Laulu-Hansa

Laulu-Hansa Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Ukko pieni, käyräselkäinen,

Nuorille ja aikaisille tuttu,

Laulunsa jo lauloi viimeisen.

Lyhyt onpi elämänsä juttu:

Pitkä tiensä, ahdas maailmansa,

Muust’ ei huolinut kuin lauluistansa.

Nuori oli. – Tuoni isän vei. –

Peri maan ja tuli isännäksi.

Teki lauluja, vaan työtä ei.

Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi.

Vanhaks tuli, käyräks varreltansa,

Sama vaan ain’ oli luonnoltansa.

Kyläst’ toiseen, huoletonna vaan

Huomisesta, kulki Laulu-Hansa,

Lapsiparvi aina seurassaan,

Kylän teitä hänen astuissansa.

Sitten kuulemahan lauleloita

Tulvaamalla tulvas kuulijoita.

Suur’ ei ollut mahti laulujen,

Pilviin kohonnut ei niiden henki,

Vaikka kyllä kultasirusen

Joukosta löys joskus rikkojenki.

Mutta Hansa lauloi, eikä moista

Miettinyt ees kenkään kuulijoista.

Ruokaa hälle kyllin tarjottiin,

Saipa pirtiss’ sitten viettää yötä.

Vielä pilkattiin ja soimattiin,

Ett’ ol’ laiska eikä tehnyt työtä.

Mutta, kuullen pilkan, katkeruuden,

Laulu-Hansa mietti laulun uuden.

Pilkkaa kärsi kyllin eläissään,

Vaan kun kuolemastans levis tiedot,

Kuulunut ei ivan ääntäkään:

Suri silloin lapsiparvet liedot;

Aikaisetkin, mielet murenessa,

Kyyneltyivät Hansaa muistellessa.

Näinpä puhkes moni lausumaan:

”Kullakin on täällä tehtävänsä,

Jonka saanut onpi Luojaltaan,

Jonka täyttää tulee eläissänsä.

Ehkä kulkulaisna laulaissansa

Tehtäväns juur’ täytti Laulu-Hansa!”

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.