Lain mukaan:IV luku
| III luku | IV luku. Lain mukaan Kirjoittanut Minna Canth |
V luku |
Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.
Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville tai tarpeettomissa huudoissa hevosille.
Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili; maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita, jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään, vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja nähdä maailmaa. Toista vallan!
Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin, toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla, polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä, hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.
Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan; kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie. Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.
Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.
– Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte. Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä kuormat että hevoset.
Toiset vaan nauroivat.
– Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen tuntee, milloin vaara pyörii.
Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi, töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.
Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse; hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin. Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa, jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.
Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui. Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat häntäkin takaisin.
– Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun Ville jo oli puolitiessä kujaa.
Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä kintut poikki jok’ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää kyntensä matkamiesten kuormista erillään.
Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää heidät rauhaan.
Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.
Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että sokuritoppa siitä oli viety.
Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen, lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät, ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä, jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse takaa-ajajaa vastaan.
Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta, iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan, ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä, etenivät sitten ja katosivat.
– Jokohan kuolen?
Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.
Sillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät jälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos kiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta.
Eivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja Räsänen arvasivat Villen olevan hädässä.
– Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri parahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen.
Nousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa.
– Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä! sanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti.
Pystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa untaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä välittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa sattui siinä tienposkessa.
Miehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He pysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana tiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa.
He menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta hengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä näkynyt enää niin mitään.
Ville oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat viinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi silmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää oli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi.
Kuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin olevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa kulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua he taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt maailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän aina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin Hokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen tainnuksissa.
Veri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja, joilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman olkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle. Pulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä vedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna siteen päälle.
Kun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa taas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä katsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että hän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja hiljaa huokui.
– Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen.
Molemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät hoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan.