Lain mukaan:I luku
| Lain mukaan | I luku. Lain mukaan Kirjoittanut Minna Canth |
II luku |
Oli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin kolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta. Mutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus sillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä pikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille kasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti kaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma Villensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli hänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen luulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria melkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin hauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan mielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman hyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua niin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi hänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä kaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki pahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin. Ville repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään mahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä tukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään.
Noinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä kai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta ikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli kuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko.
Sievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä kadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään tahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia läheisyyteen, niin huudahtivat: »helkkaria, kuinka kaunis tyttö!» Se se aina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa nurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että sai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo seurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös Mariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas, pujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin. Herrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet. Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa ansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui olemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän.
Mutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi intoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä se oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai hyvän palkan, paremman kuin muut, sillä »hän oli riski työntekijä», niinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli, kuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja kumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin ihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä, hehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi vaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä.
Houkutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei tahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi saanutkaan niin suurta palkkaa.
Ja raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein riittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat hyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen viikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään ja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin. Mikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo miehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt.
Sitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen ikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei tiennyt nuorena olleensaksan.
Niin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja Ville sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen uudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin. Köyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin ruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti vielä toistekin heitä tapaisivat.
Oliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin keinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin lapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä tehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi. Muille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista. Kyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen, ja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä, korvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei uhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan vallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei kumminkaan sen pitemmälle menty!
Pelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi tahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani tiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti ensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.
– Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin katsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois.
– Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla.
– Me olemme onnettomia.
– Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria.
– Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi.
– Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin osaat luokse.
– Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te minusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita.
– Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen miestä.
– Voi, suuri luoja!
– Katsos, hän vilkaisi ympärilleen, tässä annan sinulle aluksi –
Kymmenen markan seteli putosi Marian helmaan.
– Siunaa ja varjele! En minä huoli, ottakaa pois, voi – nyt näkevät, näkevät –
Hän kumartui alas ja oli uutterasti poimivinaan perunoita.
– Ottakaa pois, patruuni, minä lasken sen maahan, tähän viereeni. Ottakaa niin, etteivät huomaa.
– Jääköön siihen, ellet siitä välitä.
– Noin suuri raha. Mitä ajattelette, hyvä patruuni?
– Sinua ajattelen.
– Noin suuri raha. Elkää heittäkö siihen.
– Semmoisia saat, jos olet minulle hyvä, monta monituista vastedes. Tämä oli vaan ensimmäinen.
– Kuka ajaa –? Herra taivaan, rouvanne! Nyt olemme hukassa.
– Muista, kello kahdeksan.
Hän kääntyi levollisena ja astui ikäänkuin rehellisin mies maailmassa rouvansa ja täysikasvaneen tyttärensä luokse, jotka veräjän kohdalla parhaallaan nousivat isvosikan troskista alas.
– Pappa, etpäs arvaa, kun me tuomme teille kahvia tänne, huusi hänelle tyttärensä jo kaukaa.
– Eikö ollut hauska tuuma, pappa? Minä sen keksin, mamma ei olisi tullut sen päälle. Vai kuinka mamma, sanokaapas?
Rouva vaan hymyili ja tarttui käsivarteen, jota patruuni hänelle kohteliaasti tarjosi. Nauraen ja puhellen he sitten astuivat pellon pientaretta. Niin hellästi hoiti patruuni rouvaansa, ojan ylitse melkein nosti. Olisipa luullut heitä onnellisimmiksi ihmisiksi maailmassa.
– Voi, katala, mikä olet! arveli Maria itsekseen. Hänen silmänsä kiintyivät seteliin, joka oli siinä vieressä mullalla. Sieppasi sen ja pisti taskuunsa.
– Eihän sitä nyt siihenkään voi heittää, hän mutisi.
Mutta kumma, kuinka oudolle mielelle hän samassa kävi. Tuli aivan kuin vieraaksi omalle itselleen. Kaikenmoisia ajatuksia tai oikeammin kuvia risteili hänen päässään. Noita kymmenmarkkasia hänellä oli aina edessään, jos minne katsoi. Ja sitten hänen ajatuksensa lensivät metsään, tuonne Puijon rinteelle, ruutikellarin kohdalle. Oli pimeätä ympärillä, mutta hän kuuli vihellyksen, puut risahtivat ja –
– Hyi, herra hyvästi varjele! hän lausui ääneen.
