Lähtiessä ja palatessa
| Lähtiessä ja palatessa. Kirjoittanut Saima Grönstrand |
– Kun nyt on jo monta viikkoa tuota yhtä ja samaa asiata jauhanut! Lähtisit jo!
Tolkki istui pyhäpukimissaan miettiväisenä pöydän päässä, eikä virkkanut mitään.
– Vähätpä meistä, vaimostasi ja lapsestasi! – jatkoi vaimo, – lähde sinä vain maailmata kiertämään. Ainahan siellä hupaisampi lie kuin täällä pohjukassa.
– Vaan enhän täälläkään tuulella ja päivänpaisteella elä. Syksyllä ne kyllä kaikki lupaavat uutisessa maksaa, matta kukapa syksyyn joutaa odottamaan. Ainoa, joka maksaisi palkan rahassa, on apteekkari, vaan senkin satuin suututtamaan. Ei, pois sitä pitää!
Tolkki nousi ylös ja astui takan luo piippuaan kopistelemaan. – Ja saatanhan minä sieltäkin laittaa teille rahoja, ja laitankinhan minä.
Vaimo ei ollut kuulevinaankaan, ei ainakaan leppyäkseen. Hän kiehutti kahvipannua hiiloksessa ja näki, että hän oli tavattomasti tulistunut.
– Eikähän tuota ikävinkään luulisi sinua kovin rasittavan, kun työtä vain piisaa. Ja miksipäs ei sitä sulla ole, kudo kangasta ja vaikkapa menet talosiin heinäntekoon ja semmoisiin... Vaikka kyllähän se ikävä on paha tauti, lisäsi Tolkki, kun näki, että vedet herahtivat vaimonsa silmiin.
– Ikävä! Luuletko sinä, että minä sitä pelkään.
Ja katse, jonka hän heitti Tolkkiin, sanoi: tuota mokomaakin!
Mutta ikävää hän todenteolla pelkäsikin. Kun ei ollut vielä ollut viikkoakaan Tolkistä erillään sitten kuin yhteen menivät, kuuteen vuoteen. Kelle hän nyt ruuan keittää, kelle vuoteen valmistaa, ketä hän joka ilta odottaa työstä kotiin, kuka häntä aamusella kylkeen nykäsee, että nousta einekahvia keittämään? Ja Tolkista se näytti olevan noin helppoa; sillä oli tuommoinen into päästä pois hänen luotaan...
– Annappa kun minäkin ruovin! – Se oli Tolkki, joka yritti ruopasemaan hänen käsivarttaan, jota hehkusta alkoi kirveloida.
– Pois siitä sorkkinesi! huudahti vaimo kiivaasti. – Onhan siellä kaupungissa parempia kuin minä...
Tolkki katsoi häneen hetken kulmien alta, teki äkki pyöräyksen, niin että pieksun pohja suhahti siltaan, sieppasi laukun naulasta ja lähti sillä voimalla, jotta ovet jälkeen paukkuivat.
Kesä oli sentään kulunut, vaikka pitkät olivat monesti päivät. Kerran alkukesästä oli Tolkki kirjoittanut ja lähettänyt rahaa, vaan nyt ei ollut pariin kuukauteen kuulunut mitään. Vaikeata oli tuo tietämättömyys, ja vielä vaikeampaa tytön ikävöiminen... ”Äiti, kukahan siellä isälle kahvia keittää?” kuului aamusella ja iltasella, venytysten ja haukotusten lomassa: ”voi voi kun se isä jo tulisi!”
Mutta sitten eräänä iltana ilmestyikin Tolkki tupaan.
– Isä, isä! Tyttö riemuitteli, hyppi ja huusi, mutta maahan katsoen antoi vaimo kätensä.
– Kas kuin hennoit tulla!
Tolkki istui tyttö polvella penkillä ja alkoi kertoa Helsingistä, niistä komeista rakennuksista ja höyryistä ja kirkoista ja kun siellä katuja kulkee semmoisia kummia vaunuja, ”onnenpussiksi” ne niitä sanovat, joiden edessä on neljä hevosta, ja sitte siellä on keskellä yhtä kaunista toria semmonen vaskesta valettu mies, jolle ne kuuluvat käyvän laulamassa ja voi sitä kaikkea mitä siellä näkee...
Vaimo kuunteli ääneti, tehden mielessään vertailuja. Noin se oli saanut nähdä, mutta mitäs hän? Oli vaan jätetty kuin kalastajan koira rannalle. Oli saanut koko kesän kitua siinä pelossa, että sillä on siellä paha olla ja ehken ikävissään juo... Ja ehkä lieneekin juonut!... Ja noin se nyt tuossa latelee mielissään, eikä edes kysy millä täällä on eletty.
– Entäs sitä soittoa kuin siellä kuuli. Muistatko sinä, kuu Laukaan soittokunta oli täällä? Semmoista se on ja vieläkin parempaa... Kun minunkin vanhan miehen sydäntä oikein hipasi ... ja se naisväki...
– Oisit sitten pysynyt siellä... Mitä tulitkaan tänne erämaahan. Alkasit vaan laputtaa taivaasesi takasin.
– Ka, eiköhän nyt taas tee mieli tappelemaan, niinkuin silloinkin kun isä lähti, – sanoi pikku tyttö viattomasti isänsä kaulassa kiikkuen.
Ja se sattui niin Tolkkiin että itku pääsi. Hiljaa valuivat vedet poskia pitkin, valuivat valumiltaan, vaikka hän kyllä olisi tahtonut ne pysäyttää. Vaan kun ei jaksanut hillitä mieltään, laski hän tytön lattialle ja lähti ulos.
– Äiti, näitkö kun isä itki?
Suuret silmät olivat pelkoa, hämmästystä, uteliaisuutta ja sääliä täynnä. Kun isä itki!
– Pysy täällä! Puhu valkeata padan alle...
Vaimo lähti etsimään miestään. Hän etsi aitasta ja penkiltä maantien puolelta tupaa, vilkasi latoon ja kävi kaivolla ja haki mäenrinteestä, missä Tolkki usein ennen oli ollut pitkällään päivänpaisteessa. Viimein hän hänet löysi kivellä istumassa aitan takana.
– Tolkki, sovitaan pois! hän sanoi reippaasti kyllä, vaan kun Tolkki kääntyi päin, niin hän purskahti itkuun.
Lähde: Päivälehti 18.12.1890.