Kyttä

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kyttä
Kevättalvella 1905
Kirjoittanut Kössi Kaatra


”Ken kerran katsoi kauneimpaan,
sen silmät huijentuivat,
sen silmät siinä ainiaan,
kautt’ elämänsä uivat.”

I.[muokkaa]

Ma ajan hiiden hirveä,
niin villiä ja virmaa,
mi lumiaavan äärellä
vapaana kiitäin kirmaa.
Nyt vasta löysin jäljet sen,
kun kauvan noita hain ma,
kun erämiehen murheiden
kaikk’ kauhut tuta sain ma.
Kun ylivoimin taistelin
ja monta kertaa vaivuin
ja epäilystä kuuntelin
ja tuskan alle taivuin.
Nyt vasta löysin jäljet sen,
ja vannon: niitä seuraan,
vaikk’ kiini koskaan saisi en
ma pyhätöiden peuraa.
Yöt, päivät hiihdän jälkiään
ja erämaata matkaan,
ja kotihini kääntymään
mua ei saa jumalatkaan.
Näät päässä tien on kaikkeni,
vaan tyhjä takanani;
jos katsoisinkaan taakseni,
niin ois se kuolemani.

II.[muokkaa]

Ma unta näin, kun nukkunut
ma olin nuotiolle:
ol’ linna uljas kohonnut
öiselle hongikolle.
Ja linnass’ istui neitonen,
seessilmä, silkkitukka,
laps laulujen ja leikkien,
maan kaunokaisin kukka.
Ma olin köyhä laulaja,
mi linnan neittä lempi,
mut ritarilla korskalla
ol’ linnan immen hempi.
Ja kaiutellen kanneltain
ma lemmestäni lauloin,
mut ihanaisna impi vain
ritariansa kauloi
ja mulle säälihymyn soi
ja palkaks lantin antoi –
ja asemies se immen, oi,
häävuotehesen kantoi.
Ja häissä linnan neitosen
ja soturin ma soitin,
mut silloin kerran viimeisen
myös kanneltani koitin.
Häät juotuaan näät rouvineen
pois korska herra matkas
ja silloin kaiho kanteleen
hiushienot kielet katkas
ja silloin loppui laulukin
ja loppui laulajakin,
min haamu tielle syöstihin
laill’ luihun kulkurakin.

III.[muokkaa]

Ma näin jo sen, ma näin jo sen,
näin unelmaini pyhän
ja eessä sielun silmien
sen nään nyt yhä, yhä!
Ma kuljin kohti kukkulaa,
min päällä päivä hohti,
kun sinne erä-kulkijaa
halk’ korven jäljet johti,
ja kun ma pääsin päälle sen,
päin hiiden hirvi juoksi
ja silmät tulta tuiskien
se luontelihe luoksi.
Ma kohta jousta jännitin
ja kaarta koitin äkin
ja sydämeensä silmäsin
ja koitin tähdätäkin.
Mut yksi ainut katse sen
mun käteni jo nitoi,
yks lieska silmäin syvien
mun vangiks kohta sitoi.
Sen silmät suitsi salamaa,
pyhintä pyhää tulta.
Oi, niiden eessä kalpeaa
on kuun ja päivän kulta.
Ja niiden eessä ihminen
vain vapisee ja vaipuu
ja maahan kääntää katsehen
ja polvillensa taipuu.
Niin minäkin. Mut tovin vaan
mua katsoi tuo ja – lähti
kuin ukonnuoli radallaan
tai taivon lentotähti.
Ja keskell’ erämaata ma
taas ypö-yksin kuljin,
mut jumalaisen kuvansa
ma sydämeeni suljin.
Ja kera sen mä hiihtelen
ja iloitsen ja huolen,
ja jos ma kaadun korpehen,
niin kera sen ma kuolen.

IV.[muokkaa]

Kun viima vinkuu, tuuli käy
ja lunta tulla tuiskii,
maan yllä ilta hämärtäy
ja puista peikot kuiskii,
kun jäljet hukkuu hankehen
ja väsymys mun valtaa,
niin näin mä silloin laulelen
pois tunnon tuskan alta:
  »Oon erämies
  ja luoja ties
ma koska päätän retken
  ja tokko saan
  ma koskonkaan
elää sen suuren hetken,
  kun hirveni
  on omani,
on suuri saalis mulla,
  min vuoksi ma
  sain taistella
ja tänne asti tulla.
  Mut surren en,
  en huoaten
ma taita taipaletta
  ja säästäen
  vain soittelen
ma kaihon kanteletta.
  Oon erämies
  ja luoja ties,
se tahdon myös ma olla
  ja työni tän
  vain pyhitän
kuin mies ma taistelolla!»
Näin virttä vierrän, sävelin
ma sydänsurut suistan
ja toivonlapsen laulelmin
yön peikot pois ma puistan.

V.[muokkaa]

Alun on niin outo olla nyt,
ett’ ihan ihmetyttää;
ma tovin olen itkenyt
ja nyt mua hymyilyttää.
Tää tunne suuren ilon on
tai suuren surun enne.
Saas nähdä, poika hongikon,
ma minne tästä mennen.
Ma käynkö tuonen tuskihin
ja manan merta soudan
vai jumalainko juhlihin
ma koito kohta joudan?

