La'illisen Suojeluksen ja La'illisen Waiwaisholhon asiassa puolustusta (Yrjö Koskinen)

La'illisen Suojeluksen ja La'illisen Waiwaisholhon asiassa puolustusta. Kirjoittanut Yrjö Koskinen

]

La'illisen Suojeluksen ja La'illisen Waiwaisholhon asiassa puolustusta.

Ne mietteet La’illisesta Waiwais-hoidosta, La’illisesta Suojeluksesta sekä muusta siihen kuuluwasta, jotka Mehiläisen 5:nnessä n:rossa julkaisin, oliwat, niinkuin jokainen saattoi arwata, keskusteltawiksi aiotut, ja toiwoni on wielä, ett'ei tämä tärkeä aine heitetä siksensä unohtumaan, waan monelta haaralta monituisten neuwolla, tiedolla ja kokemuksella walaistaan. Se ei ole meidän maassa mikään suostumisen merkki, jos joku asia jääpi wastustamatta ja puhumatta; sillä tawallisintahan se meillä onkin, että ukot itsekseen pudistawat päätänsä asioille, arwellen, että he kuitenkin muka tietäwät, mitä tietäwät, waikk'eiwät huoli ruweta kiistelemisiin; — ja totta puhuen onkin senlainen tapa hywin luonnollinen — — , jos parannukset ja muutokset tulewat niinkuin ilman waiheet, joiden syytä ja alkua ei kukaan tiedä. Mutta kuinka luonnollinen tämä tapa lieneekin, ei se ainakaan terweellinen ole. Päinwastoin on hywinkin tarpeellista, että ne muutokset, mitkä la'in-laatimuksessa aian waatimusten mukaan tapahtuwat, owat sitä ennen saaneet wireän keskustelemuksen kautta kypsyä kansan mielessä. Mitä näihin puheen-alaisiin aineisin tulee, on silminnähtäwä, ett'ei nykyinen tila woi aian pitkään pysyä muuttumatta. Ja kun muuttamisen, korjaamisen ja parantamisen hetki tulee, silloin on warsin tarpeellista, että yleisössä on juurtunut selwä wakuutus, mikä neuwo ja keino otollisin on. Yksityinen woipi mieteissänsä hairahtua ja eksyä; se ei te'e mitään. Sillä kansa kuitenkin wihdoin poimii kulta-kipinät kuonan seasta.

Näistä syistä olen kiitollisuuden welassa sille ”Maamiehelle", joka Mehiläisen 7:nnessä n:ssa on kirjoittanut kiisteen minua wastaan, ja welkani tahdon suorittaa wastaamalla puolestani niihin asian-haaroihin, missä hänen tuumansa eriärvät minun tuumistani.

Ensiksi minun täytyy sanoa, ett'en oikein ole käsittänyt Maamiehen mieltä, kun hän sanoo, minun yrittäneen ”saada asiani ajetuksi ensimäisenä ja yksinäisenä — jota muut eiwät wielä ole niin täydellensä käsittäneet", — ja arwelee syitä olewan minulta ”kieltää tätä etu-oikeutta". Nyt on tosi, että leikilläni mainitsin,kuinka eräs kirjoittaja Julkisissa Sanomissa kerran tahtoi tehdä minun ensimäiseksi ja ainoaksi, joka katson laillisen, waiwaishoidon häwitettäwäksi; mutta minäpä juuri samalla ilmoitin niiden tiede-miesten nimet, jotka owat jo aikaa selittäneet asian samalta kannalta ja jotka siis wiewät minulta kaiken etu-oikeuden. Tosi on myöskin, että waroitin orjallisesti noudattamasta muiden muka edistyneempien maiden esimerkkiä ja julkenin annella, eikö Suomenkin sopisi jossakussa ainoassa seikassa astua edistymisen etunenään. Mutta että tällä arwelulla olisin pyytänyt ”päästä siwistyneemmillekin kansoille esikuwaksi", sitä en suinkaan itse ymmärrä. — Maamies ei tiedä leikistä mitään; hänen kanssansa tahdon siis olla yksijärkewä jos suinkin.

