Lakko

Lakko. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

Se hiljaa mielissä kyti

ja pyrki ilmi valkeaan,

ja aatos tahtoa syti,

sen toivoi olla irrallaan.

Ies mieliä painoi estävästi,

päilyili toivo vastaan kestävästi.

Ja kuulla kuisketta alkoi

jo täältä, tuolta. Kumma tää

kuin nopsaan tietänsä halkoi.

Se esiin valtijaana jää

ja kierteli joka loukon julki,

mies mieheen suusta suuhun kulki:

»Ei pennit leipähän riitä,

ei suojaa ruumiin verhoks’ suo,

vaan huolta huolehen liitä

ja puutteen kalkin sakat juo,

ja perehen huolet painaa isää.»

Sait päätös: »vaaditahan lisää».

»Ja onko ihminen luotu

kuin kone käymään yhtenään,

sen eikö levoksi suotu

kuin hädin käydä sängyssään?

Ei kuivuta tälleen miehet tähän,

pois käydään vaatimahan vähän.

Niin käymme vaatihin kaikin!

Jos pyyntöön kielto saatahan

jo pyörät seisohon saikin,

se tuen antaa painavan

ja varman hyödyn pitää saamme,

se mieliin kaikin painakaamme.» –

Mut tehtaan pyörät ne vierti

vaan vinkuin vinhaa vauhtiaan,

ja hihnat räpsäen kierti,

tie sama, kiire juoksullaan.

Ja sulaton torvi tupsui tultaan,

mahlansa räiskyin herui multaan.

Maa vapis voimasta pauhun.

Mut sekaan pohjaryskehen

ja tulen, höyryn ja sauhun,

ään ärjyi tuhatsäkeinen,

kuin hornalan kosket kaikki oisi

ja yhteen nuottiin kohinoisi.

Kas, luojat työssähän hyöri,

siks’ sinkui terät, puraset

ja rattaat vinkuen pyöri

ja lastun kiersi sorvimet;

soi alasta vastaan paljan kanta

ja puhkui tulta kaavan santo.

Ja ryskehestäkö tästä

vois lopun saada milloinkaan?

Ei miesten päättelemästä

näy jäljet sillä tiedossaan.

Se tuntuvi loppumattomalta,

sen räiske käy kuin vihan alta.

Niin tuonkin rattahan lento

jo kerran miehen murskaks’ sai,

ja tuolla hihnanen vento

on hengen vienyt kolmeltai;

tuo painin monen sormet syöpi,

tuo kone myötään miestä lyöpi.

Mut vaaranalaset kerran,

ne muurahaiset hyörtimen,

jo saattoi isäntä herran

luo sanan, toivon jokaisen.

He huolehen valtiaansa luotti

ja kuorman kevennystä vuotti.

Ja mielikuvat jo nosti

vastaisen ajan peremman;

ken oppineuvoja osti,

ken osaa toivoi kassahan. –

Ne haavehet veikin vastuu poisi:

– »En moista myöntää koskaan voisi.

Ja päivän aamuna erään

jo loppui vauhti rattaiden.

Ei voimaa juossunna terään,

ei suoniin sorvin, valssien,

ja riipuvi hihnat paikoillansa;

nyt eivät tarjoo vaarojansa.

Sen tehtaan kolkkous peitti

ja hunnullansa hiljaisuus.

Miks’ yksin seisohon heitti

ja kuoli kaikki toimekkuus?

Tää kysyntä näkyi kaikkialta,

mut poissa pysyi voima, valta.

Ne joukot huviksi lepäs

näin viikon päivät muutaman,

vaan vastuu vieläkin epäs

pois heiltä kaiken suostunnan.

Jo alkavi mieliin päästä huoli,

ja monen toivo riutuin kuoli.

Nyt nälkäi armoton tuli

jo monen perheen pöytähän.

Mon’ äiti itkuhun suli

tietäissä lasten kärsivän.

Ja miehillä pilvet otsan varjoo

ja lannistua tahto tarjoo.

Ei suonut lepoa koti

kuin tyyneen entisaikahan.

Nyt isä, äiti jo soti,

sai rakkaistakin toraisan.

Vain pilviä päivän puolla pysyi,

se kärsiväistä mieltä kysyi. –

Mut vastapuolikin koitti

vain sytytellä napinaa

ja näyttää: – »kuka se voitti».

He näön vuoksi tehtaan saa

jo käymähän kera miehen neljän

niin orjamaisen nöyräseljän.

Ja heillä mukana puhki

näin kaikki mestarmiehet jo.

Isäntä kiukulla suhki,

kun turmaa tuopi taistelo.

Mut askelta hänkö ottais tuohon

ain’ ynisevään nälkäsuohon.

Suur kone kolkkivi harvaan,

näin saihan savun nousemaan,

ja mielen kasvatti karvaan

se joukkoon vielä oottavaan.

Jo vähitellen siltä ehjyys järkkyi,

ne yksitellen työhön kärkkyi.

Niin lopuin lannistu joukko,

ei oikeuttaan saanutkaan.

Mut joka ratas ja loukko

taas alkoi entis meluaan,

ja miehet ne rahan eessä keikot,

nyt voimakkaat kuin jätit, peikot.

Ja raskas huokaus nousi

niin monen rinnan pettyneen,

ja koston lammella sousi

niin monen aatos hiljalleen.

Ja uhkaus vieri jälkeen herran:

– »Sä totta suostut vielä kerran!»

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.