mutta kymmenniekka taas näytti paljo reippaammalta. Hän katseli äänettömänä tuota pöhistynyttä ja tylsän näköistä päällikköä, joka nähtävästikään ei ollut oikein selvänä.
”En ollut enää oikein tunteakaan”, sanoi viimein kymmenniekka tervehtien.
”Ainahan sitä muuttuu”, vastasi päällikkö ja etsi matka-arkustaan toisen kannattoman lasin. Toinen oli jo ennestään majan pöydällä putelin vieressä.
”Ne sanovat minun ruvenneen lihomaan”, selitti päällikkö, ”ja taitaahan siinä olla hiukan perääkin – mutta tervetuloa ja saappas tästä.”
”Mitä se on?”
”Kyllä se on puhdasta ainetta. – Ensimmäinen lasi pohjaan”, kehoitti isäntämies ja tyhjensi itse lasinsa. Vieras oli varovampi ja olikin siksi vielä ihan selvä, kun isännän kieli jo alkoi sammaltaa.
”No mennäänkö taas yöksi Hautaniemeen”, ehdoitti kymmenniekka.
”Ei veikkonen! En minä ole siellä käynyt, jos pari kertaa sen erän perästä, kun viimeksi yhdessä siellä oltiin.”
Toinen pysyi vaiti, ikäänkuin olisi selitystä odottanut.
”Niin niin – en todellakaan, jos pari kolme kertaa. Mikä lienee muuttanut tytön mielen, ei ottautunut enää ollenkaan minun puheisiini. Liukuili karussa, kun talossa kävin ja jos sainkin puheilleni, niin ei näyttänyt kuulevankaan esityksiäni. Toisinaan vielä katsoa tillotti minuun niin kummallisesti kuin olisin minä ollut hirttopaikalle menossa, pappi ja pyöveli kintereilläni. Alussa minä kärsin kaikki, mut sitten sanoi muutamasti Haukiniemen isäntä, jotta sille tulee kirjeitä melkein joka postissa, eikä sanonut rupeavaan lastansa pakoittamaan, jos ei Riikka minulle mielisuosiolla tule – – mutta ethän sinä maista mitään.”
”Kylläpähän tässä ennättää – mutta kuinkas sitte kävi?”
”Kuinkako kävi? – Minä arvelin unohtaa koko jutun, mutta – mutta –”
”Mutta mitä?”
”Mutta – en sitä ole muille sanonut, vaan sinulle, joka et yks’lahkeisista välitä, saatan sen sanoakin – mutta minä en voinutkaan. Käyhän se näet jo sapelle, kun toinen, jota ei tunnekaan edes, tulee toisen apajalle, mutta ei se ole se, joka minua harmittaa. Muutoin minä vaan en voinut Riikkaa unhottaa ja sitten minä – – no tietäähän sen kuitenkin jo koko maailma – – sitten minä aloin ryyppiä.”
Kymmenniekka istui tyynenä ja miettivänä, mutta kysyi viimein: ”oletkos jo Riikalta saanut kellosi ja kihlasi?”
”En – enkä minä niistä lukua pitäisikään, jos hän ei vaan toiselle menisi. Kun hän sen lupaisi, niin mielelläni antaisin koko omaisuuteni ja menisin vaikka Ameriikkaan. Sitä olen jo todellakin tuuminut, mut kyllähän se ottaa sen toisen ja sitten käy minulle hullusti – – hyvin hullusti.”
Päällikkö viittasi järveen päin ja rupesi itkemään juopuneen itkua. Tuokioisen perästä hän kuitenkin nosti silmänsä ja huomasi kymmenniekan katselevan itseään.
”Juuri noin se Riikkakin minuun katsoo, ikäänkuin tahtoisi minua raukoitella, mutta en saamariksi minä semmoinen raukka ole. – – Ei, minä näytän vielä hänelle – – tule mukaan Haukiniemelle! Tule mukaan, minä – minä – –”
Päällikkö tapaili sanoja, mutta kymmenniekka keskeytti puhetta. ”Ei nyt mennä, mutta laske sinä minun lauttani ensin salmesta, niin ehkä huomenna mennään sinne yhdessä.”
”Ei – äläpäs mies – vai sinun lauttasi, vaikka minun on edellä. Nyt lähtään ja paikalla – – tule mukaan mies, muutoin minä – – miksi juuri sinun lauttasi –”
”No älähän nyt”, rauhoitteli kymmenniekka häntä. ”Samahan tuo on jos sinun lauttasikin menee edellä; ei minulla niin kiirettä ole.”
”Kiirettä? Luuletko sinä minulla olevan kiirettä? Ei, jos en tahdo, en liikahda paikalta. Vai kiirettä! Olenko minä mikä nahjus, ett’en saa seista jos tahdon. Ei mies – älä ärsytä minua. Minä en liikahda paikalta, vaan sinun pitää mennä edeltä. Olenko minä mikään kivalteri, jotta minun pitää aina edellimäisnä olla ja muut vaan tulevat valmista jälkeä – –”
”Hyvä, hyvä”, sanoi kymmenniekka, ”koska niin tahdot, niin minä menen edellä.”
”Mene sinä, vaikka hiiden kattilaan”, soperteli päällikkö.
”Ja kippis kaupan päälle”, sanoi kymmenniekka tarttuen lasiinsa, ”ja pannaan pohjaan.”
”Pohjaan tietysti, kyllä minä vielä sinut pöydän alle juon. Kaksi orrella pysyy – – no pane pohjaan – ähä, etpä uskalla – – kas noin – käännä kumolleen. Minun lasistani ei tule tippaakaan kynnen päälle.”
