Lapsuuteni ajoilta (1886)
Ulkoasu
Lapsuuteni ajoilta. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
IV.
[muokkaa]- Kerta nälkävuoden rasittaissa
- Kansaa Suomen – kansaa armahinta –
- Isän kanssa metsän sydänmailla
- Samoilimme, löytyi vehkalaakso.
- Kuuset reimat kasvoi ympärillä,
- Kaiken kaartoi taivas sinillänsä;
- Laakso oli oikein rauhan laakso –
- Vehkaa poimimma me leiväksiksi.
- Siinä seisoissamme nilkkaa myöden
- Liejussa, mä lausuin: ”Kuule, isä!
- Miksi taasen näin on aika huono,
- Että elääksensä ihmisparkain
- Täytyy käsin käydä luonnottomiin!
- Olki, sammal, koivun kuori, pettu,
- Peuran jäkälä ja viljan kauhna,
- Herneen varsi, moinen vehan juuri,
- Nähdä melkein käärmeen kaltahinen,
- Karvas, pistäväkin käärmeen lailla,
- Polttaa kurkkua kuin tuonen tuli.
- Onko joku hyöty Luojallemme
- Viljan kohmettuissa pelloillamme;
- Huvittaako häntä lasten itku,
- Parku, vaivaistenkin valitukset,
- Elo tuskallinen, kuolo kurja?! –
- Miten hauska elää silloin oisi,
- Milloin pellot notkuis viljan alla,
- Leipä, vehnäleipä puuttumatta,
- Ilman huolta, oisi syövän suussa! Viisi
- vuotta lienee aikaa siitä,
- Milloin kunnon leipää majassamme,
- Oottaa saanee vielä toiset viisi,
- Kons’ ei kuulu aikain parannusta. – –”
- ”Ethän”, lausui isä, ”tuskittele
- Vaikka antaa meille ruoskaa Luoja!
- Etkö tunne miten hyvää tahtoo
- Lapsellensa lempeä vanhus aina,
- Vaikka joskus täytyy vitsan kanssa
- Karkotella lapsen itsekkyyttä!
- Etkö muista, miten hartahasti
- Vitsan jälkeen halaan lapsiani!
- Ne on oman ruumiin jäseniä,
- Heitä rankaisen ja itse kärsin
- Kipeimmästi joka iskun, vamman –
- Mutta totuus pyrkii valtanansa,
- Totuus käskee ruoskaa liikutella.”
- Muuten muistan ajan ankaramman,
- Jolloin kolmas osa kansastamme
- Poijes siirtyi tupiin tuonelaisten;
- Äiti kuoli huoneen permannolle,
- Kurja lapsi kylmä rinta suussa,
- Isä heinää jäyti pientarella;
- Nuorukainen voimakas ja virkku
- Haamun lailla hiipi kalmistossa
- Kadehtien osaa tuonelaisten,
- Kunnes hänkin löysi onnen lehden:
- Kaatui, sortui, hautaan raukka horjui.
- Sairashuonehissa kymmenittäin
- Kuollehia lojui vuotetulla,
- Kuusi lautaa: siinä valmis vuode,
- Saattoväki: hepo, kyytirenki.
- Mutta lause: maasta olet tullut,
- Maaksi pitää jällen tulemasi,
- Kaikui joskus puolisataa kertaa;
- Sitten rukoukset yhteisesti
- Luki puolestansa hurskas pappi;
- Hautasaarnaa ei, ei muisteloita;
- Toki todistuksen jäänehille
- Lausui voimakkaasti suuri hauta.
- Siit’ on aikaa kymmeniä kolme,
- Monta viljavuotta sitten nähty,
- Vaan on turhuus päässyt valtaan taasen;
- Taasen korska itsekkäästi johtaa
- Mailman lasta teillä vierahilla;
- Herra tuntee tuosta kivun raskaan:
- Lapset karkaa poijes isän luota.
- Siksi rangaistuksen kautta kutsuu
- Tekemähän taasen sovintoa,
- Panttina on pojan veren voima,
- Voiton lippu liehuu Golgatalla.
V.
[muokkaa]- Yhteen aikaan sisko Heiman kanssa
- Kuljin kauppaamassa kapineita,
- Joita laati isä, veli Jaakko:
- Lusikoita, kauhoja, kauloospuita,
- Koria ja muuta, yhtä, toista. –
- Oli aika, kylmä talviaika,
- Moni matka jäätävältä tuntui.
- Muita kylmemmäksi toki muistan
- Erään Orismalan kaupparetken.
- Kylmä tuuli viuhtoi pohjosesta,
- Valkeaksi jääti poskipäitä,
- Joita lumin hieroella koimme.
- Lunt’ ei paljon Kyrön aavamailla;
- Usein hietaisena tiehyn selkä
- Rohui kelkan alla vetäissämme –
- Tuo se liekin ollut pelastaja
- Ett’ei veri suonten käynyt jäähän Monta
- asuntoa kiertelimme,
- Vilu pintaa vihloi, nälkä vatsaa,
- Vaan ei avun alkua missään tullut,
- Eikä kukaan vienyt tavaroita;
- Yksi sanoi: entisest’ on kyllä,
- Toinen: ovat liijan kallihia –
- Kallihia! vaikka yhtä leipää
- Kauhastamme anelimme vainen.
- Kylän kaukaisimpaan perukkahan
- Kuljettua, taasen palajamme.
- Suru painoi mieltä kodin tautta:
- Vastaan sieltä taasen nälkäisenä
- Rientää siskojen ja veljein parvi,
- Toivoin että jotain heille tuomme;
- Pettyvät, ja tuo se painaa mieltä,
- Tuo se tuskan vedet silmiin nostaa!
- Paluumatkallamme asiatta
- Emme taloihinkaan arvaa mennä;
- Uuden lämmittelykeinon keksi
- Sisko: päivä loisti etelästä,
- Vaikka voimatonna, tammikuulla.
- Riihirakennusten edustailla,
- Johon tuuli pohjoisen ei sovi,
- Tuntui istuminen suloiselta,
- Verratessa käyntiin vastatuulta.
- Viiden, kuuden riihen edustalla
- Korkeimmassa talvipakkaisessa
- Jäätiköllä istuin – lämpesimme –
- Kadehtinut tuot’ ei – toivon – kenkään!
- Viime vainiolla matkamiesi
- Vastaan tuli, vähän herrasmainen –
- ”Mistä ootte? – mihin matka kulkee?” –
- Sanoimme, ja asiamme myöskin.