Oikeastansa Maamies näyttää pitämän tuumani ylipäänsä oikeina, waikka hän käytölliseltä kannalta niitä wastustelee. Hän myöntää esm. La’illisen Suojeluksen tekewän työkansan orjiksi, ja lisää senkin, että työläs on jo La’illista Suojelusta pysytellä woimissa. Hän samaten myöntää, että wapa-ehtoinen armeliaisuus eli awunantaminen pitäisi ollakkin koko waiwais-hoito. Mutta näiden myönnytysten ohessa hän käyttää monta muttaa, joita minun tulee tässä lyhyesti tarkastella.

Jos La’illinen Suojelus herkeäisi, mikä silloin seuraisi? M. wastaa: pereellisen elämän yhteys, ”häweljäisyys ja simeellisyys" katoisi, omatunto hämmentyisi, irstaisuus ja törkeys saisi wallan. Ja mistä syystä? siitä ainoasta syystä, että joka mies tai waimo saisi hakea elätyksensä missä paikassa ja millä keinolla hän itse paraiten ymmärtää. — Nyt on tosiaan waikea ymmärtää, kuinka tämä asia wähentaisi pereellisen yhteyden, joka onkin siweyden oikea perustus. Muutamat tosin kulkisiwat maita mantereita työn-haussa, — niinkuin nytkin kaikkien Suojelus-asetusten kiusalla kulkewat, — toiset taas ottaisiwat wuosipalwelusta niinkuin nytkin; mutta muutamat keksisiwät jonkun muun kunniallisen elatus-keinon, jolla itsensä ja perheensä elättäisiwät, ja että niiden seassa alallinen ja siweä perheellisyys woisi menestyä yhtä hywin jos ei paremmin, kuin nykyänsä tilattomassa wäessä, sitä ei M. taitane kieltää. Katsokaamme wähäistä likemmin tilattoman wäestön nykyistä oloa. Ripillä käytyä alkaa tawalliststi wuosipalwelus. Se saattaa tapahtua, että haltija-wäki on siweä ja kristillinen perhekunta, jonka rauhallinen ja onnellinen elämä siis tulee palkollistenkin osaksi. Mutta palkollinen itsekin tahtoo kerran naida ja luoda omaa perhettä; sitä emme woi häneltä kieltää, jos hän luulee jaksawansa perhettä elättää. Nyt waimo ei enää woi wuosi-palweluksessa olla; hänen täytyy tawallisesti muuttaa toiseen asuntoon, useinpa toiseen kylään miehestänsä, ja pereellinen elämä on siinä jo kohta rikottu. Jos mieskin tahtoo palweluksesta eritä ja asua omassa perheessänsä, hänellä on kaksi ehtoa: taikka ruweta muona-torppariksi, joka on wiheliäisintä wiheljäisimpi tila, taikka säästetyillä rahoillaan ostaa jonkun tölli-paikan, missä hän tawallisesti uhraa paraan woimansa wieraan maan wiljelykseen, tietämättä minä hetkenä hän taikka hänen leskensä ja lapsensa ajetaan pois työnsä hedelmistä. Juuri sentähden, ett'ei muita ehtoja ole, ja että edellinen ehto on niin ylen kehno ja wiheliäinen, näemme joka päiwä kuinka ihmiset oikein ahkuomalla hakewat töllin sioja, ja tilanhaltijat tästä syystä woiwat asettaa hakijoille mitä ehtoja itse tahtomat. Tawallisimpia ehtoja, ainakin muutamissa paikoin on se, että töllin asujan eli torppari saapi pysyä wiljelemässä töllissään niin kauan kuin hän on tilanhaltijalle kuuliainen ja warsin mieleen, josta seuraa, että tämä isäntä milloin ikinä mielensä tekee, woipi ajaa torpparinsa maantielle ja korjata puoleensa kaiken sen työn, minkä työmies on wuosikausien kuluessa käyttänyt töllin miljelykseen. Että tämmöistä alinomaa tapahtuu, tietää jokainen, joka maan tapoja on edes pintapuolisesti katsellut, ja että tämän