Laulu Liinakosta
| Laulu liinakosta. Kirjoittanut Immi Hellén |
- Näitkö sä Liinukan varsana muinen?
- Se oli sievä ja pikkuruinen,
- kirmasi vallaton myöhään ja varhain
- ja lasten ystävä oli se parhain.
- Sitten se kasvoi ja kengitettiin,
- se aisoihin, länkihin valjastettiin,
- ja se oli nöyrä ja oppivainen
- ja isännän äänelle kuuliainen.
- Se kuormia kuljetti ilonansa,
- ei säästänyt Liinukka voimiansa.
- Se raatoi pellolla, kaskesmailla
- ja useimmin hyväilysanaa vailla.
- Se palveli kauvan ja uskollisesti
- ja monta se kovaa kärsien kesti.
- Söi tyynenä pilttuussa silppuansa,
- ei lausunut toisille puutteistansa.
- Ja lauhkea oli se aina kuin lammas.
- Vaan sattuipa siihenkin aikojen hammas,
- jo muuttuvi käynti sen kankeammaksi
- ja pää ynnä harjakin harmaammaksi.
- Ja isäntä katsovi vanhaan hepoon:
- »Ois aika jo ehkä sun päästä lepoon».
- Vaan kiusaaja kuiskaa: »Vielä se jaksaa,
- ja markkinoilla se satoja maksaa».
- Niin vei hän Liinukan markkinoille,
- sitä kauppasi huijarimiehille noille.
- Sitä moittivat vanhaks ja kankeaksi,
- vaan lähtipä lopulta sataa kaksi.
- Nyt vavisten huijarin ruoskan alla
- se lähtee juoksuun ponnistamalla,
- vaan kääntää kerran harmaan päänsä
- ja katsoo entistä isäntäänsä.
- Se katse oli niin kummallainen:
- »Tään palkan ansaitsinko ma vainen?»
- Ja siin’ oli syytöstä katkerata
- ja myöskin kaihoa kalvavata.
- Kotimatkalla istuu isäntä reessään
- ja Liinukan katse on hänellä eessään.
- Se tuntoa polttaa ja samalla jäätää,
- vaan ei hän voi sitä mielestä häätää.
- Hän saapuvi kotiin, hän töissään kulkee –
- nyt kai se jo Liinukka silmänsä sulkee.
- Ei, ei ne on auki – kaks miekanterää!
- Ja tunto sen tunnottoman nyt herää.
- Hän yönsä synkeät vuoteessa valvoi,
- ja yhä se syyttävä katse kalvoi.
- Hän itkien haastavi Liinukalleen,
- hän puhuu väärin kohtelemalleen:
- »Ah, Liinukka, kussa nyt kulkee sun tiesi?
- Oi, Liinukka, min’ olen onneton miesi.
- Ma huijarin sataset takaisin annan,
- sun kotihin tuon, sua käsillä kannan.»
- Hän jättää talonsa, jättää maansa,
- hän kulkee etsien Liinukkaansa.
- Hän kulkee kysellen talosta taloon
- ja rannalta rannalle, salosta saloon.
- Ja yhä se syyttävä katse on myötä,
- se seuraa päivää, se seuraa yötä.
- Se katse vihloo kuin miekankärki –
- ja viimein häneltä sammuu järki.
- Näin, näin sitä ihmistä tunto lyöpi,
- ken uskollisuuden rahasta myöpi.
- Ja onneton on se ihminen aina,
- jonka tuntoa syyttävä katse painaa.
1912.
Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.