- Tavaroita puolen markan eestä
- Osti vaimollensa viemiseksi.
- ”Olen opettaja Ilmolasta,”
- Sanoi, – herttainen ja hyvä herra!
- Roihumasta lakkas pohjan tuuli,
- Puolta korkeemmalle päivä nousi,
- Pellon pientareilla kesän heelmä
- Tuntui heilamoivan, kotitiellä
- Kukkii loistossansa kuusten latvat. –
- Oi jos meidän pohattamme tietäis,
- Miten suuren ilon voivat luoda
- Köyhän sieluun pikku pennillänsä,
- Jolla huoliansa huojentavat!
VI.
[muokkaa]- ”Soiko kellot!” kysyi nuori leski
- Sisään juoksevalta pojaltansa, –
- ”Soivat, soivat, äiti, hyvin soivat,
- Että kaikuu Saunavaaran rinne –
- Soiko kellot isävainajalle?” –
- Vasamana tunki äidin tuntoon
- Kysyväinen lause poikasensa. –
- ”Soivat, poikaseni, hälle soivat,”
- Lausui, syvän laski huokauksen
- Murheen murtamasta rinnastansa.
- Talon haltijoina ennen muinen
- Ollehet on, miesivainajansa,
- Sekä vaimo, murheen, kaihon lyömä.
- Silloin elivät he onnekkaana:
- Rehottivat viljavainijonsa,
- Joissa lainehteli kaunis olki
- Kullan kellervine tähkinensä.
- Laitumella kulki kaunis karja;
- Siinä lehmät täysin nänninensä,
- Härjät lihavuuttaan hyllyväiset,
- Joukko joutilaita juoksevia,
- Kaunis lauma karitsoita vielä
- Alas lekkuvine villoinensa;
- Ratsut rahkehissa kestäväiset,
- Juoksullekin jalot, joutuisalle.
- Suuri joukko väkeä palkallista,
- Rengit kestävät ja voimakkahat,
- Kauniit piijat, Suomen sulo immet. –
- Luoja antoi tulla kiusausten:
- Haaskoi halla monen vuoden viljan,
- Rutto raasti osan raavahia,
- Hevosia kaatui ”ase kaulas”,
- Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi.
- Yhä eellehen nuo ajat kesti,
- Velkojasta tuli vainolainen –
- Myytti talon kiluin kaluinensa.
- Palkkalaiset elantota etsii
- Luota muiden talon haltijoitten.
- Vaimo, mies ja heidän pieni poika
- Suojatta on taivaan alla aivan,
- Kunnes taasen työllä hikisellä
- Saivat mökin pienen suojaksensa.
- Nyt on poissa vaimoraukan miesi,
- ”Puitta, tuletta on mökin liesi,”
- Mutta Herra elää, orpoin isä –
- Niinhän vaimo tyytyvältä näyttää,
- Kuin ois kyllin kystä aitassansa.
- Moni Suomen äiti häntä ennen
- Samat kohtalot on kokenunna –
- Uuras työ ja tyytyväisyys, noissa
- Salattu on onnen syntysanat.
VII.
[muokkaa]- Kuuhut taivaan hohtelee kuin pieni joulukuusi –
- ”Ei se ole joulukuusi,” pikku Aina huusi,
- ”Se on silmä Jumalan, mi meille joulun tuotti,
- Joulun, jota viikkoa kaksi Laina sisko vuotti”.
- Pikku Laina sanoi: ”kuuhut, kaunis joulukuusi
- Nouda, äiti, lattialle!” – Lattia on uusi
- Mökkisessä. Sillä tanssii viisvuotinen Laina,
- Sekä pikku siskosensa, vuotta vanhee Aina. –
- Mökin miesi hymy eli, kirveen otti, johti
- Matkaa, suksen luikuessa, kuusistoa kohti.
- Sieltä pienen kuusosen hän olallensa tahti,
- Kotiin kantoi; pikkutytöt kaunistella koitti.
- Kynttilänkin pienokaisen oksalle ne nosti,
- Sekös pikku tyttösistä kaunosalle hohti!
- Tanssien ja leikkien he vietit iltoansa
- Kunnes koski nukkumatti noitasauvallansa.
- Mainitsematta on vielä ett’ oli joulun aatto,
- Milloin isä lapsosensa onnekkaaksi saattoi.
VIII.
[muokkaa]- Joulun mailleen mennessä kun Paavo tulla ehti,
- On vaimo, lapset murheessa, ja silmät kyynelehtii.
- Kolkin Kalle sanan saatti: ”Taas on mailmassa
- Ihmissäännöt muurrettuna, Räihän kapakassa.
- Siellä valuu, vaimo raukka, miehes veressänsä,
- Kun ei yksin puollustaa hän voinut itseänsä.
- Eikö liene Jumalakaan huutoansa kuullut,
- Kosk’ ei armokilvellänsä pelastamaan tullut.”
- Vielä jatkoi Kolkin Kalle, silmää ylös luoden:
- ”Enpä muista menneheksi ainoankaan vuoden,
- Ett’ei joku murhattuna lepäis viime unta,
- Toisinaan – voi onnetoin! – on niitä kymmenkunta
- Pitäjässä! – Mitä silloin koko isänmaassa! –
- ”Valot, lyhdyt loistamahan!” kuuluu erämaassa,
- Tosin lyhty siellä, täällä tuikkaa kunnahalla –
- Auta, Luoja, ett’ei ois ne valot peiton alla!
- Sinun henkes säkenet jos poistaa meidän yötä,
- Silloin muutkaan valon luojat ei tee turhaa työtä!”
- Noin kuin lausui Kolkin Kalle, vaimo toipuneena
- Ensi hämmästyksestähän, lausui: ”Katkenneena,
- Murrettuna, tyttöseni, viime elon jousi,
- Kumottu on onnen alus, laineita mi sousi!” –
- Siinä tytöt vuodattamaan surun kyyneleitä –
- Muuten ihmeen kauniita kuin taivaan enkeleitä:
- Vanhemmall’ on sini silmät, kellertävä tukka,
- Huulet valkopunervat kuin lempein ruusun kukka,
- Otsa, posket muodokkaat ja silkin hienokaiset,
- Kaula pyöree; ympäröi sen keltahaivenaiset.
- Taakse pienten korvien ne kiertyy kutrittaisin;
- (Ah, jos yhden suortuvaisen omakseni saisin!)
- Ruumis muuten solakka kuin jaloin veistokuva,
- Vaate, vaikka halpa, täysin päälle muodostuva;
- Kaunis sielu heiastaikse silmähelmiloista –
- Voi, niin hellää konsana en nähnyt ole toista.