surkean olon oikea nimi on orjuus, luulen jokaisen myöntäwän. Kulkupuheet juttelemat, kuinka tämä orjuus muutamissa paikkakunnissa, esm. Päijänteen itä-rannalla, osoittaa kolkimman muotonsa, kuinka tilanhaltijat herrasmiehet owat kieltäneet alustalaisensa perustamasta koulua ja pitämästä sanomalehtiä, kuinka eiwät päästä alustalaista puheillensakaan, ennenkuin hopea-rupla on laskettu pöydälle ”puheen-alustaksi" j.n. e. Mutta missä ei semmoisia Wiron tapoja ole päässytkään waltaan, on työkansan tila kuitenkin kyllä ahdas ja hädän-alainen. Omaksensa ei tämmöinen saa ostaa, ei pirttinsä sijaakaan, ellei hänellä ole waroja ostaa kokonaista talon osuutta. Mihinkään ammattiin hän ei saa ruweta, ellei hän ole oppiwuosia käynyt mestarien tykönä, eikä silläkään ehdolla mihinkä ammattiin hywänsä, sillä muutamia ei saa ollenkaan maalla wiljellä; — Ja jos hän tahtoo itsellänsä elää millä muulla työllä osaa ja ymmärtää, silloin hänen täytyy pyytää suojelusta joltakulta tilanhaltijalta taikka pitäjältä s. t. s. pitäjän tilanhaltijoilta yhteisesti. Jos nyt kysytään, mitä wasten maailma on tilattomalle wäelle niin mutkaiseksi ja ahtaaksi tehty,niin Maamies wastaa, että se tapahtuu pereellisen elämän sekä ”häwelijäisyyden ja siweellisyyden" elähyttämiseksi ja woimissa-pitämiseksi. Mutta minun luuloni on, että tämä keino waikuttaa juuri wasta-hakaan, ja että se irstaisuus ja törkeys, jonka M.näkee syntywän ympärillensä, on juuri Suojelus-laitoksen hedelmä. Tämä laitos on tosin tarkoittawanansa jotakin hywää, ja muinaisissa yksinkertaisissa oloissa, jolloin haltijatonta maata — niin kutsuttua yhteismaata — wielä tarjona oli, se taisi kukaties jotain hywää waikuttaakkin. Mutta nykyänsä siitä ei ole nähtäwästi muuta kuin haittaa. Se on niin järkeä loukkaawainen, että sitä on mahdoton harjoittaa ja käyttää täydessä woimassaan. Tästäpä luonnollisesti seuraa, että sitä yleensä kaikemmoisilla mutkilla kierretään ja — kuten M. sanoo — rikotaan, ja koska la'in rikkominen aina on turmelewaisempi kuin laittomuus,niin M. ei puhu mitään uutta, sanoessaan että muka Suojelusasetuksen rikkominen on saattanut turmelusta. Mutta rikkominen tulee sulasta hätä-pakosta ja pää-syy on itse laitoksessa, joka on luonnoton. Woisin tämän asian selitykseksi ottaa esimerkin, joka on wähän kaukana puheen-alaisesta aineesta, mutta kuitenkin ehkä selkoa lisää. Pappien naimattomuus pidettiin Katolis-aikana warsin tarpeellisena heidän wirkansa pyhyydelle, ja monta ylistyspuhetta pidettiin tämän säännön ylewistä hedelmistä. Pahinta waan oli, että tätä sääntöä niin paljon rikottiin, ei tosin niin että papit olisiwat naineet, hui hai! — waan syrjäteillä ja kiertämällä. Wiimein wihdoinkin itse Pyhän Isän sija muuttui porttoin pesäksi, ja innolliset miehet kokiwat turhaan saada papissäädyn entisen — tai peräkuwaisen — pyhyyden jälleen woimiin. Wäiteltiin silloinkin, että sääntö oli hywä, wieläpä osoitettiin mikä kauhea turmelus muka sen rikkomisesta oa syntynyt. Mutta mitäs tästä! Asia oli auttamattomissa. Silloin tuliwat Opin-puhdistajat, Lutherus ja muut. Ne häwittiwät koko säännön, eikä sitä enää ole protestantilaisissa maissa kaiwartu.

