Lapsi ja tiainen

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lapsi ja tiainen.

Kirjoittanut Immi Hellén


Lapsi:
Tipu, tipu, tiainen,
kuulin äänes, tunsin sen.
Se on yhtä kirkas aina,
arkena ja sunnuntaina.
Talven tuuli puissa ryskää,
etkö saanut edes yskää,
kun ei kintahia sulla?
Kaksi paria on mulla.
Toiset annan sinullen,
Tipu, tipu, tiainen.
Armas talvituttuni,
saat mun villanuttuni.
Päällystakkia ei sulla,
kuinka voitkaan toimeen tulla
talven säissä ankarissa,
tulipalopakkasissa?
Tiainen:
Lapsi kulta, ällös sure,
mua pakkanen ei pure
eikä vilu mua haita:
mull’ on lämmin villapaita
untuvista hienoisista
alla höyhentakkini.
Lämmin on mun lakkini.
Lapsi:
Mutta eikös nälkä haittaa,
kun ei ole sulla aittaa,
pienintäkään pellonsarkaa?
Säälin sua, tinttiparkaa.
Tiainen:
Luoja kattaa mulle pöydän,
aina siitä sirun löydän.
Kun on vähään tyytyväinen...
Lapsi:
Ah, vaan oksa on niin jäinen.
Lennä taakse ikkunani,
siin’ on lintulaudallani
sulle aina aamiaista.
Tule, herkkujani maista!
Tiainen:
Sydämesi on kuin kulta,
kiittäin otan lahjat sulta.
Tiedän: Luoja meitä auttaa
hyväin lasten kätten kautta.

1927.


Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.