- – Nuorempi on monin puolin tälle vastakkainen:
- Väri tumma, hiukset mustat, muoto nauravainen;
- Nytkin puolta pienemmäksi hälle suru näytti,
- Suru, joka äitin, Ainon kokonansa täytti. –
- Kolkin Kalle ihastui kun huomas pienokaiset,
- Sanoi: ”Vaimo, onpa sulia kalliit tavaraiset;
- Yhtä hellä, lempeä jos mieheis oisi ollut,
- Kenties oisit onnessasi ylpeäksi tullut.
- Nyt on toisin – Surukaan ei poistu itkemällä,
- Luota Luojaan! onnen ohjat viel’ on nytkin hällä.
- Näen mä, kasvaa tarhassasi onnen yrttiä kaksi,
- Onnen runsaan löydät kuluin ajan tuonnemmaksi!”
- – Kyllä lauloi toivon lintu: lapsiss’ onni koittaa,
- Siksi, kunnes onnen yrtit kuolon käsi voittaa.
IX.
[muokkaa]- Mökin kunnahalla leikkii lapsosia kaksi –
- Moni köyhä pienokainen ei oo onnen lapsi.
- Niinpä tässäi: aikoja ja hautaan miesi vaipui –
- Monesti on lesken nuoren miestään surku, kaipuu.
- Ikävällä muistaa leski lapsuutensa maata,
- Ilot, surut muistaissaan ei kyynel kuivaa saata.
- Vaikeasti elatusta lapsilleen hän koittaa,
- Työ on raskas, väsymyskin silloin, tällöin voittaa.
- Kesän suloin loppuissa kun syksy maille ehtii,
- Äiti huokuu murheessa ja silmät kyynelehtii –
- Huoneessansa sammunut on pieni elon tähti:
- Laina, pikku tyttösensä, isän luokse lähti.
- Kirkkotarhaan kätkettihin Laina kaunihisti,
- Siellä koivun juurella on vaikeainen risti.
- – Ikävässä pikku Aina siskosensa tähden
- Suree, itkee, huokailee ja kuihtuu silminähden.
- – Talven vallan poistuissa kuin kirsi sulaa maasta,
- Pikku Ainakaan ei paljon äitillensä haasta.
- – Kirsikukan noustessa on Aina vaipumassa:
- ”Äiti, isän sylis Lainan nä’en taivahassa –
- Tule äiti, ettei Ainan yksin täydy mennä! –
- Eihän sisko enkelinä noutamahan lennä!
- Tule, äiti, syliis ota uskollinen Aina! – –
- Isälle en päästä voi kun hällä on jo Laina!”
- – Kesällä on koivun alla ristilöitä kaksi,
- Siellä makaa mökin vaimon kumpainenkin lapsi.
X.
[muokkaa]- Kuule miesi, ootko käynyt kautta keltavuoren,
- Ootko nähnyt rinteellänsä ”harmaapäisen nuoren”?
- Monta iltaa istunut hän yöhönkin on siellä,
- Mistä tullut, nimensä mi, tuot’en kuullut vielä.
- Itse, kertoi; ”Mökin vaimo olin ennen vainen;
- Mökki vietiin, nyt ma olen köyhä mierolainen,
- Vaimo olin, Luoja siunas kaksi pienokaista.
- – Milloinkaan en enää löydä kumpaistakaan noista!
- Miehestäin en muista paljon: lien jo sata vuotta
- Paavon markkinoilta häntä vartoellut suotta.
- Sanoivat: hän murhattihin Räihän kapakassa.
- – Onkos totta! – – Näithän Aino isän taivahassa!”
- Näin hän kertoi, nauroi, itki. Silmäin väike kumma
- Toisti: on hän mielipuoli. Kasvoin väri tumma
- Sekä hiukset harmajat on liijan vanhat hälle.
- – Usein tulee kalman merkit täällä pyrkivälle
- Ennen aikaa: ikävästä valkee hiukset mustat,
- Muodon kauniin harmauttaa surut, murheet, tuskat,
- – Mielenki voi ryövätä ne samat jättiläiset, –
- Eihän ole ihmisvoimat raudan kestäväiset.
XI.
[muokkaa]- Kirkon kellot soivat haikeasti,
- Soivat kunniaksi vaivaisen
- Puutteesen min kuulin kuollehen
- Keltavuoren rintehelle asti
- – Vuoren rinne kolkko vuotehena,
- Peittonansa taivas tähditetty,
- Näin on vaimo kurja unhotettu
- Ihmisiltä; ei oo lohdutteena
- Kenkään, kyyneleensä kuivaajana.
- Kellotkin ne soi niin haikeasti
- Kuin ne Luojan istuimelle asti
- Tahtoisivat huutaa: Tokko siellä
- Unhotetaan mökin vaimo viellä!
- – Ei näy taivas kuulleen huutoansa
- Kirstulle kun viskoo lumiansa.
- – Ilma kieltää johtaa kellon ääntä,
- Vinkuu, vonkuu, lentää tuulelmana.
- Mutta! – malta! – virren lainelmana
- ”Aino! – Laino!” – luulin kuulevani.
- ”Tulee, äiti, pikku Ainon luokse!
- Isän sylissä on pikku Laina;
- Täällä meille rauhan virrat juoksee,
- Vaikka mailmas’ halveksittiin aina!”
XII.
[muokkaa]- Isästäni puhun usein paljon,
- Hältä oonkin ruumiin, sielun saanut.
- Jos on kehnon kehnot lauleloni,
- Se on perintö vaan vanhemmilta,
- Jos on niissä jotain kelvollista,
- Isälleni siitä kiitos olkoon!
- Jos ei mitään, siitä itse kärsin. –
- Kuten lausuin, puuseppä hän oli
- Vaan en ole vielä esitellyt,
- Häntä ystäville nimeltänsä:
- Torpan nikkariksi enimmästi
- Häntä kylänkesken mainittihin.
- Nuorempana usein juopuneena
- Saapui matkoiltansa isäkulta,
- Vielä oli joskus hurjanlainen,
- Torui äitinikin pahaisesti;
- Lyönyt ei, sen lausun kiitoksella.
- Mutta vanhemmaksi tultuansa
- Harvemmin hän oli juopuneena,
- Kun se sattui, oli ohi mennyt,
- Tunsi katkeraa hän tuskaa tuonen,
- Polvillansa vuoteen vierustalla
- Jesukselta pyysi laupeutta,
- Pyysi parannuksen, voiton voimaa.