Niin on Suojelus-säännönkin laita. Ensiksi se pakoittaa la'in rikkomiseen, ja on sillä lailla epäilemättä turmelewainen. Toiseksi se hämmentää ja ikäänkuin werkkoihin kietoo wapaidenihmisten työwireyden ja toimellisuuden.

Olen edellisessä kirjoituksessani sanonut, että Suojelus-laitoksen kautta työntekijä on pakoitettu wissiin rajoihin työn-te'ettäjäin eduksi". Mutta M., joka luulee ja muita tahtoo luulottaa, että se ainoastaan työntekijäin omaksi eduksi tapahtuu, wäittää, että työnteettäjät owat tuosta kowin wähän hyötyneet. Sen minäkin uskon, ja tahdon asian selittää. Ensiksi se on selwä asia, että kun kaikki tilattomat owat pakoitetut hakemaan suojelusta ja palwelusta tilallisten tykönä,niin palweluspalkat owat halwemmat, kuin mitä olisiwat, jos jokainen wapaasti saisi walita elatus-keinonsa. Se ei ole niin, kuin M. arwelee, että muka ”työnte'ettäjät maksawat sen kuin työ kannattaa", waan asian laita on semmoinen, että työnte'ettäjät maksawat wähimmän palkan, millä woiwat työntekijöitä saada, ja työntekijät taas waatiwat isoimman palkan, minkä saada woiwat*); — ja niin pitää olemankin. Jota enemmän siis on työntekijöitä palweluksen ha'ussa, sitä enemmän palkat alenewat. Ja koska Suojelus-laitos ajaa ihmiset pakoittamalla palwelukseen, niin tämä laitos halwentaa palkat. — Tämä nähtäwästi tapahtuu työnte'ettäjäin eduksi. Mutta kuinka paljon siitä lopullisesti hyötywät, se on toinen asia. Minun wakaa luuloni on, että he paljoa enemmän hyötyisiwät, jos koko Suojelus-laitos olisi poissa. Epäilemättä he saisiwat maksaa isommat palkat. Mutta sen sijaan he saisiwat paljoa kelwollisempia työn-tekijöitä, sillä wapaa ihminen on aina sekä nerollisempi että kunnollisempi työssään,kuin se — — koira, joka wäkisin metsään wiedään. Ja kukaties he itsekin tulisiwat pakoitetuiksi käyttämään parempaa taitoa ja tointa taloudessaan, kuin mitä nyt ylipäänsä käyttämät; — sillä — sanottakoon mitä hywänsä, — Suomen mies woi olla uuttera ja suuttumaton työssään, mutta taito ja toimi tawallisesti puuttuu.

Mutta jos nyt tämä hyödyttämätön etu otetaan työn-te'ettäjöiltä,niin heidän myöskin tarwitsee päästä wapaiksi Waiwaisholhosta. Kun työn-te'ettäjät lausuwat, että Suojeluslaitos tarwitaan työntekijäin siweyttä ja häweliäisyyttä warten, ei kukaan — tuskin lausujat itsekään — usko tätä syytä todeksi. Mutta kun samat työnte'ettäjät sanowat itse tarwitsewansa Suojelus-laitoksen apua, woidaksensa walwoa, ett'ei työkansa työttömyydellänsä ja saamattomuudellansa joudu Waiwaisholhon s. t. s. työnte'ettäjäin elätettawäksi ja rasitukseksi, niin tämä syy on warsin järkewä. Ainoastaan se siinä on merkittäwä, ett'ei Suojelus-laitos siinäkään kohden täytä sitä wirkaa, jota se on toimittawanaan. Samalla kuin se on antawanansa Waiwaisholholle jonkunmoisen wakuuden, se myöskin antaa työkansalle täyden oikeuden, — oikeuden nimittäin waatimaan työtä ja ruokaa, ei omalla eteensä-katsomuksella, waan työnte'ettäjäin ja Waiwaisholhon toimella ja huolella. Ja tämä jälkimäinen waikutus on paljoa woimakkaampi kuin edellinen,niin että lopulta Waiwaisholhon welwollisuudet ja siis rasituksetkin karttuwat sanomattomasti Suojelus-laitoksen kautta, taikka oikeimmin sanoen koko tämä welwoitettu eli La’illinen Waiwaisholho ainoastaan Laillisen Suojeluksen tähden tulee tarpeelliseksi.