Kymmenniekka istui majassa siksi, kuin päällikkö nukkui pöytää vasten. Sitten hän nosti juopuneen varovasti vuoteelle ja lähti lautallensa.
Koko yö tehtiin työtä kymmenniekan lautalla ja aamusella oli se jo kappaleen matkaa salmesta, mutta toinen lautta oli vielä eilisellä paikallaan. Päällikkökin nukkui sillä vielä, kun kymmenniekan venhe jäsähti ponttuun reunaan.
Herättämättä päällikköä kymmenniekka pani silläkin lautalla työn alkuun ja vasta saatuansa miehet pois majasta, meni päällikön luo.
”Joudu nyt Haukiniemeen aamukahville”, sanoi kymmenniekka herätellen päällikköä. ”Haukiniemeen? Ei – en minä uskalla.”
”Miks’et? Eihän siellä isäsi tappaja asu.”
”Vaikka, mutta en minä kuitenkaan –”
”Rohkaise mielesi ja tule pois, niinkuin illalla oli puhe.”
”Lupasinkos minä? Sitä pitäisi olla pikku liehkassa, sittenhän tuo menisi jonakin.”
”Mitäs joutavia”, sanoi kymmenniekka, ”selvästä ei miestä parata, varsinkaan kun on jotakin selvitettävää.”
Hyvin vastenmielistä oli päälliköstä lähtö, mutta kumppani ei heittänyt häntä. Erittäin tervetulleet olivatkin miehet ja ystävällisesti otti Riikkakin vieraat vastaan Haukiniemessä. Isäntä puhui vuoden tulon toiveista ja voin hinnasta. Oli talven aikaan hankkinut jäitä ja valmisti nyt voita uudella tavalla, niin että toivoi saavansa paremman hinnan, kuin edellisinä vuosina.
Kymmenniekka ei ollut koskaan vielä nähnyt maidon jäähdytyslaitosta, joksi kahvin juotua lähdettiin sitä katsomaan. Riikkakin tuli matkaan astioita näyttelemään ja innokkaasti selitti voin tekoa vieraille. Kymmenniekka, kesken puheen vetäsi yht’äkkiä kellon taskustaan ja alkoi päivitellä, että se jo oli niin paljo.
”Mikäs hoppu sinulla on?” tuumaili päällikkö.
”Minun pitää vielä käydä lautallani”, selitti toinen, ”ja sitten vielä ehtiä laivan tulolle kirkolle.”
”Tuleeko siinä isäntiä”, kysyi Riikka.
”Ei, vaan vaimoni tulee siinä.”
”Kuka”, tiedusteli Riikka kalveten ja kiihkeästi.
”Vaimoni”, vastasi kymmenniekka tyynenä.
Riikan kädestä putosi maitoastia ja vavisten kääntyi hän selin kymmenniekkaan, joka oli kuuristunut sitä lattialta ottamaan.
”Jokos sinä sitten olet nainut mies”, ihmetteli päällikkö, ”siksipä sinä et ole tämän puolen tytöistä ollut moinasikaan.”
”Jo veikkonen kolmatta vuotta”, sanoi kymmenniekka naurahtaen väkinäisesti.
”Naimattomanahan teitä täällä kaikki ovat pitäneet”, sanoi isäntäkin leikillisesti, ”ja minäkin jo hiukan toivoin teistä saavani kotivävyn itselleni.”
”Ei minusta enää ole siihen virkaan”, lausui kymmenniekka naurussa suin ja osoittaen päällikköä, lisäsi, ”mutta tuosta te isäntä saatte kelpo pojan perilliseksenne.”
”Vahinko vaan”, tuumaili päällikkö hämillään, ”ett’ei Riikka taida olla samaa mieltä – eikä huoli tämmöisestä rentusta.”
Kymmenniekka nauroi: ”mistäs sen vieras tietää, kun ei kaikki talonkaan väki, vai mitä Riikka?”
Riikka säpsähti, mutta ei vastannut mitään.
”Näethän nyt, ettei Riikalla ole mitään vastaan. – – Mutta hyvästi nyt hyvä isäntä, täytyy tästä viimeinkin lähteä.”
Kymmenniekka kätteli jäähyväisiksi kaikkia, mutta puristi niin kovasti Riikan kättä, että veri kuohahti tytön kasvoihin ja kyyneleet tunkeutuivat silmiin. Hyräillen lähti vieras sitten astumaan rantaan ja katosi heti pensaikon suojaan. Kohta sen jälkeen kuului Haukiniemeenkin kymmenniekan lautalta päin raikas laulu, joka vieri kauas pitkin vesiä.
Pihamaalla kävelevä Riikkakin kuuli sen ja katsahdettuaan järvelle, näki lautalla ikään kuin jäähyväisiksi liehahtelevan valko-punaisen tuuliviirin. Rantapensaikko esti muuta näkymästä, mutta sieltä kuului vielä selvästi laulun loppusanat: ”pois minä lähden näiltä mailta, ja haava on sydämmessä. Hei sun hoppati rallinlallin, ja haava on sydämmessä.”
Laulajan äänessä oli niin surullisen omituinen sointu, että jälemmällä lautalla työskentelevä Risto nojautui keksinsä varteen ja sanoi kokille: ”ei se laulaja tunnukaan lystikseen laulavan.”
Loppu.
Lähde: Keski-Suomi 1.2.1888, 8.2.1888, 22.2.1888, 22.2.1888, 25.2.1888, 29.2.1888.