Laulajan kirous (Uotila)

Laulajan kirous. (Uhland.) Kirjoittanut Ludwig Uhland

Suomentanut Oskar Uotila.

Oli muinoin linna, niin uhkea, ylhäinen,

Se loisteli maan yli kauvas ja mannerten,

Sen ympäri tuoksuvat puistot viheriöi,

Sen suihkuvat lähteet loiskuin leikkiä löi.

Siell’ istui ruhtinas, ylpeä voitoistaan,

Piti hallitusmahtia, synkkänä muodoltaan;

Sen katse on raivoa, miettehet kauhistus,

Sen lausehet vitsaus, verta sen kirjoitus.

Kaks laulaja-urhoa linnahan matkustaa,

Pää toisen on harmaa, toisen se kellahtaa;

Oli ratsun seljässä vanhus harppuineen,

Nuor’ astui vieressä nopsin askelineen.

Niin lausui vanhus: «Poikani, rohkeu nyt!

Syvä ääni on suustasi ennenkin helkkäillyt;

Kun sointuhun riemua luot, luo kaihoa myös!

KiVikarkean ruhtinan hellytys on sun työs.»

Jo saapuvat salihin laulajat hiljalleen,

Valt’istuimella on ruhtinas puolisoneen;

Kuin hirveä leimu on ruhtinas, jäykkänä suu,

Mut hempeä ruhtinatar kuin illan kuu.

Nyt vanhus kielihin mahtavan äänen loi,

Se kuulijan korvihin runsahan kaiun soi;

Niin virtasi nuoren äänikin helkkyillen,

Ja joukkohon yhtyvi urkuna vanhuksen.

Se laulelo lemmen, kevähän muistoon vie,

Se soi, miten urheus vapauteen on tie;

Sen aine on armas, se ihmisen innostaa,

Sen aine on ylhä, se rinnan värjyhyn saa.

Hovijoukkue loistava kyltyvi pilkkailuun,

Sotasankarit uljahat vaipuvat huokailuun;

Ja ruhtinatar on riemua, kaihoa vaan,

Hän laulusta heittävi ruusun rinnastaan.

«Te loihditte väkeni, hurmaten vaimoni nyt!»

Näin röyhkäsi hurjana ruhtinas kiihtynyt.

Hän viskasi miekalla. Laulajan nuoremman

Terä rintahan aukasi haavan surmaavan.

Kuin tuulehen haihtuu joukkio kuulijain.

Mut laulaja heittävi henkensä huoahtain.

Hänet vanhus köyttävi korskalle ratsulleen

Ja lähtevi linnasta raskain murheineen.

Vaan korkean käytävän luo hän seisahtaa;

Siin’ äkkiä vanhus harppua nostattaa;

Sen ruhjoen murskaksi marmoripylväisin,

Hän huutaa puistohon äänin kauhuisin:

«Voi teitä, te upeat käytävät! Milloinkaan

Teill’ elköön kaikuko kannel, ei laulutkaan,

Ei, huokaus vain sekä orjien askelet,

Siks että te kaadutte, holvit kaareiset!»

«Voi teitä, te tuoksuvat puistot, varjokkaat,

Tän kuollehen kasvot nähkähät kalvakkaat,

Niin että te kuivutte, niin myös lähtehet nuo,

Jott’ auhdoksi polttava päivänen teidät juo.

«Voi sinuas, taitehen vitsaus, murhien mies!

Verileikkien voittohon viettää turhaan ties!

Sun mainees peittäköhön yö, unhoitus,

Se haihtukohon kuin kuolevan huoahdus!»

Näin huuteli vanhus, taivas on kuullut sen,

On maatunut raunio nyt hovi hohtoinen;

Tuon ainoan pylvään pystyssä nähdä voin,

Ja tääki, jo murtunut, kaatuvi kohdakkoin.

Ja puistojen paikka on autio pengermää,

Joka kuivaa puut, sekä lähtehet marruttaa;

Nimi ruhtinan hukkunut on sekä maineeton,

Upi-unhoitettu! Se laulajan kirous on.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.