M. tahtoo suojelusta kaikille ihmisille, ja niin hän myöskin tahtoo pakko-waiwaisholhon kautta suojella hellä-sydämmisten kukkaroita. Hän sanoo: ellei pakkoa olisi, eiwät kowa-sydämmiset antaisi puutteen-alaisille mitään apua. ja kaikk rasitus painaisi hellä-tuntoisten niskoja. Minä taas olen wakuutettu, että jokainen, jos kuinka hellä-luontoinen, kuitenkin itse paraiten suojelee kukkaroansa, eikä anna enempää kuin mitä waransa antawat myöten. Kowa-sydämmiset mahdollisesti eiwät antaisi mitään. Mitä nyt tästä seuraisi? sekö, että puutteen-alaiset kuolisiwat nälkään? — Ei ole hätää. Jos tutkimme nykyisen waiwaisuuden syyt, niin taidamme arwaamalla asettaa seuraamat määrät: 4/10 syntyy nykyisestä Suojelus-laitoksesta, joka estää ihmiset hakemasta elatustaan millä keinolla itse paraiten woiwat, ja siis kuolettaa toimellisuuden ja työwireyden; 4/10 tulee Waiwaisholhosta itsestään, joka ryöstää ihmisiltä luottamuksen heidän omaan woimaansa ja eteensä-katsomukseen, synnyttäen huolimattomuutta ja toimettomuutta; 1/10 on luettawa ihmisten oman laiskuuden ja ajattelattomuuden syyksi, paitsi mitä Waiwaisholho ha Syojelulaitos synnyttä, ja wiimein 1/10 tulee wälttämättömistä kohtaloista eli, niin kuin saamme sanoa, Jumalan saltimuksesta. Jos nyt molemmat ensimäiset ja etewimmät waiwaisuuden syyt tauotetaan, niin luulen helläsydämmisten yksinänsäkin jaksawan wapaehtoisella armeliaisuudella elättää ainakin sen kymmeneksen, joka ehdottomasti on waiwaisuuteen waipunut. Mitä kolmanteen luokkaan tulee, en katso wälttämättömän tarpeelliseksi, että sitä lajia elätetään laisinkaan. Sen tiedän kyllä, että hellä-tuntoinen ei mielellänsä pidä ankaraa tuomiota wiheliäisen lähimmäisen kanssa, ja että autuaallisempi on antaa kuin ottaa, mutta hywä kuitenkin on ja hyödyllinen, että armeliaisuudellakin on rajansa, jos ei auttajain järjessä, niin kumminkin heidän auttamisen-woimissa. Sillä armeliaisuuskin, missä se ylöllinen on, waikuttaa joksikin määrin yhtäläistä haittaa kuin La'illinenkin waiwais-holho, — sen haitan nimittäin, että totutaan tähän armeliaisuuden apuun luottamaan, ja sen ohessa heittämään oma toimi ja huolen-pito. Niinpä esm. Katolilaisissa maissa, missä toiwotaan almujen awulla päästäwän taiwaasen ja joissa tästä syystä armeliaisuus on runsaasti heruwa lähde, niissä myöskin waiwaisten ja huolimattomain paljous on noussut hirmuisesti, melkein yhtä suureen määrään kuin niissä protestantilaisissa maissa, joissa runsas järjestetty waiwaisholho on ollut waiwaisuuden imettäjänä. Ei ole siis pelkoa, että armeliaisuudella ei olisi woimaa täyttämään mitä wälttämättömän tarpeellista on, waan ennemmin on pelkäämistä senkin tekewän liikoja.