- Maass’ on maannut kolmetoista vuotta,
- Min’ oon hälle haudan valmistanut
- Vanhan kirkon piilipuiden suojaan;
- Saatossa mä kävin etumaisna,
- Ensi mullan kirstullensa heitin;
- Sitten hälle hautapatsaan laadin –
- Vielä viimekesänä se siinä
- Seisoi valkeana värsyinensä:
- ”Saata meille apu tuskissamme,
- Turhan vert’ on apu ihmisien!”
- Näin mä laadin – toisin laatii Herra:
- Majan antoi luona onnekkaiden,
- Joss’ ei tuskaa tuta tuonelaisten.
- Joka kerta kun mä matkaan tuosta
- Ohi vanhan kirkon piilipuiden,
- Tunnen syömessäni liehauksen,
- Oudon kaipauksen sielussani
- Karpaloinen valuu poskipäille,
- Pääni hetkiseksi alas vaipuu. –
- Vainaa jos ois vielä oppaanani,
- Olis alukseni murtumatta,
- Taivaan toivo vielä rinnassani,
- Tunto puhtaampana, hellempänä;
- Nyt on toisin: kylmä hauta, uskon,
- Ainoa on osa kuolevaisten.
- Eipä laula, kuten onnekkaille,
- Toivon lintu joskus nousevani
- Vielä ehompana entistänsä;
- Eihän laula – synkän aaveen vainen
- Joikuu tuntohoni tuonen joutsen.
- Tuhat silmukkaisen rautaverkon
- Kutoo tuonen poika, koukkusormi;
- Ken nyt pääsisikään läpi tuosta,
- Kenpä kuolon kanssa voittoisille? –
- Ijäksikö poijes, vanha isä! –
- Sunko kanssas katos lapsen usko,
- Lapsen viattomuus, lapsen toivo!
- Kaipaus vaan kolkko tunnossani –
- Minne kaipaus, – vaan tyhjyyteenkö? –
- Ei! ma kaipaan, isä, kasvojasi,
- Oppia, mi toivon säilytteli,
- Katsetta, mi hehkui haudan taakse,
- Ijäisyyden ilmaasunnoihin.
XIII.
[muokkaa]- Vuoren juurella on onkaloinen,
- Sinne luonnon pieni päiväväki
- Multaa kankkimahan riennätteli:
- Sinne pieni kastemato kulki
- Kulettaen maata muassansa,
- Hyönteinenkin liiti ilman teitä,
- Kantoi sinne pienen kortisensa,
- Ilman lintu kantoi siemenyisen
- Äsken tienohesta poimimansa,
- Siitä kasvoi sitten kaunis taimi,
- Koivun varreksi mi koitui viimein.
- Monta kesää seisottuaan siinä,
- Oksiakin kantoi useoita
- Vehmastamaan runkoympyräistä.
- Kevätsateen usein kastellessa
- Juurta sen, myös päivän paistellessa,
- Nousi oksan latvaimille vielä
- Urpo, kevään ensi esikoinen. –
- Pohjolassa muuten päivän paiste
- Kirkas on, voi mointa matkaan saada,
- Jopa puuhun lehden alku nähtiin
- Puhjenneeksi vihree, tuore, norja.
- Lapset iloin huusi huomattuaan:
- ”Kevät joutuu, lehti puussa puhkee!” –
- Päivä ain’ ei paista pohjolassa:
- Usein synkkä pilvi tuulen teitä
- Kulkee eteen valkokynttiläisen.
- Silloin urponen on katvehessa,
- Lehti kirkkautta kaipajaapi –
- Sade virkistävä ensiaikaan
- Kostutteli lehtipienoisia,
- Mutta saapui sitten toinen aika,
- Jolloin pilvenlokk’ ei ollenkana
- Tietä löynnyt koivun onkalolle.
- Silloin sitä liijoin päivä poltti,
- Kuivui, raukka, kesken kasvuansa. –
- Talon metsässä kuin koivu kasvoi,
- Noudimme sen silloin isän kanssa
- Säännön mukaan kotiin polttopuuksi. –
- Niinhän seisoi torpankirjoissamme:
- ”Tuoretta vaan aidaksiks’ saa ottaa,
- Polttopuuksi pystyskuivuneita,
- Maassa makaavia korjaella”. –
- Ennen kuin me puuta hakkasimme,
- Katselimme sitä säälitellen,
- Siinä lausui mulle vanha isä:
- ”Poikaseni, nääthän, miten kasvi
- Kirkkautta kaipajaa ja vettä,
- Muuten kuivettuu se polttopuuksi –
- Niin on myöskin laita ihmiselon:
- Herran sana hälle päivän valon,
- Ilomielen tuottaa – huojentaakseen
- Siten elonhuolten raskaan kuorman.
- – Mutta sama sana johtaa meitä
- Usein itkun korpeen kärsimyksiin;
- Se on ihmis’elon sadekuuro.
- Ilo, suru siten vaihetellen
- Seuraa elontiellä väistymättä –
- Onnekas ken miehen tunteet myötä
- Astuu rohkeana pimentoihin! –
- Jonk’ on elo pelkkää huvitusta,
- Sen on sortuminen polttopuuksi;
- Ken taas pelkästään vaan kyyneleitä
- Elon tiellä saisi osaksensa,
- Märkänis kuin hirsi maassa maaten.
- Sikspä synkeimpäänkin usvayöhön
- Joskus toivon valo pilkuttaapi;
- Siks’ on mieron poika naurusuulla
- Kerta kylläisesti syötyänsä;
- Siksi rauha sairaan kasvot kultaa
- Kun hän asennon saa sattumalta,
- Jossa polte hetkiseksi taltuu. –
- Koivu täss’ on kovan nähdä, saanut,
- Toinen kova näkemättä vielä:
- Nyt se silvotahan polttopuuksi, –
- Mutta sitten taasen tuhastansa
- Nousee taajapäinen nurmen nukka,
- Niin myös tomustansa ihmishenki
- Nousee ehompana entistänsä”.
XIV.
[muokkaa]- Monta aikaa sisko, pieni Leena,
- Kuumevuotehella sairasteli,
- Kaljuksi jo kävi keltatukka,
- Kalpeaksi muoto, kaunokaisen;
- Monta haavaa raukan kurkun alla
- Verta, särynnäistä vuodatteli. –
- Oli saapununna maille joulu,
- Ihmisille rauhan, riemun päivä,
- Meille itkunpäiväksi se muuttui. –
- Aattoilta, kello yksitoista;
- Söimme silakan ja leipämurun,
- Sitten istumahan tulen luokse,
- Syliin pyysi päästä pieni Leena.
