Laulajan kirous (Heman)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Laulajan kirous

Kirjoittanut Ludwig Uhland


Olipa muinoin linna, niin korkee, ylevä,
Mi loisti yli maiden, olj kauas näkyvä,
Sen ympärillä puistot sijoitsi tuoksuvat,
Joiss’ kirkkaat lähde-vedet välkkyen juoksivat.
Linnassaan siinä istui maan kuulu kuningas,
Hän piti valtikkaansa voi kuin olj hirmökas!
Sill’ kauhua hän miettii, silmänsä tulistuu
Ja verta, vitsaa uhkaa, kasvonsa vaalistuu.
Kerranpa linnaan tähän tulj pari laulajaa,
Yks’ oli harmaapäinen, toinenpa vesa vaan;
Vanhus nyt harppu käissään istuen ratsulla
Näin nuorikolle kuiski, mi nähtiin sivulla:
”Oo valmis!” kuului sanat, ”mun rakas poikani,
Sä säveleet nyt syvät laula, mun omani,
Kokoile kaikki voimas, murhees ja ilosi!
Sydäntä kuninkaamme hautoo ehk’ laulusi.”
Jo seisoo laulajamme pilari-salissa,
Ja puolisoineen istuu kuningas linnassa,
Kuningas kauhee nähdä ja verta janoova,
Vaan kuninkaatar lempee ja rauhaa toivova,
Silloinpa vanhus soitti, kas se olj ihanaa!
Raikkaana kannel kaikui, sai puutkin huojumaan,
Virtana ääni tulvi nyt suusta nuorenkin,
Vaan ukon laulu tunki lävitse vuorenkin.
Lauloivat keväimestä ja kulta ajoista,
Lemmestä, miehuudesta, maasta ja kansoista,
He lauloi kaikest’ siitä, mi rintaa rauhoittaa,
He lauloi kaikest’ siitä, mi syöntä koroittaa.
Piirissä hovijoukko hartaasti kuunteli,
Ja uljaat sotur’ pojat polveensa notkisti,
Myös itkuun kuninkaatar siit’ heltyi katkeraan,
Hän laulajoille ruusun het’ heitti rinnoiltaan.
”Miks’ vaimon’ viettelitte, petitte kansani”?
Näin kuningas tuo huutaa – ”rikoitte rauhani”?
Hän miekan nuorukaisen rintahan lähättää,
Mist’ kulta lauluin siast’ ver’-tulva vierähtää.
Ikään kuin myrskyn lyömä on joukko kuuliain,
Kuolleena nuori vesa syrjälle horjahdain
Isänsä ratsun päälle het’kohta korjataan,
Tuon kanssa vanhus itkein läks’ pojes matkaamaan.
Korkean portin luokse pysähti ratsuineen,
Ei kyynel-virta juokse nyt enää poskilleen.
Vaan harpun hajallensa hän lyöpi patsaasen,
Huutonsa kauheasti läp’ kaikuu puistojen.
”Voi teitä ylpeet salit! ei koskaan kaikuko
Ei harpun kielet, laulu, huoneissa raikuko!
Ei – vaan huudot, valitukset ja orjain askeleet,
Siksi kuin koston henki tuhkaksi muuttaneet.
Voi! tuoksuvaiset puistot, kullalle hohtavat,
Mä posket teille näytän poikani kalpeat,
Älköön, ei, puu ei ruoho lehteä kantako,
Kuivakoon lähde vedet, ei juoda antako.
Voi, julma murhamiesi, kirottu ole sä!
Sun taistelosi, vaivaa’ turhaksi laulan mä,
Nimesi unhoittukoon nyt yöhön sankeaan,
Se sumuun haihtukohon, ei päivän valkeaan!”
Näin vanhus huudahteli ja taivas kuuli sen;
Het’ muurit hajoeli ja salit paukkuen;
Yks’ pilar vielä näyttää sen linnan suuruutta,
Myös sekin haljenneena ei kestä kaukoa.
Tuon linnan ympäristö on kuiva erämaa,
Ei siellä puutkaan kasva, ei tarjoo varjoaan,
Ei sankar-runot laula kuninkaan nimeä;
Vajonnut, unhoitettu! oi kosto hirveä!

Kah [G. A. Heman].


Lähde: Tapio 17.8.1878.