Olen jo ennen koettanut tässä waiwaisuuden seikassa eroittaa kaksi eri kantaa, kristillisen ja waltio-taloudellisen,joita molempia meidän tulee tarkastaa, jos tahdomme selwästi katsella asian perustukset. Valtiotalous waatii että jokainen saakoon wapaasti käyttää woimansa, tietonsa ja taitonsa, muita loukkaamatta, mutta että jokainen myöskin olkoon welwollinen itseänsä elättämään ja holhomaan. Joka ei itseänsä woi taikka tahdo elättää ja holhoa, se on, waltio-talouden kannalta katsoen, liikana maailmassa, wieläpä pelkäksi rasitukseksi muille, ja jos se kuolee ja katoo, ei ole tuosta waltiolle mitään wahinkoa. Tästä selwästä syystä ei ole myöskään waltiolla mikään welwollisuus wakuuttaa kellekkään ihmiselle hengen-elatusta. Tämä kowa luonnon laki — joka kuitenkin on Jumalan säätämä, koska Luoja ei ole warustanut ihmiskuntaa loppumattomilla waroilla — liewitetään johonkin määrään Kristillisyyden opetuksilla, ei niin että Kristillisyys sen tahtoisi kumota, waan ainoastaan antaa sille toisen muodon. Kristillisyys on asettanut armeliaisuuden; mutta ei ole käskenyt antajain antaa tarpeen jälkeen, waan ainoastaan ”sydämensä ehdon jälkeen", joka lause todistaa käskyn olewan antajain tähden, että niillä olisi hywien töiden ala, eikä awun saajain tähden, että he pysyisiwät hengissä. Se joka tämän käskyn on antanut, ei ole nähtäwästi ottanut taataksensa ihmisille hengissä pysymistä eikä katsonut nälkään kuolemista pahemmaksi kuin muut tapaturmat. Mutta La’illisen waiwais-holhon kautta waltio ei ainoastaan takailee sen, waan myöskin ottaa ”sydammen ehdot" holhouksensa alle. Paljonpa waiwaa se hywä waltio tässä ja muussa näkee edestämme! Se katsoo ja waroo, ett'emme saa nälkään kuolla, ett'emme saa kowasydämmisiä olla, että oikeassa uskossa pysymme, ja wihdoin wiimein se arwattawasti — awaa meille taiwaan portit. Wai kuinka, hywä Maamies? —