- Iloisena hohti kalpee kasvo;
- Hetken tulta kohden katsottuaan:
- ”Äiti, viekää porstuan päälle maata!”
- Sanoi, otti siteen kurkustansa,
- Vitkaan katsoi, painoi haavaan jälleen.
- Silmä valju väsyi, umpeen vaipui,
- Hengen veto kävi harvemmaksi,
- Käsi rinnan päällä vavahteli.
- Minä luulin hänen nukkuneeksi,
- Niin hän iloisalta siinä näytti;
- Kerta vielä hehkui kirkas silmä,
- Ylös katsoi, sitten sammui taasen. –
- ”Lapset”, virkkoi äiti, ”taivahassa,
- Luojan luon’ on kohta pieni Leena.” –
- Kuuma kyynel silloin poskipäillä
- Välähteli meidän, lapsen kolmen;
- Sinis itkimme kun äiti laski
- Sänkyyn sylistänsä kylmän vainaan. –
- ”Kolmen haavan sijaan taivahassa
- Lapsosemme kantaa siipeä kahta,
- Niillä liitää kohden lapsiparvein,
- Siellä näkee veljen, ennen kuolleen,
- Vielä siskon, Reeta pienokaisen.
- Sinne, toivon, teitä odotetaan
- Puutetta ja nälkää kärsimästä –
- Pientä siskoanne nälk’ ei vaivaa,
- Eikä vilu, kalman kolkko polte! –
- Mene, poika, luokse isän, lausu:
- Avutta hän tulkoon kanssas kotiin,
- Elköön vaivatko hän ihmisiä
- Pyynnöillämme – rauhaan pääsi tyttö!”
- Pakkaishuuru huoneesemme
- Tunki sisään ikkunoista
- Rikkeimistä, jäätyneistä.
- Hengittäissä huurun suitsu
- Välkähteli edessäsi
- Hämärissä aaveen lailla,
- Huh! – nyt rientää öiseen ilmaan
- Onko kyllin rohkeutta!
- Vavahtaahan sydän arka
- Huoneessakin liikkuissani? –
- Suorin vaatteen puolkuntoisen,
- Lippulakin korvilleni,
- Ukkovaarin turkkiruoju –
- Perintöni vainajalta –
- Kurpposkengät rikkinäiset,
- Olkitukko pohjallansa.
- Jopa aukaisen ma uksen,
- Josta huuru talviöinen
- Tulvii huoneen perään asti,
- Kuin on valkee lammaslauma.
- Siunasin ja suljin uksen;
- Heittäiden Jumalallani
- Aloin käydä talviyössä
- Räiskyvässä pakkasessa,
- Jommoista vaan harvoin muistan.
- Silmä kiiti taivahille
- Etsein Luojan istuimia,
- Joille hengin huokoaime
- Puutteissamme vaiteloiden.
- Tähdet välkkyi korkeulla
- Sinikantta kirjaellen,
- Kuuluit tähtein keskuksena
- Kuin on paimen laumassansa.
- Askeleeni, joutukatte
- Isän luokse! – pieni sisko
- Pois on mennyt tähtein luokse,
- Miss’ ei suotta kyynel juokse;
- Tät’ ei uutta isä siellä
- Huviksensa tiedä vielä,
- Luulee ett’ on nälissänsä,
- Kivuissansa sisko vielä.
- – Miten mahtaa isä kulta
- Iloita kun kuulee multa,
- Ett’ on sisko taivahassa
- Elämässä onnekkaassa!
- Kirkkotarha. Pelkäisinkö?
- Enhän; usein ennen tästä
- Astuskelin huoletonna.
- Surman henget hautain luona
- Asustaa – niin mainitahan;
- Pahaa jos nuo mulle tekis,
- Sisko taivaassa sen näkis,
- Puolestani pyytäis Luojaa
- Lähettämään mulle suojaa.
- – Kylmä karmii jalkojani,
- Parannanpa kulkuani –
- Vastaviima hieman jäätää
- Valkeaksi poskipäätä;
- Hierelenpä käydessäni,
- Etten hukkaa lämmintäni
- Jantuksessa hieroissani
- Jäätyneitä poskiani.
- Tääll’ on kylmä, lämmin tuolla
- Kuun ja tähtiparvein puolla,
- Täällä ilta, aamu siellä
- Lekottava, heilamoiva,
- Eihän ole kuultu vielä
- Taivaan päivän laskeavan.
- Vielä miekin saanen kerta
- Siellä valkeuden maassa,
- Joss’ on köyhä rikkaan verta,
- Asuskella loistavassa,
- Lämpymässä kammiossa
- Siskon, isän, äidin kanssa,
- Kanssa veljein, siskoin toisten –
- Tuoss on metsä, marjamaamme,
- Joss’ oon siskovainaan kanssa
- Puolamia poimiskellut.
- Huh, kuin tummaa, sudet vainen
- Siellä talvin asustavat;
- Tohtisinko aidan luokse
- Mennä, en, en pääsisikään;
- Lunt’ ois turkinhelmaan asti,
- Enemmän, ois uomilleni.
- Oispa hauska koettaa tuota
- Josko pääsis astumahan –!
- Siunatkoon, kuin mietin vainen
- Turhia ja hiljaa kuljen,
- Vaikk’ on sisko laudan päällä,
- Isä tiedotonna täällä.
- Täällä? – oikein, tuli loistaa
- Ikkunoista, tuskin enää
- Matkaa lienee virstan verran;
- Juoksisinpa sinne asti – –
- Suksittaisin, jos ois sukset,
- Tuosta pitkin aitooviertä – –
- Talolle niin viimein pääsen,
- Sisään astun huurun myötä.
- Tuli lekkui kulmakkeessa
- Korkealle, torniin asti,
- Koko huoneen kirkastaen.
- Väki juhlavaatteissansa
- Vuotti kunnon illallista,
- Jota pöytään laadittihin.
- ”Oisko aikaa olla täällä
- Kenties saisin tähtehiä” –
- Tuumasin, vaan kohta keksin
- Isän ovipenkin päässä.
- Kyynäspäät oli polvillansa,
- Otsa vasten kämmeniä,
- Lakin lippu silmäin eessä
- Etten nähnyt muotoansa.
- Luokse hiivin hiljaksensa,
- Lausuin samoin asiani.
- Otsa kirkastui jo isän,
- Ylös nousi, lausui vainen:
- ”Kiitos Herran! rauha maassa
- Olkoon kuin on taivahassa!” –
- Lähdimme niin talvisäähän.