VI.[muokkaa]

Vain kangastusta kaikkiko
ja haavehien harhaa? –
Oi julma, kylmä kohtalo,
kun veit sa multa parhaan!
Viel’ ihan äsken edessäin
sen sorja varsi väikkyi,
sen kaunokarva kimmeltäin
kuin pehmyt laine läikkyi.
Ja tyhjä taas on erämaa
kuin vain se olla voipi.
Taas erämiesi huoahtaa
ja yksin unelmoipi.
On eränkäyjän elämä
vain unta, unta, unta,
sen onni valhe pettävä,
sen suvi lunta, lunta.
Ja: sentään kaikki kaikessa
vain unet ovat hälle.
Siis: kiitos, kiitos kaikesta,
min soitte etsijälle!

VII.[muokkaa]

Mua onni seuraa: eelläni,
vaikk’ etähällä vielä,
ma taas jo nään mun hirveni
kuin utukuvan siellä.
Kuin päivä paistaa karva sen
halk’ autereisen aamun.
– Oi, ootko tähti toiveiden,
vai lietkö vain sen haamu?
Kuin uhritulen kyventä
sen tumma silmä syytää.
– Oi, lietkö tuo, jot’ etsijä,
mies erämaassa pyytää?
On kiire sillä, mulla myös.
Voi, korven silkoselkää!
Jo heitä pois tuo turha työs
Ja älä mua pelkää.
Ma saan sun kiinni kuitenkin;
mut en ma sua surmaa.
Sen sortaisinko verihin,
mi elollansa hurmaa?!
En! – Etees panen pauloja,
sun sidon silkkiköysin
ja koskematta kotia
vien saalihin, min löysin.

VIII.[muokkaa]

Yönuotioiden unet luo
niin monenmoiset haaveet
ja tulen tuike luokse tuo
niin lopen oudot aaveet.
Ne ympärillä karkelee,
ne kiertelee, ne kaartaa,
mua ilkkuen ne katselee
ja kaikkialta saartaa.
Viim’ yönäkin ma kummat näin,
kun silmät kiini painui:
mies lappalainen jäljissäin
mun henkeäni vainui.
Hän, pakanakin, pyhintä
mun hirveäni pyysi –
ja saadakseen mun tieltänsä,
salassa nuolta syysi,
ett’ yksin herra erämaan
hän, kurja, olla saisi,
ja peuran rintaan peitsen vaan
hän äkin upottaisi.
Hän kulki kuusten varjoja
ja petäjikköön lymyi,
ja sieltä, kosto katseessa,
hän väijyin mulle hymyi.
Mut vihdoin viimein huomasin
ma turman tuojan toki
ja silloin sielu syntisin
myös kuolemansa koki.
Ma piilouduin taakse puun,
ja kun hän luokse ensi,
niin vasamani kirottuun
kuin koston nuoli lensi.
Ma kau’an tarkkaan tähtäsin
ja tähtäsin kuin peto
ja lumikääreliinoihin
näin kaatui kurja eto.
Kun heräsin, niin peloitti
mua vieläi unen uhka;
mut huomenkoi myös heloitti
päin nuotioni tuhkaa.

IX.[muokkaa]

Me lennetään, me lennetään,
kuin lemmon lentimillä,
on huima kulku miehen tään,
mutta nopsa myös on sillä.
Ei taakse katso kumpikaan,
ei hetkeksikään herkee,
vaan kiihdyttää vain kulkuaan.
On aika kallis, kerkee.
Nyt kestä, kestä metsämies
ja kuntos kaikki käytä
ja päähän asti hiihdä ties
ja toivehesi täytä:
On saalis suuri, suuri niin
kuin unelmaisi summa.
Mut työläs saada saarroksiin
on korven kuulu kumma.

X.[muokkaa]

Jo välimatka vähenee
ja lyhenee jo varmaan;
niin lähellä jo kajailee
nyt muoto metsän armaan.
Jo tovin päästä tavotan
ma salon sulosorjan
ja hellin sormin solmian
ma nopsajalan norjan.
Vaan – tyynny, tyynny tuntoni,
oi, rinta, riemus salaa;
näät, silmäpari peurani
viel’ uhman tulta palaa.

XI.[muokkaa]

 : Taas nään sen silmän vehreän
 : kuin hyrskyhelmen ikään,
 : ei hurmata mua enemmän
 : voi maailmassa mikään.
 : Ken kerta katsoi kauneimpaan,
 : sen silmät huijentuivat,
 : sen silmät siinä ainiaan
 : kautt’ elämänsä uivat.
 : Hän muust’ ei enää tiedäkään,
 : ei tunne muuta mitään,
 : hän maailmasta itseään
 : pois paenneena pitää.
 : Kuin erämaa on maailma muu,
 : kun siihen silmät lainaa,
 : on kuollut kukka, kuollut puu,
 : jok’ ihminen kuin vainaa.

XII.[muokkaa]

Nyt lentää silmu suopungin,
niin että ilma vinkuu –
se tokko kiertää kaunihin
vai sivuitseko sinkuu?
Nyt onnen arpa heitetään.
Saas nähdä, tokko voitan
ja kytken korven tähtipään
vai suottako ma koitan?
Ma vapisen ja vaalenen
ja silmät kiini uotan:
ma onneani epäilen
ja silti siihen luotan!

XIII.[muokkaa]

Nyt erämaa sa kumarra
ja korpi kolkko köyrry,
pääs, petäjikkö, taivuta
ja salo suuri nöyrry!
Mull’ on jo ihme erämaan,
on hiiden hirvi ylpee,
mi jumal-kauneudessaan
kuin kultamerta kylpee.
Työ tehty. Olen voittanut,
mit’ toivoin elämässä,
kun kaikki olen koittanut
ja määränpää on tässä.


Lähde: Kaatra, Kössi 1906: Kyttä. Hämeen kirjakauppa, Tampere.