Lahopuun kiilto

Lahopuun kiilto. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen

Tuuli vinkuu nurkissa. Tuon tuostakin rämähtää syyssade ikkunaan.

Sisällä, kodikkaasti sisustetussa kamarissa istuu mies ja vaimo.

Vaimo on sohvalla puoleksi lepäävässä asennossa. Lampun valo valaisee hänen kasvojaan. Silmänsä säteilevät.

Mies istuu lampun toisella puolen, varjossa. Hänellä on musta, tuuhea tukka.

Keskustelevat.

– Sinä – lausuu mies – olet joskus niin kummallinen. Miksi, en tiedä, mutta tunnen rakastavani sinua silloin enemmän kuin muulloin. Sinun katseessasi, silmissäsi on silloin aina ihmeellinen loiste. Nähnen kai sydämesi liekkien leimahtelevan.

– Todellakin, todellakin olet huomannut sellaista? Minä taas usein unettomina öinä olen ajatellut, miksi joka kerta, kun istut siinä lampun varjostimen takana, minussa on vaistomainen tunne, että se et olekaan sinä, joka siinä istut, vaan joku toinen, joku nuoruuteni ihana muisto.. Sinunkin silmistäsi hehkuu silloin omituinen salaperäinen tuli. Samallainen aivan kuin lahopuun vihreä kiilto tummassa syksyisessä yössä.. Ja sitä hehkua, sitä tulta minä rakastan...

– Kenties olet oikeassa.. Se on lahopuun kiiltoa, niin minussa kuin sinussakin. Kiiltoa menneistä, lahonneista tunteista...

Ulkona vinkuu nurkissa tuuli. Tuontuostakin rämähtää syyssade ikkunaan.

Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.