XV.
[muokkaa]- Kyrön joen rintehellä seisoo
- Ikäarvoisena vanhuksena
- Pappilamme; punaiselta hohtaa
- Kauvaksi jo iso asuinsuoja.
- Siellä ennen asui onnekkaana
- Hurskas sielunhoiva, kirkkoherra,
- Nautti huoletoinna Herran lahjaa,
- Jota alamaiset auliaasti
- Kaiken vuotta sinne kanneskeli.
- Lihava ei ollut kirkkoherra,
- Sairaanlainen, aivan vatsaa vailla,
- Jonka muuten muistopatsahaksi
- Kasvattelee moni jalo herra.
- Muoto kuiva paljon muistutteli
- Kaljupäisnä, ”nykittyä pyytä,”
- Jonka ensin ampuu metsämiesi,
- Vaimo vaivaselta siivet sipoo.
- Vaan ei toki kunnon kirkkoherran
- Rouva hältä höyheniä vienyt:
- Lienee menneet ennen tehtyänsä
- Monta turhaa lentoyritystä
- Joukon etupäässä taivahille;
- Tai ne lienee lentoon lehahtanna
- Ylön suuren miettimisen kautta.
- Saarnoissaan ei toki vaivaa nähnyt,
- Valmiit olivat ne aikaa sitten.
- ”Kolme kymmentä” – ain’ arveltihin –
- ”Vuotta samaa saarnasarjaa käytti!”
- Min’ en muista hänen saarnannehen,
- Apulainen tehtävän täytti:
- Mutta jalo herra työskenteli
- Aamust’ iltaan asti saatavissaan,
- Tuo se palttisesti päätä vaivaa,
- Tuo se vanhukselta tukkaa kysyy.
- Kerta istuin kyökin ikkunalla,
- Oven kautta kammarihin katsoin,
- Siellä rouvinensa jalo herra
- Matemaatilliset mutkat suorii.
- Edessänsä seisoi rommipullo,
- Vesi ruukku, aski sokeria;
- Ruskeana täyteläinen lasi
- Höyrys, tarjoi siitä rouvallenki:
- ”Maista kultaseni! kolmas lasi
- Sattui tulla muita voimakkaampi;
- Maista, lausu, tokko tohdin juoda,
- Pohjaan asti, vaikko puolitiehen!”
- Rouva kulta hopialusikalla
- Maisti tarjottua hurmemettä:
- ”Voinet ehkä juoda pohjaan asti,
- Jos sä sitten riisut nukkumahan.”
- ”Armas kulta, tuot’ en jouda vielä,
- Viel’ on päivän tili tekemättä.” –
- Paksu kirja lojui polvillansa –
- Lienee sangen ahne kirjamiesi –
- Kirjaa nosti, aukaisi ja alkoi:
- ”Harjun Maijan voit’ on viisi naulaa.
- Vaikk’ on, kuulin, kuusi lypsävätä.
- Laakson Tommin naul’ on vailinainen,
- Täytyy vasta tuoda luotii neljä;
- Aika rakkari tuo Luoman Kustu,
- Puolinaulaa ylitse niin tuosta
- Kehtaa vähennellä; kyllä muistan,
- Ryyppyä ei saanut, ahnevatsa! –
- Töllin leski kolmen vuoden rästit
- Maksakoon, tai muuten panen ”herran”,
- Lurjuksia oikeuden kautta
- Täytyy pinnistellä, eipä auta.
- – ”Ehkä heitämme nuo kolme naulaa,
- Lehmänsäkin viety saatavista,
- Aikaa sitten lienee kaksi vuotta,
- Kerjuull’ elää, hoitaa lapsiansa.”
- – ”Vielä mitä! silloin oli lehmä,
- Milloin rästikirjaan kirjoittelin –
- Onpa mökki vielä, siihen tartun
- Ett’ei joku meitä ennen ehdi.”
- Noin se lausui jalo kirkkoherra,
- Sitten riemuin maisti maljastansa,
- Sivun käänsi, huokasi ja jatkoi:
- ”Soinin Kalle maksoi talvivoilla,
- Vaikk’ on kesä; – kovin väärin tehty!
- Minä heille saman saarnan pidän,
- Josko kesä taikka talvi lienee” –
- Tuossa kunnon herra puhui totta. –
- ”Lurjuksia! eivät muista tuota”.
- Jotka Herran sanaa ilmoittavat,
- Pitää siitä eläkkeensä saada!
- Vielä kuuluu niinkin raamatuissa:
- Joka sanoin tulee neuvotuksi,
- Jakakohon kaikenmoista hyvää
- Sille, joka häntä neuvoo – mutta
- Hyvää moinen? – vanhaa talvivoita!
- Täytyy antaa torua apulaisen
- Aikalailla ensi saarnassansa!” –
- ”Isä, äiti, mitä haastelette?”
- Kysyi, sisään tullen, nuori nainen.
- Kunnon kirkkoherra kirjan heitti
- Polvillensa, ryypyn otti, lausui:
- ”Haastelemme sielun autuudesta,
- Kansan saituudesta tarkkuudesta,
- Miten ahneutta mailma täynnä,
- Miten turhaan sitä vastustamme,
- Käyden hyvän esimerkin tietä.” –
- ”Hyvä isä, miksi parjausta,
- Miksi syyttää muita rikoksesta,
- Joka raskaimmasti meitä painaa?
- Jos on kunnassamme ahneutta,
- Opin siihen ovat meiltä saaneet.”
- Lausui noin ja sitten poistui taasen. –
- ”Voi kuin lapsellinen Jenny rukka!
- Mekö ahnehia? hitto vieköön!
- Oma lapsi soimaa vasten silmää. –
- Kuule vaimo, neljää tynnyriä
- Väkemmän on tulo tämän vuoden,
- Siihen johti säännöllinen renki,
- Kuuluu käyttänehen ryykipuuta –
- Ryykipuuta papin saatavissa!
- – Päivän tili tekemättä vielä –
- Kohta, toivon, saamme lehmää kaksi:
- Heikkona on Tuuran vanha muori,
- Kohta kuolee. – Viidan ukkovaari
- Käynee juoksujalan samaa tietä. –
- Kaunis tapa: vanhuksien lehmä
- Talutetaan sielun paimenelle.
- Kenties muuten vainaan perikunta
- Siitä sulan suotta kinastaisi,
- Ahneulla sielut turmeleisi.”