Olen jo miltei liiaksi puhunut Waiwaisholhon seikasta, toiwoen pitkillä puheillani woiwani ehkä wielä wirittää jonkun-moista keskustelemusta asiassa. Wielä minun on sana wirkkaminen tilain osittamisesta, joka tosin on tärkeimpiä kysymyksiä maamme ja kansamme waurastumiselle. Maamiehen wastustaminen on tässä kohden kowin heikko, ja kuitenkin hän sanoo kaikki mitä sanoa käy. Jos nykyinen maanwiljelyksemme ei woi tulla toimeen wähemmällä tilus-määrällä, kuin mitälaki säätää, mikä waara sitten on sallia tilain osittamista eli maan lohkaisemista mielin määrin. M. näyttää pelkääwän, että samassa hetkessä kuin ne rauta-wanteet, joilla maa nyt on sidottu, päästettäisiin; silloin kohta kaikki maa menisi hajalle. Hän ei millään woi uskoa, että ihmiset itse tietäisiwät kuinka paljon maata heille on tarpeen, ellei laki olisi heillä järjen asemesta. Mutta kentiesi hänen onkin mieli sanoa, että laki, jos kohta tarpeeton, ei ole kuitenkaan haitallinen. Sehän nyt on keskusteltawamme. Laki muistaakseni määrää wähimmän tilan suuruuden sen mukaan, jos se tila peltoina, niittyinä ja metsinä arwataan elättäwän niin ja niin monta henkeä. Ensiksi tuota ei käy määrääminen, sillä erilainen wiljelys tuottaa erilaisen sadon, ja paitsi sitä jääpi aina käyttämätöntä maata, jotta todestaan näemme pienimmässäkin tilassa aina olewan sijaa jollekulle torpparille, joka tilan maalla woipi kaikessa hiljaisuudessa perheen elättää, waikka laki ei ole sitä näkemänänsä. Toiseksi ei ole juuri sanottu, että se, joka tahtoo kutsua wähäisen maa-kappaleen omaksensa, on aikonut ainoastaan sen tuotteilla elää. Ammatti-mies elää käsi-työllään, mutta tahtoisi kuitenkin ostaa sen werran maata, että pirttinsä saisi rakentaa omalle perustukselle, wieläpä woisi laittaa itsellensä kryyti- ja peruna-maan. Muu käsi-työläinen samate. Entä jos mies todella aikoisikin elää wiiden kuuden tynnyrin alalla! Tämä tosin kuuluu La'in ja Maamiehen korwissa mahdottomalta, — mutta annas hänen yrittää. Paikka ei ole kaukana kaupungista. Mies höystyttää maansa hywästi ostetulla lannalla, istuttaa siihen omena- peruna- ja kirsimarjan-puita, kaswattaa lisäksi siinä kaswikeita ja kaaliksia, ja muutaman wuoden perästä hänen wuotinen satonsa nousee neljään wiiteen tuhanteen markkaan. — Mutta Laki ei anna hänen yrittää, — eikä ”Maamies" myöskään. Warsin kummallinen on tosin se tapa, jolla Maamies — ja hänen kanssansa moni muu punnitsee ja arwostelee niitä uuden ajan waatimuksia, joita selwä järki puolustelee. Hän myöntää, että niissä on perää; — — mutta — mutta — ”niin kauan kuin maanwiljelystaito ja tapa on siinä luonnossa, että maat laihdutetaan ja metsät paljastetaan, on tarpeellinen olla wissi määrä tilain suuruudella", — ja ”niin kauan kuin (kunnes?) ihmisten sydämet aukenewat yhtä awullisiksi" on La’illinen waiwaisholho eli pakko-armeliaisuus wälttämätön, — ja niin kauan kuin opetus Suomessa on puuttuwainen, oman-tunnon walo sammumaisillaan j. n. e., on muka paha ja waarallinen päästää työ-kansa Suojelus-laitoksen siteistä. Sanalla sanottu, niin kauan kuin maailma ei ole mikään paratiisi eikä ihmiset enkeleitä, täytyisi muka ihmiskuntaa nenästä taluttaa siihen, mikä hywää, hurskasta ja hyödyllistä on; sillä tämän Maamiehen mielestä on tämä kansa niin kuin ”orhiit ja muulit, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman". Hän ei ole ajatellut mitä kaikkea tästä käypi johtaa. Niin kauan kuin Suomen talonpoika on niin taitamaton maansa wiljelyksessä, olisi ehkä monen mielestä tarpeellista, että laki määräisi kuinka suuria sarkoja hänen on pitäminen, kuinka sywiä ojia, minkä näköisiä auroja, lapioita ja kuokkia; ja niin kauan kuin laiskuus tahtoo useilla ihmisillä olla wallassa, olisi ehkä tarpeellinen lain määrätä, milloin on työtä tekeminen ja lepääminen, syöminen ja juominen. Olisihan tässä la'in-laatimukstlla hywin awara ala, sillä arwattawasti asuin-tupien puhtaus,kansansiweys, jumalan-pelko ja muu myöskin ansaitsisi la'in tarkastusta. Wääryys olisikin sanoa, ett'ei laki ole toisinaan yrittänyt — meillä ja muualla — pitää näistä ja semmoisista huolta. Mutta tuo ihmisparka lienee kowin kummallinen itikka; la'in ja pakon kautta ei hänestä tahdo tulla siwistynyttä, ahkeraa, taidollista ja hellä-sydämmistä, waan — kumma kuullaksemme! — juuri päin wastoin. Jumala itse, jonka olisi ollut helppo laittaa ihminen sille kannalle, että se ei olisi woinut tehdä kuin hywää, on kuitenkin wiisaudessaan jättänyt sille täyden wapauden; ja siitä lähtien on wapaus ollut ihmiskunnan oikea elo-kaasu. On lakikin tarpeellinen, nimittäin omassa wirassaan, ja sen wirka on walwoa, ett'ei toinen luokkaa toisen oikeutta. Mutta jos se rupee määräämään millä keinoin kukin pitää tuleman onnelliseksi, rikkaaksi, siwistyneeksi ja hellä-sydämmiseksi, silloin se waikuttaa wastahakaan, tukehduttaen onnellisuuden,rikkauden, siwistyksen ja sydammen hellyyden. Niin kauan kuin ei kaikki ole hellä-sydämmisiä, sanoo M. täytyy la'in heidät siihen pakoittaa, j.n. e. Tämä on warsin sama neuwo kuin entisen lääkärin, joka sanoi sairaallensa: niin kauan kuin näin heikko olet, et saa mitään syödä etkä ulkoilmassa käydä. Mutta tauti sattui olemaan ruuan puutteesta ja pilaantuneesta ilmasta saatu, ja lääkärin warowaisuus tappoi poloisen.

Jättäen täksi kertaa Maamiehen hywästi totisella kiitollisuudella siitä, että hän on asiaa tahtonut kanssani keskustella, uskallan wielä lisätä pari sanaa. Se on:

Wähäinen Jälkipähe

Ruotsinkielisille Sanomille.

Te ruotsinkieliset Sanomat, Paperilyhdyt,Helsingin Sanomat ja muut, jotka waellatte muka korkeamman siwistyksen päiwä-rinteillä ja ylewämmältä kannalta katselette meitä poloisia, jotka matalassa matkaa te'emme! Mistä se tulee, ett'ette koskaan ole tietäwinänne niistä aineista, joita suomenkielisissä lehdissä keskustellaan? Te tosin tiedätte tawantakaa yleisöllenne jutella, kuinka nämä lehdet owat raakoja ja törkeitä, tiedottomia ja taidottomia, ja yleisönne arwattawasti uskoo sanojanne niinkuin uskonkappaletta. Mutta olisiko omalle tiedollenne ja taidollenne niin ylen haitallista, jos toisinaan wirkkaisitte sanan niistä aineista, jotka suomen-lehdissä keskustellaan. Arwonne ei sitä salli, —se on mahdollista. Mutta itse asiain tähden saattaisitte ehkä joskus astua alas kunnianne kukkuloilta. Täydellisesti wakuutettuna, että tämä tässä keskusteltu aine on mitä tärkeimpiä, rohkenen pyytää teitäkin, ett'ette tällä kertaa — niinkuin tawallisesti — laskee kynttiläänne wakan alle, waan päästätte sen säteet loistamaan kaikelle kansalle.

Y. K.

*) Maamiehen wäärä käsitys on syntynyt siitä, kun hän on hawainnut, ett'ei kukaan woi maksaa palkkoja yli kannattawaisuuden, jotta esm. kato-wuosi alentaa palkat, mutta päin-wastoin hywä wuosi ne ylentää. Mutta sen seikan selitys on seuraawa. Kun katowuosi tulee, niin isännät eiwät woi elättää samaa määrää palwelijoita, saati entisillä palkoilla; jokainen siis kokee tulla toimeen wähimmallä työ-wäellä, ja koska siis on enemmän työwoimia tarjona kuin mitä tarwitaan ja halutaan, niin työ-woiman hinta (s. t. s. palkka) alenee. Päin-wastoin kun hywä wuosi kartuttaa isännille waroja, niin jokainen hakee lisää wäkeä, ja silloin palkat ylenewät. — Tarwe ja tarjomus määrää kaikki hinnat ja niin työhinnankin, s.t.s. palka.

Lähde: Mehiläinen, n:o 9, syyskuu 1860