Maria pelkäsi itseään, teki riivatusti työtä ja koetti ajaa pakosalle tuonlaiset ajatukset. Mutta ne pyrkivät esille aina uudelleen; hän heitti silmänsä vähän väliä metsän rinteesen, jossa patruuni istui rouvineen ja tyttärineen. Hienoissa vaatteissa nuo naiset olivat, ja kauniita kuin enkelit.
– Minkähän näköinen olisin minä tuommoisessa puvussa? arveli Maria, ja päätä huumasi yhä enemmän.
Samalla muistui kumminkin mieleen koti, mies ja lapset. Hän siunasi taas ja päätti kertoa Villelle kaikki. Sen jälestä oli kohta helpompi olla. Hän saattoi nyt vallan tyyneesti katsella, kuinka joivat kahvia siellä metsänrinteessä. Työväellekin annettiin, mutta Maria kieltäytyi puolestaan, sillä häntä ei haluttanut mennä heidän läheisyyteensä.
Mutta illalla, kun Ville sai kuulla asiasta, joutui hän semmoiseen vimmaan, ettei ottanut mistään talttuakseen. Haukkui patruunin pahanpäiväiseksi ja antoi Mariallekin aika läksyn.
– Olisit sylässyt häntä vasten silmiä. Että saatoit olla sellainen vätys. Ruveta nyt kuuntelemaan tuommoista puhetta. Hyi!
– Herra jumala, minkä minä sille taisin. Enhän siitä voinut pakoonkaan juosta, työstäni.
– Mahdoit sylästä silmille, johan sen sanoin. Mutta sinulle on kaikki mieleistä. Ehkä siihen ei paljon houkutuksia tarvittaisi, ennenkuin myöntyisit.
– Ville!
Maria kääntyi pois, silmäin ympärille ja otsaan nousi puna. Häntä ei naurattanut nyt niinkuin ennen, eikä hän voinut kääntää tätä juttua leikiksi. Harmitti päinvastoin ja suututti; toista kertaa hän ei enää kertoisikaan Villelle kaikkia, koska viitsi olla noin hävytön. Sillä tavallako palkitsi hänen rehellisyytensä? Mitä, jos todenperästä olisi mennyt? Tehnyt tikusta asiaa kaupungille ja lipannutkin metsään. Ettäkö olisi Ville aavistanut mitään?
– Sinä et huomenna enää mene sen miehen perunamaalle.
– Kotonako sitten istun?
– Kotona.
– Entäpä, kun patruuni lähettää hakemaan? –
– Ei lähetä, kyllä pidän siitä huolen. Tänne se kymmenmarkkanen.
– Mitä sillä teet?
– Huoli siitä.
– Ville, sinä aijot lähteä sinne intoilemaan? Tästä mahtaa syntyä kaunis juttu. Voi, minä onneton, kun menin sinulle ilmoittamaan koko roskaa. Mutta minä en uskonut sinua noin hupakoksi, en totta tosiaan uskonutkaan.
Maria herähti itkemään siinä lasta imettäissään ja Villen sydän alkoi pehmetä. Oli hetken vaiti, veti muutamia savuja piipustaan ja mietti.
– Sinä et ole saanut vielä palkkaasi? hän sitten kysyi, vaikka sen kysymättäkin hyvin kyllä tiesi, ettei hän vielä ollut sitä saanut.
– En.
– Kolme päivää sinä siellä nyt olit?
– Kolme.
– Tulee neljättä markkaa päivälle. Mutta syyttäköön itseään. Jospa ne nyt sitten kuittaa vastakkain, niin vähemmällä päästään molemmin puolin.
Maria ei virkkanut mitään, mutta mieli keveni kohta, kun Villen viha lauhtui. Lapsi oli nukkunut rintaan, hän laski sen hiljaa kätkyeen. Sitten syötti muunkin joukkonsa ja laittoi vuoteet. Heitti aina väliin syrjäkatseen Villeen, joka istui pöydän luona ja imeskeli ruoan jälkeen taaskin piippunysäänsä. Silmät tuijottivat yhteen kohti ja toimessaan hän yhä näytti olevan. Maria riisui ja pani maata. Ei huolinut mennä lepyttelemään.
– Kyllä se hänen mielestään pian haihtuu, arveli.
Hän ummisti silmänsä ja alkoi noin ilman aikojaan vaan mietiskellä, mitä kaikkia hän olisi ostellut jos – jos –, niin jos kymmenmarkkasia olisi tipahdellut tuolla tavoin joka päivä. Kyllä hän sen hyvin tiesi, ettei niitä enää tipahtelisi, mutta mietiskeli kumminkin lystin vuoksi.
Siihen juttu päättyi. Marraskuun lopussa sitä tuskin enää muistivatkaan; mutta silloin se erityisestä syystä uudelleen juohtui mieleen.