- Tytön ääni kuului seinän takaa:
- ”Isä toivoo että kaikki kansa
- Kuolis, saisi useamman lehmän –
- Kuka silloin pappilaan ne toisi? –
- Ootte vanha, koht’ on oma vuoro,
- Silloin vielä saamme yhden lehmän!”
- – Noin se keskusteli kahden kesken,
- Jumaliset, hurskaat paimenpuolet.
- Minä kuulin kaiken kyökin kautta,
- Mietin: jahka tulen suuremmaksi,
- Kuulemani maailmalle soitan,
- Täss’ on heikon heikko soitelmani.
XVI.
[muokkaa]- Sydänyön on taasen hetki –
- Oi kuin onkin synkkä yö!
- Taasen voimat viimeisetkin
- Vaatii multa päivätyö.
- Kaikkialla nukkuneita,
- Taikka torkkuvia vaan;
- Henget saattakohot heitä
- Rauhaisesti nukkumaan!
- Kestä vielä tunti, kaksi,
- Valmihiksi työni saan –
- Eihän uni asukkaaksi
- Luotu, vierahaksi vaan.
- Huomiseksi lapsosille
- Täss’ on leipä saatava;
- Suurusta kun sais jo niille,
- Helpp’ ois yönkin valvoa.
- Vielä tunti; – karvastaapi
- Öljyn katku silmiä –
- Onnekas ken päivin saapi
- Työnsä, yönsä levähtää!
- Eikö mitä, päivin työni
- Näin ei tyyntä, rauhaisaa
- Oisikaan, ei maaten yöni
- Runolliset ollenkaan.
- Työ on tehty, kiitos Herran –
- Mutta tuskin vielä meen
- Levolle, kun valpas kerran –
- Ainaan työtä huomiseen.
XVII.
[muokkaa]- Noin se miesi lausui kerta: aikaa jos nyt oisi vaan,
- Haluaisin samoella halki koko Suomenmaan,
- Väinön maata katsastaisin, Väinön kansaa oppisin,
- Luulen että Väinön henki näissä elää vieläkin.
- Ain’ on Suomalaisen mieli näitä maita oppimaan,
- Väinön laulu, Väinön kieli hält’ ei jouda unholaan;
- Mäillä, mailla, metsistöissä ääni kaikuin helkkivi,
- Vihannilla laaksomailla suloisemmin kuitenki.
- Niin on merten lahdelmilla suomalainen sointusuus,
- Järvillämme saarisilla läikyn, loiston mahtavuus;
- Täällä meidän valjokansa työskentelee uutteraan,
- Milloin muokkaa peltojansa, milloin laskee verkkojaan.
- Laivat kiitää lainehissa omat konnut kierrellen,
- Venheet, purret lahdelmilla ketterästi eellehen.
- Täss’ on virka suomalaisten seista tuulet, myöteiset,
- Täss’ on toimi miesten, naisten, tässä hankkeet yhteiset.
- Tässä alaa rakkaulle uhraavalle, alttiille,
- Jok’ ei kysy: mikä mulle, kysyy: mikä hänelle!
- Tässä isät nukkunehet samaa Herraa rukoili,
- Tässä kansaa nousevata onnekkaaksi siunasi!
- Tässä huolet yhteisesti heitettihin Herran luo,
- Joka niille aikanansa tarpeellisen avun tuo;
- Isät, äidit langennehet, tää on teidän hautamaa,
- Nykyiset ja tulevatkin polvet tässä suojan saa.
- Niin se kiitää maine maamme kansanensa eteenpäin,
- Uutta, uutta kuulla saamme, kallein kuultu kuuluu näin:
- Suomalainen, Luojastasi elä eroo milloinkaan!
- Jos on Herra suojanasi, niin on suojas koko maa.
- Perintö niin säilyy pyhä nouseville taasenkin
- Eneten ja karttuin yhä, eistyin lennoin rohkein! –
- Tät’ ei muukalainen mieli pysty konsaan oppimaan;
- Se on vieras näillä mailla, lemmetöinkin kokonaan.
XVII.
[muokkaa]- Mä kuutamo-iltana moisna
- Tuon Pohjolan leimuvan näin,
- Näin iltana, vieläpä toisna,
- Kun silmäsin tähtiä päin;
- Tuo leimu, tuo säihkyvä kulta
- Pois huolia huuhteli multa,
- Mä huudahdin mielessäin:
- Kun Pohjolan liekki voi poistaa
- Tuon huurtehisen sumuyön,
- Ja taivaalla leimuna loistaa,
- Kuin säihkyvä priljanttivyö –
- Niin laihnaos henkesi suojaa
- Sä meillekin, rakkahin Luoja,
- Lailla Pohjolan leimuamaan!
- Kun turmio, juopumus raastaa
- Mun kallihin kansani noin,
- Ja auhtomme täynnä on saastaa,
- Niin suo, että kauttasi voin
- Seurakunnassa puhtaana olla,
- Ja muilleki oppaaksi tulla,
- Kuin leimusi herttainen!
- Suo valjeta kansalle aamu,
- Ja henkesi kirkkahan vaan
- Niin loistaa, ett’ viimeisen haamun
- Pois mailtamme karkottaa! –
- Sitä vartoen käymme me liittoon,
- Ja yhdessä taistoon ja voittoon,
- Vaan turvamme taivaassa on.
XVIII.
[muokkaa]- O, Herra taivahan,
- Ja turva kalliin maamme:
- Kiiruhda sotimaan!
- Sinussa voiton saamme –
- Kun joukko perkeleen,
- Ja pahain ihmisten
- On tullut seuranamme
- Rivaansa heitellen.
- O, Juudan sotilas:
- Maaltamme hirmut estä!
- Me Sinun avuttas
- Emme voi moista kestää –
- Ilkeillä juonilla
- Ja myrkkynuolilla
- Ne saastuttaa; Sä pestä
- Voit meitä undesta.
- Tuo virta myrkkyinen
- Käy helvetistä asti;
- Se nimeen perkeleen
- Tuhannet meistä kasti;
- Ja Suomen kansa, maa
- Nyt siitä surman saa,
- Ivalla viekkahasti
- Se meitä upottaa.
- Ei kansan siveys
- Konsaan voi täss’ kukoistaa,
- Kun usvan synkeys
- Noin tähtein valon poistaa; –
- On katkera tuo:
- Ei päästä seimen luo,
- Miss’ Herra Kristus loistaa;
- Siis, Isä, apu suo!
- Kun muutkin sortajat
- Saa, Herra, surman Sulta,
- Niin viinakauppiaat
- Sais’ maistaa samaa tulta –
- Kas silloin siveys,
- Raittius, rehtevyys
- Ja kansan lapsikulta
- On sama yhteys!
XIX.
[muokkaa]- Armon Herra laupeas,
- Meille taasen ilta koitti,
- Kaitsit päivän armollas,
- Luotu Herran avuin voitti
- Vihollisen hyökkäykset,
- Turmeluksen pimitykset.
- Kylvä iltaruskossa
- Siunausta ihmisille,
- Ett’ei kuolonvaaroja
- Pimeys tuo halmehille,
- Joita samoo synninlapsi
- Luojallensa kunniaksi.
- Öinen pelko kamala
- Kirkkaudellasi poista,
- Ettei synninhaamuja
- Unenlapsen silmäs loista;
- Että vuoderauhan saapi,
- Herran nimeen nukkuaapi.
- Johda myös se mielehen,
- Ett’ on joskus viime kerta,
- Koska vaipuu vaivainen,
- Ett’ei nouse vuotehelta;
- Siksi johda huokaamahan
- Tietä auki kunniahan!
XX.
[muokkaa]- Tule, Jesu, tyköni,
- Hallitse mun eloni,
- Ett’ei mailma pettele,
- Puolehensa vetele!
- Jesu veres voimalla,
- Elävällä sanalla
- Johda lasta eksyvää,
- Että luokses kerkeää!
- Anna runsain armosi,
- Kanna hautaan syntini,
- Uusi mulle sydän luo,
- Saastaisuudest’ ero suo!
- Veres kuuma, juokseva,
- Kyynel kullanhohtava
- Pestäkseni tuottele,
- Riemun ve’ellä juottele!
- Muista, Herra, kuolevat,
- Vapisevat sairahat,
- Heiltäkin ett’ toisinaan
- Väsyis kyynel juoksemaan.
- Jesu uskon alkaja,
- Katuvaisten auttaja,
- Anna työs enetä,
- Maailmalle leveä!
- Jesu, kautta kuoleman
- Riennä, riennä auttamaan,
- Koska iltakello soi,
- Eikä pääni nousta voi!
XXI.
[muokkaa]- Kansa rientää kohden korpimaita,
- Lehdot kelkkaa, vilkkuu vaaleet auhtot,
- Laaksot vilvakoitsee kukkaisista,
- Kummut kaikuu lintuin lauleloista,
- Vilisevät karjat metsistöissä,
- Vuorten kotkat kohoo taivahilla.
- Herran silmä kääntyy pilven luota,
- Lempeänä katsoo lapsilaumaa,
- Joka väsymättä, voipumatta
- Pilven liikenteitä seurajaapi.
- Tuhat silmää tähtää pilveen päin,
- Sieltä vastaa Herran silmä yksin.
- – Miten lempeä on isän silmä,
- Konsa tarkastaa Hän lapsilaumaa,
- Jonka ottanut on omaksensa!
- Lasten horjahdust’ ei isä huomaa,
- Langetessa antaa auttaa toisten
- Koska hyöty kahdenkertaisena
- Koituu siitä: – apu nostetulle,
- Varoitus ja neuvo nostajalle.
- – Vaan ken tuolla joukon etupäässä
- Miehukkaasti aatelmoiden astuu!
- Ken tuo sorja, reima asussansa,
- Joll’ on toivon valo kulmillansa? –
- Sill’ on käsi vankka, vahva varsi,
- Suora, käskeväinen käytösparsi. –
- Etkö tunne kansan johtajata,
- Jonk’ on silmänluonti leimuvainen,
- Pyhää kiivautta katseet toistaa,
- Taivaan tuli otsallansa loistaa.
- Se on Mooses, miesi yleväinen,
- Jok’ on salaisesti säilytetty,
- Sitten kohotettu kaislikosta –
- Kasvoi kuningasten kartanossa.
- Se on Mooses, jota metsätiellä
- Puhutteli Herra pensahasta.
- Käski viestit viedä Faaraolle
- Ett’ on Herran kansan uhriaika,
- Aika tullut rientää Jumaloihin.
- Se on Mooses, joka seikat suorii
- Selvillensä päästä vainokansan
- Vapahaksi vieraan orjuudesta.
XXII.
[muokkaa]- Impi, jonka Luoja soi
- Tulla luoksein lausuin armon sanaa,
- Helmen seppeliini loi,
- Sirkut kukkaisiini toi,
- Oi nyt onnen riemun aikaa!
- Öin ja päivin laulut kaikaa;
- ”Jumala,
- Karitsa!” –
- Noin se kaikuu taukoomatta.
- Impi puhtaan karitsan
- Veressä on valkaistuna vallan,
- Muodon kantaa hohtosan,
- Sanan lausuu laupeaan:
- ”Kaikkein tähden astui kerran
- Kirouksen puulle Herra –
- Lunastus
- Vapahdus
- Seuras siitä valituille.
- Soihan kaunis kutsumus,
- Kaikuu pitkin mailman lakeutta;
- Juhlii Luojan asumus,
- Sulhon pääll’ on kaunistus –
- Tulkaa! säästäkäätte työtä!
- Oma työ ei kelpaa myötä;
- Piikaset,
- Neitsyet
- Hääpukuun sen vaatettavat!
- Nuopa Yljän impyset
- Tekee Herran työtä kallihinta:
- Kuolleen uskon rääpäleet
- Sadoilt’ on he riisuneet –
- Haavat huuhtoo kirkas viina,
- Ruumiin verhoo puhdas liina,
- Vaatteissa
- Kalleissa
- Käyt sä sorjan sulhon luokse!”
- Noin se kuiski Impynen
- Kun mä saavuin kutsuttuna kerran
- Herran huoneen portille,
- Hän mun auttoi huoneesen –
- Monta pitkää päivää, yötä
- Olin tehnyt turhaa työtä;
- Laupius,
- Rakkaus
- Meit’ ei kohtaa ansiosta.
- Kiitoslauluun soinnu suu!
- Karitsan on virsi veisattava –
- Taivaan puistot kajahuu,
- Pyhäin joukko ilmaantuu,
- Koko taivaan riemussansa
- Perinnöksi armostansa
- Lahjoitti
- Luojani –
- vaijentaa jo suun.
- Lepään, olen huoleton,
- Konsa horjahdin ma Herran helmaan.
- – Herran lauma suuri on
- Käynyt riemuun, karkeloon;
- Ne voi kiittää kun mä vaivun
- Jos vaan Herran tahtoon taivun;
- Kohtapa
- Taivaassa
- Miekin laulan lakkaamatta.
Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.